Näissä surunmerkeissä kului lähes pari vuotta, pari ikävää vuotta
kummallekin ystävättärelle. Toini ei ollut isänsä kuolemaa
seuranneena kesänä käynyt kotimaassa, vaan oleskeli äitinsä kanssa,
terveydellisistä syistä, ensin Franzensbadenissa ja sitten jälkihoitoa
saamassa Sachsin Sveitsissä, keskipisteenä kaunis Schandau, josta
saattoi laivalla Elbeä pitkin tehdä huvimatkoja ja kävellä tahi ajella
näköalapaikoille. Näin ollen eivät Toini ja Hillevi olleet ollenkaan
saaneet tavata toisiansa. Kutsu Hilleville käydä Berlinissä ei siis
vienyt mihinkään tuloksiin.
Mutta sitten tuli Toinille onnellisempi aika. Hän pääsi
muuttamaan kotimaahan, kun Herbert siirrettiin palvelukseen
ulkoasiainministeriöön. Se oli salaisten toiveiden toteutumista, jota
hän kuitenkaan ei ollut odottanut näin pian tapahtuvaksi. Kotimaa,
vanha lapsuuden koti, oli aina hänen toiveidensa päätekohta. Ja nyt
hän voi jonkin aikaa aivan sananmukaisesti asua vanhassa kodissaan.
Saattoiko hän parempaa toivoa?
Kyllä, hän toivoi lisäksi, että Hillevikin, hänen edelleen paras
ystävättärensä, nyt usein kävisi hänen luonaan ja että hän itse
puolestaan saisi olla aivan kuin äidin sijainen Hilleville,
neuvonantaja, opastaja, jos niin tarvittiin. Mutta tässä hän pettyi.
Kanslianeuvos Urpo oli nyt, leskeksi jäätyään, päättänyt toteuttaa
aikaisemmin jo tehdyn päätöksen, että Hillevi oli lähetettävä
luostarikouluun Ranskaan. Sinne halusi Hillevi itse, ja hänen isänsä
pääsi näin kaikista kasvatushuolista. He tiesivät kyllä, ettei Hillevi
mihinkään luostariin joutuisi, mutta sennimellisessä laitoksessa,
koulussa, joka oli luostarin yhteydessä, oli Hillevi saava semmoisen
korkeamman kasvatuksen, mikä Ranskassa nuorille tytöille annetaan,
kielitaito ja hienot käytöstavat siihen luettuina. Ja tätä Hillevi
juuri tavoittelikin.
Ennenkuin Hillevi matkusti Ranskaan, ehti Toini kuitenkin nähdä hänet.
Toini oli ennen Herbertiä Reinon kanssa saapunut Suomeen, mutta
sittenkin oli heidän tapaamisensa kovin lyhyt. Ja jälleen hämmästytti
Hillevi ystävätärtään, ilmestyen hänen eteensä täysin kypsyneenä,
pitkänä, solakkana neitosena, joka kauneudessa todellakin haki
vertaistaan. Hänen hiuksensa olivat hiukan tummuneet, ja saattoi olla
niitä, joita hänen omituinen ulkomuotonsa ei oikein miellyttänyt, mutta
tuskin kukaan voi olla huomaamatta, ihmettelemättä häntä. Ja se, joka
vain sai puhutella häntä, joutui ehdottomasti hänen viehätysvoimansa
lumoihin, sillä hänen puheeseensa ja käytökseensä oli vain lisääntynyt
vastustamatonta miellyttäväisyyttä.
Toinista tuntui näin ollen kovin ikävältä erota Hillevistä juuri nyt,
kun tämä ikänsäkin puolesta läheni sitä kautta, jossa Toini itse oli
koulun ylimmällä luokalla. Nyt olisi heidän keskinäinen ajatus- ja
tunne-elämänsäkin ollut vielä läheisempää kuin ennen. Sen huomasi Toini
jo lyhyestäkin keskustelusta.
Hilleviä suretti nyt myös tämä hänen lähtönsä Ranskaan, kun hän
odottamattaan oli saanut kuulla Herbertin muutosta Helsinkiin. Ja aivan
avomielisesti pahoitteli hän sitä, ettei edes saanut nähdä Toinin
miestä ennen lähtöään, heillä kun yhdessä oli ollut niin tavattoman
hauska silloisilla purjehdusretkillään. Mutta asia oli päätetty eikä
sietänyt lykkäystä.
Yhden asian sai Toini salaisuutena vielä kuulla Hilleviltä itseltään.
Hillevi näet oikein valitti, ettei hän saanut rauhaa ihailijoiltaan, ja
senkin tähden hän oli tyytyväinen päästessään pois Helsingistä. Hänen
puheenpartensa näet oli, että hän aikoi ottaa sen, jonka _tahtoi_;
kenenkään ei tarvinnut tuppautua hänelle mieheksi. Sen hän muka tahtoi
kerran vielä näyttääkin.
— Eikös olekin lapsellista puhetta? — kysyi Hillevi kuitenkin samalla
Toinilta. Mutta sillä hän tahtoi vain peittää ajatuksensa, jossa
jälleen oli salatarkoitus.
Mutta Toini hymyili sille vain antamatta mitään vastausta. Vuorostaan
hän sitten virkkoi Hilleville:
— On hauska nähdä, minkälainen sinä olet Ranskasta palattuasi.
— Sanos muuta, — sanoi Hillevi. — Sitä minä itsekin usein ajattelen.
— Toivon ainakin, — vastasi Toini, — että pysyt yhtä rakastettavana,
yhtä kultaisena ystävättärenäni kuin tähän saakka. Ja vielä toivon,
ettei koskaan mikään, mikään ruma teko meidän kummankaan puolelta
elämässämme tulisi ystävyyttämme himmentämään.
— Sitä toivon minäkin, — sanoi Hillevi, katsoi syvään Toinia silmiin ja
suuteli häntä jäähyväisiksi.
Ja Toinista näytti tuo katse taas niin vilpittömältä, niin kauniilta,
niin vakuuttavalta, ettei hänen mielestään Hillevin sielussa koskaan
voinut mitään petollisuutta piillä. Ja hänen suudelmansa oli uskollisen
ystävättären teeskentelemätön teko, joka ei jättänyt vähintäkään
epäilyksen siementä Toinin sydämeen.
Hyvästeltyään sitten Toinin äitiä tahtoi Hillevi viimeiseksi nähdä
Reinonkin, joka loikoi kätösiään heilutellen vaunussaan huvilan
parvekkeella.
— Noin, — sanoi Hillevi, — poikasi sai minulta viimeisen suudelman ja
tietää, mitä se merkitsee.
Erään tuttavan rouvan seurassa matkusti Hillevi sitten Parisiin.