II

I

Toinin elämä Berlinissä oli alkanut käydä entistä latuaan. Päivät oli

hän enimmäkseen kotona lapsensa kanssa hänen miehensä säännöllisesti

hoitaessa virkatehtäviään. Iltaisin hän kävi milloin teattereissa,

milloin oli kutsuissa tuttavien luona, joita heille oli vähitellen

lisääntynyt Herbertin saksalaisista ystäväpiireistä. Ja täten

oli heidän itsensäkin vuorostaan pantava toimeen vastakutsuja

tuttavilleen. Tämä seurustelu oli kuitenkin verraten pakollista eikä

tuottanut Toinille suurta huvia. Sydämen ihmisenä, luonteeltaan

hiljaisena ja sävyisänä, hän kaipasi läheistä ystävyyttä, mutta sitä

ei täällä suuressa maailmassa ottanut syntyäkseen saksalaisesta

»gemütlichkeitista» huolimatta. Sen vuoksi Toini edelleenkin ylläpiti

ahkeraa kirjeenvaihtoa kotimaassa olevien sukulaistensa ja tuttaviensa

kanssa.

Näin kuluivat kuukaudet jouluun, jonka he luonnollisesti viettivät

Berlinissä. Toini muisteli kaivaten joulunviettoa vanhempiensa

kodissa, varsinkin kun oli saanut sieltä iloisen kirjeen, joka todisti

vanhempien voivan hyvin ja joulutunnelman olleen täydellisen. Toisena

joulupäivänä oli Hillevikin vanhempiensa kanssa ollut siellä, ja kun

Yrjö oli kutsunut luokseen muutamia tovereitaan, niin olivat nuoret

tanssineet, ja kaikilla oli ollut kovin hauska. Myöskin Hillevi ilmaisi

kirjeessään Toinille tyytyväisyytensä, että oli saanut olla Toinin

vanhassa kodissa, mutta lopuksi hän lisäsi, etteivät nämä tanssiaiset

olleet »samat kuin silloin, ymmärräthän?» Ja Toini ymmärsi kyllä hyvin,

että hän tarkoitti ensimmäistä valssiaan Herbertin kanssa, noita

tanssiaisia, joita hän ei näyttänyt koskaan voivan unhoittaa.

Tammikuun lopulla tuli Toinille kuitenkin ikäviä uutisia kotimaasta.

Hänen isänsä oli sairastunut influenssaan, ja tästä kehittyi

keuhkokuume, josta päivittäin alkoi tulla yhä huolestuttavampia

tietoja. Konsulin henki häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ja viikon

kuluttua tulikin se surullinen sanoma, että hänen päivänsä olivat

päättyneet.

Lähinnä herätti tämä tapaus suurta surua konsuli Karpin omassa

perheessä, mutta myöskin koko kaupungissa otettiin siihen osaa sen

huomattavan aseman vuoksi, mikä hänellä sekä liikemiehenä että ihmisenä

oli Suomen sisä- ja ulkomaan kauppaelämässä. Konsulin kuolema aiheutti

aluksi melkoisen mullistuksen hänen kodissaan, vaikka tiedettiinkin,

etteivät hänen asiansa antaneet vähintäkään aihetta huoliin. Mutta pesä

oli tavattoman suuri ja kuka ryhtyisi sen selvittäjäksi.

Vainajan vävy oli heti selvillä asiasta. Kanslianeuvos Urpo, etevä,

arvossa pidetty henkilö, oli hänen mielestään sopivin, ja tehtävä

joutuikin hänen käsiinsä. Herbert itse oli kiinni virassaan, ja

kanslianeuvos Urpo oli nyt Karpin perheen läheinen tuttava, sen hyvä

ystävä. Leskelle oli hän mitä parhain tuki, lohduttaja huolissa,

valoisien toiveiden antaja.

Pesän selvitys vei paljon aikaa. Kanslianeuvos Urpo tuli näin ollen

melkein päivittäin, usein omien virkatehtäviensä kustannuksella,

oleskelemaan rouva Karpin seurassa. Ja siten he oppivat hyvin tuntemaan

toisensa, paremmin tietysti kuin jonkun tunnin yhdessä olon aikana

muitten vieraitten parissa. Eipä siis ihme, että rouva Karppi antoi

mitä suurinta tunnustusta arvovaltaiselle kanslianeuvokselle, jolle

hän jäi suureen kiitollisuuden velkaan tästä työläästä, loistavasti

suoritetusta tehtävästä. Vieläpä syrjäisetkin, jotka tiesivät, mitä

semmoinen pesänselvitys merkitsee ilmaisivat konsulin leskelle

kunnioittavan ihmettelynsä onnitellen häntä tästä loppusuorituksesta.

Ja kun kanslianeuvos lisäksi järjesti liikkeen hoidon niin, että

kaikki kävi vanhaa, tasaista latuaan, niin jäivät leskelle huolettomat

päivät, huolettomat siinä mielessä, että hänen vain oli odotettava,

kunnes hänen poikansa oli saanut isänsä toimen jatkamiseen vaadittavan

kasvatuksen ja kelpoisuuden. Siihen kului kuitenkin vielä vuosia, ja

kanslianeuvos jäi asiain ylivalvojaksi.

Mutta sitten sattui kanslianeuvos Urvonkin talossa tapaus, joka siellä

johti elämän toiselle tolalle. Hänen puolisonsa sai kevätpuoleen

pahalaatuisen kurkkutaudin, anginan, joka kävi hyvin pitkäaikaiseksi

ja lopulta johti kuolemaan. Hillevi, hänen ainoa tyttärensä, jonka

kasvatusta äiti pääasiallisesti oli ohjannut oman mielensä mukaiseen

suuntaan, jäi näin äidillistä hoitoa vaille. Onneksi hän oli kuitenkin

jo siinä iässä, että saattoi, kun isänsä neuvoja noudatti, kulkea koko

lailla turvallisesti tulevaisuutta kohti, varsinkin kun ei varojakaan

puuttunut. Tähän liittyi nyt vielä se etu, että Hillevi sai Toinin

äidiltä sitä moraalistakin tukea, jota hänellä ei ollut äitinsäkään

eläessä. Vahinko vain, että tämä tuki, ollakseen oikein tehoisa, tuli

nyt jo liian myöhään.

Paljon oli siis lyhyessä ajassa muuttunut näissä molemmissa perheissä.

Kohtalo, tuo Hillevin aina mainitsema kohtalo, oli heille näyttänyt,

mitä se aivan odottamatta ja vastoin ihmisten tahtoa voi aikaansaada.

Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään tuli Hillevi ajatelleeksi, miksi

hän — ja hänen kanssaan moni muu — karttaa ja pelkää »Jumala»-sanaa,

vaikka juuri ihmisten kohtalot ovat Jumalan käsissä. Näin omituisella

tavalla näyttäytyy siis Jumalan pelko hänen luomissaan järjellisissä

olennoissa. Oli suorastaan ihmeellistä, että äidin kuolema herätti

tuossa älykkäässä lapsessa tämmöisen ajatuksen, huolimatta hänen muuten

niin pinnallisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta varmasti se olikin

vain jonkinlaista älyn leikittelyä. Kohtalo, kohtalo — sille eivät

ihmiset hymyilleet, mutta Jumalaa tuskin uskalsi lastenkaan kesken

mainita saamatta osakseen pitkää, merkitsevää katsetta. Ajatella

häntä kyllä saattoi, mutta lausua hänen nimeään, se tuntui, lievästi

sanoen, omituiselta maallisissa piireissä. Hillevillä oli nyt kuitenkin

kerta kaikkiaan se sisäinen aavistus, että jokin korkeampi voima,

olipa sen nimi Jumala, kohtalo tahi mikä tahansa, ohjasi ihmisten

maallista kulkua, ja siitä riippui, kävikö ihmisen hyvin tahi pahoin.

Hän ei ollut näistä asioista koskaan kenenkään kanssa puhunut, mutta

sellainen oli hänen vakaumuksensa, vieläpä senkin uskonnonopetuksen

nojalla, minkä hän koulussa oli saanut. Hän oli kyllä huomannut, muun

muassa, Toinin uskonnollisen hartauden, mutta oli myöskin kuullut monen

toverinsa puhuvan, ettei ihminen ole muuta kuin sieluton tomumaja,

jolla ei ole muuta arvoa kuin joutua matojen syötäväksi ja että

ihminen siis itse saa ohjata elämänsä miten tahtoo. Mutta hänen oma

käsityskantansa tyydytti häntä enemmän, sillä kohtaloon-uskoja sai

luottaa siihen, että ihmisen elämä oli edeltäpäin määrätty ja että sai

lykätä kaiken kohtalon syyksi, jos kävi hullustikin. Siksipä ei Hillevi

nytkään kovin paljon äitiään surrut. Hänen kuolemansa oli kohtalon

määräämä. Saadapa vain nähdä, mitä kohtalo oli hänelle itselleen

elämässä määrännyt!

Ja Hillevi huomasi myös, ettei hänen isänsäkään ollut kovin

masennuksissa äidin kuoleman johdosta. Huomattavasti onneton ei tämä

avioliitto liene ollut. Mutta sitä sisäistä lämpöä, joka ilmenee kahden

sydämen läheisessä yhteenkuuluvaisuudessa, leviten kaikkeen, mikä

niiden kanssa joutuu kosketuksiin, sitä ei tuntunut Hillevin vanhempien

välillä, saatikka talossa muutenkaan. Olipa Hillevistä välistä

tuntunut, ikäänkuin hän olisi ollut äitinsä rasituksena, ja silloin hän

turvautui aina isäänsä saaden häneltä enemmän ymmärtämystä osakseen.

Siksipä Hillevi vanhetessaan alkoi käsittää, etteivät äidin ja isän

suhteet olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Näyttipä Hillevistä

nyt, ikäänkuin hänelle olisi vapautta lisääntynyt, vapautta, joka

lähivuosina oli vieläkin enemmän kasvava. Hän odotti vain pääsevänsä

lentoon, pois pesästä, irti kahleista, jotka kiinnittivät hänen

vapauteen pyrkivää luonnettaan.