XII

Juhannuksen jälkeen kului Toinilta kesä kaikessa hiljaisuudessa

vanhempiensa ja poikansa parissa. Se oli oikeata »dolce far niente'a»,

tyhjäntoimittamista, jos semmoiseksi voi sanoa äidin kävelyä

lapsenvaunuineen huvilan puistikossa ja pitkin meren hiekkarantaa sekä

hänen itsensä että lapsen virkistykseksi. Toinille siitä oli lisäksi

huviakin, niinkuin nuorille äideille aina heidän seuratessaan päivä

päivältä pienokaisensa kehitystä, kunnes niiden suusta ensimmäisen

lepertelyn keskeltä muodostuu sanaa tapaileva äänne: mäm — mäm

—mäm—mäm—mäm, — äidin mitä suurimmaksi iloksi, josta tietysti mummo

ja isoisä heti ovat osallisiksi päästettävät. Ja kun lapsi lisäksi

ihmettelee puitten oksien vipajamista ja itse kirkaisee, kun kuulee

pääskysten vinkaisevan, niiden nuolena kiitäessä vaunujen yli, niin oi,

kuinka sillä on erinomainen havaintokyky ja kuinka siitä tulee kovin

viisas lapsi.

Se on äidin iloa, hänen sydämensä hiljaista riemua ja sitä olisi synti

kadehtia. Elämässä on hänellä kyllä vielä paljon, paljon pettymyksiä.

Tämän huvinsa ohessa oli Toinilla mielessään vielä toinen asia:

Herbertin tulo Saksasta kotimaahan. Mutta siihen oli vielä pitkälti

aikaa, aina elokuuhun asti. Eikä silloinkaan hänen lomansa tulisi

olemaan pitkä. Toini kirjoitti sen vuoksi Hilleville ja pyysi häntä

tulemaan heidän luokseen saaristoon. Siellä hän saisi olla kesän

loppuun tahi ainakin siksi, kunnes Toini miehensä kanssa palaisi

Berliniin.

Hillevi kirjoitti Toinille hyvin ihastuneen vastauksen. Hänen isänsä

loma päättyisi puolivälissä heinäkuuta ja silloin hän saisi isän

mukana palata Helsinkiin. Mitään hauskempaa kesänviettoa kuin Toinin

seurassa ei hän olisi koskaan voinut itselleen toivoakaan. Hän oikein

tuskaili odottaessaan sitä hetkeä, jolloin sai lähteä matkalle

parhaimman ystävättärensä, Toinin luo. Miltä he molemmat nyt näyttivät,

minkälainen oli heidän jälleentapaamisensa oleva ja, varsinkin,

minkälainen oli tuo suloinen pikku »otus», jonka hän aikoi »syödä»?

Semmoinen oli Hillevin hurmiossa kirjoitetun kirjeen pääsisällys.

Mutta yhtä utelias oli Toinikin odottaessaan Hillevin saapumista.

Sikäli kun aika läheni, hänen uteliaisuutensa kasvoi. Kaikesta päättäen

oli Hillevissä tapahtunut jonkinlainen »sisällinen vapautuminen». Ja

se se kiinnitti eniten Toinin mieltä. Vuodessa, parissa voi tällä

kehitysasteella olevassa, varsinkin Hillevin luontoisessa tytössä, olla

huomattavissa melkoinen muutos. Mihinkä suuntaan? Juuri sitä oli hauska

nähdä.

Toini oli laivarannassa Hilleviä vastassa ja näki jo kaukaa itselleen

nenäliinaa huiskutettavan. Pian hän huomasi vieraansa, jonka heti tunsi

kuparinruskeista kiehkuroista ja muutenkin omituisesta ulkonäöstä,

vaikka tyttö nyt olikin melkein päätään pitempi kuin heidän viimeksi

tavatessaan. Mutta saman verran ainakin oli Toinin mielestä Hillevin

viehkeys lisääntynyt, kun hän laiturilla sai ystävätärtään halailla.

Toini saattoi tuskin hellittää silmiään Hillevistä, ja aivan kuin

hyökyaalto tulvasi uusi, suuri ystävyyden tunne hänen sydämeensä. Se

oli harvinainen psyykillinen ilmiö, joka ainakin näennäisesti oli sen

kohteessa synnyttänyt vastaavan vaikutuksen.

Nytkin oli tuon ystävyyden heijastus Hillevin puolelta yhtä suuri

kuin ennen. Käsitysten he riensivät konsuli Karpin huvilaan, joka ei

ollutkaan kaukana laivalaiturista, ja kun Hillevi oli Toinin vanhempia

tervehtinyt, niin oli hänen ensimmäinen tehtävänsä käydä katsomassa

Reinoa, joka oli jäänyt lapsenhoitajattaren huostaan vaunuunsa

nukkumaan.

— Älä vain syö Reinoa niinkuin uhkasit tehdä, — suottaili Toini heidän

lähestyessään lasta.

Mutta vähällä oli niin käydä, ja Hillevin täytyi saada ottaa syliinsä

poika, joka sillä välin oli herännyt. Kiltti lapsi vain hymyili ja

alkoi leikitellä Hillevin kuparikutreilla.

— Kas, se ihailee niitä yhtä paljon kuin minä, — sanoi Toini.

— Ja minä rakastan poikaasi yhtä paljon kuin sen äitiä, — sanoi Hillevi.

— Onkos Reino mielestäsi isänsä näköinen? — oli Toinin kysymys.

— On, on, on, — huudahti Hillevi intomielisesti ja painoi huuliaan

pojan poskia vasten.

Hän sillä teolla aivan kuin ilmaisi, mitä hänen sydämessään liikkui.

— Sinä siis muistat Herbertin niin hyvin? — jatkoi Toini hymähtäen.

Hillevi vastasi hiukan kierrellen:

— Minäkö koskaan unhottaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?

Ja siitä siirtyi heidän keskustelunsa edelleen vanhoihin, rakkaisiin

muistoihin. Yhdessä he aina kävelivät puistossa, istuskelivat meren

rannalla, kävivät uimassa ja sateisina päivinä viettivät aikansa

loikomalla kumpikin lepotuolissaan huvilan parvekkeella, kädessään joku

kiintoisa romaani tahi aikakausikirja.

Toini luki mieluimmin kotimaista kirjallisuutta, ennen kaikkea

»Välskärin kertomuksia». Hän ei lakannut koskaan ihailemasta sen

herttaista tyyliä, tekijän mielikuvitusta, niitä laajoja näköaloja,

joita hän kuin taikasauvalla, romanttisen, kiintoisan juonen ohessa,

aukaisi lukijalle, loi elämää kaikkeen, mihin vain kajosi.

Hillevi taas istui joku ranskalainen romaani kädessään. Hän suosi

niitä ilmeisesti kovin, vaikka melkein arkuussyistä selitti, että on

ollut puhe hänen lähettämisestään, ehkä jo vuoden perästä, johonkin

ranskalaiseen luostarikouluun ja että hänen sen vuoksi oli perin pohjin

opittava ranskaa. Tähän lisäsi hän kuitenkin vielä, että pohjoismaiset

romaanit, varsinkin norjalaiset, olivat hyvin »sumuisia».

Tätä arvostelua Toini kovin ihmetteli, mutta eniten kuitenkin sitä,

että Hillevi niin nuorella iällä jo tässäkin suhteessa oli näin

pitkälle kehittynyt. Hän tunsi kyllä entuudestaan Hillevin älykkyyden

ja huomasi sitä hänessä nyt vieläkin suuremmassa määrässä. Mutta eniten

silmiinpistävää oli Hillevin käytöksen tavaton taipuisuus, joka oli

aivan erikoinen luonteen piirre hänessä. Hän saattoi aina, milloin

tahtoi, olla niin moitteettoman miellyttävä, ettei kenelläkään ollut

mitään muistuttamista häntä vastaan. Hän voi eräissä asioissa olla

paljon vilpittömämpi kuin ennen, mutta toisinaan taas näytti kuin

hänessä jotakin olisi mennyt lukkoon, salpautunut läpitunkemattoman

muurin taakse, jonne ei kellään ollut pääsyä. Ja kieltämättä hän tämän

tähden oli vieläkin kiintoisampi kuin muuten, sillä tämä ikäänkuin

kiihoitti yhä enemmän ottamaan selkoa tästä ongelmasta. Kuka tietää,

eikö tämäkin puoli Hillevissä lisännyt Toinin ystävyyttä häneen, niin

omituiselta kuin se kuulostaakin. Pitäähän näet paikkansa sekin väite,

että äärimmäisyydet koskettavat toisiansa. Todellakin psykolooginen

ongelma tämäkin, joka kuitenkin sai ratkaisunsa vuosien perästä.

Kolmatta viikkoa kului näin Toinin ja Hillevin seurustellessa

enimmäkseen kahden kesken konsulin huvilassa. Tähän liittyi myös

odotus, joka vei heitä päivä päivältä lähemmäksi Herbertin tuloa.

Kumpainen ystävättäristä innokkaammin sitä odotti, oli vaikea sanoa

sydämiin näkemättä. Mutta että halu nähdä Herbertiä oli Hillevillä

ainakin yhtä suuri kuin Toinin uteliaisuus olla syrjästä katsojana

noiden kahden tavatessa toisensa, siitä ei ollut epäilystä sen jälkeen,

mitä Toini tämän odotusajan kuluessa oli Hilleviltä kuullut. »Minäkö

koskaan unhoittaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?!» — nehän

olivat jo sanoja, jotka, vaikkapa ollakseen vain kohteliaisuus,

ilmaisivat enemmän kuin mitä lienee ollut tarkoitus. Eikä Toini

puolestaan näitä sanoja tuonnempanakaan unhoittanut.

* * * * *

Elokuussa tuli sitten Herbert Berlinistä ja hänen mukanaan sai elämä

konsulin huvilassa jälleen toisen leiman. »Miranda» oli uudelleen

maalattu — Yrjökin oli käynyt sillä jo purjehtimassa — ja nyt

joutui se vielä ahkerampaan käytäntöön. Tavallisesti oli Toinikin

purjehdusmatkoilla, mutta hänen syystä tahi toisesta esteellisenä

ollessaan liikkui Herbert ulapalla Hillevi seurassaan. Tätä oli Hillevi

juuri odottanutkin.

Herbertin ja Hillevin tapaaminen oli ollut hyvin »virallinen», mikä

ihmetytti Toinia kovin. Mutta hän oli siinä huomaavinaan eräänlaista

diplomatiaa varsinkin Hillevin taholta. Ystävättären hieno äly

näyttäytyi tässäkin täydessä loistossaan. Hillevi tahtoi tietysti

ensin tarkastaa Herbertin suhtautumista häneen ja sitten tutkia tämän,

Toinin ja hänen itsensä välistä suhdetta. Viisaasti kuin valtiomies

vetäytyi Hillevi usein syrjään, mutta kun häntä pyydettiin mukaan,

niin seurasi hän kiitollisena ja iloisena — kolmantena tahi neljäntenä

henkilönä. Näin hän sai herätetyksi luottamusta itseään kohtaan, ja

kun Toini lähetti hänet kahden kesken Herbertin kanssa purjehtimaan,

niin oli Hillevin sisäinen riemu tavaton. Toinin uskollinen luonne ei

nähnyt siinä mitään pahaa, vieläpä hän iloitsi siitä, että näin saattoi

tuottaa iloa ja huvitusta molemmille. Ja Herbert taas puolestaan oli

vaimoaan kohtaan sama herttainen aviomies kuin ennen. Se yhteinen

arvostelu oli kuitenkin aviopuolisoilla, että Hillevi jo koko lailla

keimaili, etenkin kun hän tiesi olevansa huomattu ja arvostelun

kohteena. Mutta tarvittaissa taas hän osasi peittää tämän puolen mitä

miellyttävimpään viehkeyteen.

Näin ollen piti Toini melkein velvollisuutenaan antaa vieraansa,

»parhaimman ystävättärensä», huvitella Herbertin kanssa

kahdenkeskisillä purjehdusmatkoilla, jotka usein kestivät tuntikausia.

Kovan tuulen vallitessa Toini vähän pelkäsikin lähteä kauas merelle.

Hillevi sitä vastoin istui veneessä aivan hurmaantuneena, kun alahanka

kallistui milt'ei veden pinnan alle ja vesi siinä kohisi ja kiehui,

kokka nousi korkealle keikkuen laineiden harjoilla, ja kuohua räiskyi

niin, että vaatteetkin kastuivat. Hän aivan hihkasi ilosta kohottautuen

silloin suoraksi seisomaan ylähankaa vastaan ja ponnistaen jalkojaan

ilakoiden penkkiä vasten. Ruskeat, kuparinväriset kiharat liehuivat

ympäri hänen päätänsä pieksäen poskia, ja säkenöivät gasellin silmät

olivat kuin naulatut kiinni perämiehen kasvoihin. Ihmekö siis, että

tämäkin mielellään katseli tuota rohkeata, omituista olentoa, joka

pelkäämättä oli uskonut henkensä hänen haltuunsa myrskyisellä merellä.

— Ettekö ollenkaan pelkää? — kysyi Herbert.

— Pelkäisinkö teidän istuessanne peräsimessä?! — oli Hillevin vastaus.

— Mikäs ihmeellinen perämies minä sitten olisin? — naurahti Herbert.

— Olette vain. Kun luotan teihin, niin ei voi mitään onnettomuutta

tapahtua, — vakuutti tyttö.

— Sepä kummallista! Miksi sitten niin luotatte minuun?

— En tiedä. En voi vastata siihen. Tunnen vain, että elämäni on teidän

käsissänne, — selitti Hillevi.

— Vielä omituisempaa. Mutta jos erehdytte? — uteli Herbert.

— En, siinä asiassa minä en erehdy, — vahvisti Hillevi sanansa.

— Mutta jos purjehdimme kumoon? — jatkoi Herbert.

— Silloin hukumme yhdessä, — vastasi Hillevi melkein ihastuen.

— Eikö teidän henkenne sitten ole sen enemmän arvoinen — omasta

mielestänne? — oli uusi kysymys.

— Ei, ei nyt täällä purjeveneessä, — melkein hätäillen tulivat sanat

Hillevin suusta.

— Entäs minun henkeni, eikö silläkään nyt teidän mielestänne ole mitään

arvoa? — intti Herbert edelleen.

— Oi, älkää kysykö! — oli Hillevin surulliselta kajahtava vastaus. Ja

hänen kasvoilleen tuli surumielinen ilme.

Herbert sen johdosta hymyili ja sanoi:

— Minä koetan viedä meidät molemmat onnellisesti maihin.

— Meidät molemmat! — tehosti Hillevi ja hänen äänessään oli

rauhallinen, ihan onnekas sävy. Ja sen lisäksi hän loi perämieheen

ihastuttavan kiitollisen katseen.

Hetkisen kuluttua Herbert jatkoi:

— Mutta ajatelkaas, että purjehtisimme elämän merellä. Mikäs käsitys

teillä silloin olisi tästä samasta asiasta?

— Ihan sama kuin nytkin, — vastasi Hillevi aivan kuin edeltäpäin olisi

valmistautunut semmoiseen kysymykseen ja vastaukseen.

Herbert oli aivan yllätetty. Tämä oli niin hienoa »flirttiä» hänen

mielestään, niin nasevat olivat vastaukset, että hän harvoin oli

kuullut tämmöisiä paljon vanhemmiltakaan neitosilta. Ja kaikki kävi

niin luontevasti, niin teeskentelemättömästi, että hänen itsensä oli

vaikea keksiä jatkoa heidän keskustelulleen. Se oli hänelle vieläkin

vaikeampaa, kun hän huomasi, että Hillevi katsoi häneen, istui ja

odotti.

Melkein kuin ajatuksissaan sanoi vihdoin Herbert kiinnittäessään

purjeen köyttä:

— Se asia täytyy jättää tulevaisuuden huomaan.

— Miten kohtalo määrää, — liitti siihen vielä Hillevi ihan kuin syvissä

mietteissä hänkin.

Tämmöinen keskustelu, jossa oli puoleksi salattu sivutarkoitus, tuntui

Herbertistä hyvin kiintoisalta, vaikka vähän vaaralliselta noin nuoren

tytön kanssa. Nytkin hän ajatteli itsekseen:

— Se tyttö lyö, totta totisesti, meitä sormille nasevilla

vastauksillaan.

Kun aikaa jo oli paljon kulunut ja tuuli tuntui kiihtyvän, käänsi

Herbert veneen ja sanoi:

— No, nyt minä vien teidät maihin, vaikka vastoin tahtoannekin.

— Niin ei teidän tarvitse koskaan tehdä, — ampui Hillevi vieläkin

paljon merkitsevän nuolensa.

Ja laitamyötäistä kiiti »Miranda» huimaavaa vauhtia kohti huvilan

uimahuonelaituria. Siellä rannassa, puitten suojassa, odotti Toini

lapsenvaunuineen miehensä ja Hillevin paluuta. Hän oli ollut hiukan

huolissaan heidän tähtensä kovan tuulen vuoksi, mutta kysyi vain:

— Onko ollut hauska?

— Tavattomasti, — vastasi Hillevi Herbertin jäätyä purjevenettään

lepokuntoon panemaan.

Kun Herbert tuli vaimonsa luo, niin tämä sanoi:

— No, toitpas Hillevin onnellisesti maihin.

Oli kuin Toini olisi kuullut miehensä Hilleville veneessä lausumat

sanat, ja sekä Hillevin että Herbertin täytyi oikein naurahtaa tälle

omituiselle yhteensattumalle, oikeinpa vilkaisivat salavihkaa toisiinsa.

— Ei se kuitenkaan niin vaarallista ollut, — lohdutti Herbert vaimoaan.

— Ei niin vaaratontakaan, lausui melkein ivaillen Hillevi ja hänen

poskensa alkoivat hehkua.

He menivät sisään, sillä päivällisaika läheni.

* * * * *

Illemmällä heikkeni tuuli melkoisesti, ja oli odotettavissa elokuun

kuutamo, sillä taivas oli melkein pilvetön. Ainoastaan muutamia

pilvensuikaleita näkyi irtirepeytyneinä eksyneen sinne tänne sinilaelle

ikäänkuin todisteeksi tuulen kadonneesta voimasta.

Päivät käytti Hillevi näin Herbertin seurassa, illat hän »uhrasi»

kokonaan Toinille, istuskelemalla silloin hänen kanssaan kuutamossa

meren rannalla. Tuulisella säällä oli lapsi sisällä muutenkin, ja

Herbert sekä konsuli rouvineen lukivat päivän sanomalehtiä. Varsinkin

käytti Herbert iltansa ulkomaiden sanomalehtien valtiollisten

artikkelien lukemiseen pysyäkseen loma-aikanaankin niiden perusteella

kaikkien tapausten tasolla.

Toinin ja Hillevin lempipaikka oli raitojen muodostama lehtimaja, jonka

aukeamasta oli merelle päin laaja näköala. Korituoleissaan he siellä

saivat rauhassa istuskella ja katsella kauas ulapalle, josta heitä

kohti kulki läikkyvien laineiden poikki kuun hopeainen, kimmeltävä

silta. Myöhemmin syttyi iltatähtikin, vielä kelmeänä vilkuttaen

vaalealta elokuun taivaalta. Kaikesta huolimatta alkoi jo olla

alakuloista syystunnelmaa ilmassa. Kesän raukeus oli mennyt, kuhilaat

pelloilla todistivat viljan olevan leikatun ja vielä keltaisena

nuokkuva kevätkylvö, joka paikoitellen oli lakoon painunut, odotteli

särisevää konetta tahi viikatetta tullakseen korjatuksi. Kypsyneisyyttä

alkoi näkyä kaikkialla, ja ajatus siirtyi aikaan, joka masentaa mielen

ennustaen kaiken katoavaisuutta.

Myöskin Toinissa ja Hillevissä alkoi kesän loppu herättää

alakuloisuutta, varsinkin koska he tiesivät, että heidän oli erottava

pitkäksi aikaa. Olihan Herbertin perheineen jälleen palattava

Berliniin, Hillevin jäätävä Helsinkiin. Tätä alakuloisuutta lisäsi

vielä se, että molempien ystävättärien väliset siteet kesän kuluessa

olivat vahvistuneet. Kaikki näytti niin ruusuiselta ja kauniilta

molempien silmissä, eikä mikään ollut tullut himmentämään heidän

suhdettaan toisiinsa.

Varsinkin valitti Hillevi nyt kuolettavaa kaihoa. Tämän hän kohdisti

taaskin viisaasti Toiniin, vaikka hänen mieltymyksensä Toinin mieheen

oli sen perussyy. Tämä tunne oli saanut hänessä nyt valtavan voiman

ja tyttö raukka oli välistä menehtyä taakkansa alle, etenkin siitä

syystä, ettei hänellä ollut vähintäkään mahdollisuutta huojentaa sitä

edes puhumalla siitä jonkun kanssa. Hänen oli kannettava sydämensä

tuskat ypö yksin, salassa kaikilta, ettei niitä pidettäisi lapsellisina

houreina, jollaisia ne todella olivatkin. Ei kukaan niitä voinut ottaa

vakavalta kannalta, kaikkein vähiten Toini, mutta ei myöskään Herbert,

vaikka hän saattoikin hyvin aavistaa, että Hillevi oli kiintynyt

häneen. Oli siis vain alistuttava nöyrästi, nöyrästi »kohtalon»

tahtoon. Mutta ei mikään sittenkään estänyt toivossa elämästä. Ja se

oli ainoa valokohta tässä hänen aikaisessa, suuressa murheessaan.

Usein Hillevi itsekseen ajatteli, että olikohan koko maailmassa ketään,

joka näin nuorena olisi kärsinyt niinkuin hän. Ja jos oli, niin mitä se

raukka teki? Lopettiko hän päivänsä, niinkuin moni vanhempi rakkaudesta

kärsivä tekee? Mutta paitsi hänen nuoruuttaan oli tässä vielä olemassa

se traagillinen ristiriita, että hän oli kiintynyt ystävättärensä,

parhaimman suojelusenkelinsä, joksi hän välistä Toinia nimitti,

mieheen. Eikä mitään, mitään keinoa ollut päästä tästä kauheasta

tilanteesta.

Olisi ollut melkein parempi, ettei Toini olisi kutsunutkaan häntä

luoksensa saaristoon. Ja jos Tomi olisi tämän tietänyt, niin olisi

hän varmasti syvästi katunut tätä tekoaan, joka kuitenkin oli mitä

suurinta kohteliaisuutta, mitä suurin ystävyyden ja rakkauden merkki.

Ja kaikesta huolimatta oli tämä kesä hänelle mitä muistorikkain, hänen

elämässään niitä tapauksia, jotka, samoin kuin hänen ensimmäinen

valssinsa Toinin kodissa, painuivat ainiaaksi hänen mieleensä.

Ihmekö siis, että Hillevin oli raskasta matkustaa pois konsulin

saaristo-huvilasta. Mutta sen täytyi tapahtua, kun hänen äitinsä palasi

kotiin ja koulut aloittivat jälleen toimintansa.

Myöhään viimeisenä iltana ennen lähtöään ja jo sanottuaan hyvää

yötä kaikille, pujahti Hillevi yksin ulos puistoon, josta hiipi

alas rantaan. Oli jo melkoisen pimeä. Erästä syrjäpolkua onnistui

hänen huomaamatta päästä hietarannalle, missä oli muutamia korkeita

korituoleja, joissa voi istua suojassa joko auringolta tahi tuulelta.

Semmoiseen hän painautui piiloon ja vaipui pää käsien välissä,

kyynärpäät polvia vasten aivan kuin mietteisiinsä. Mutta hetken

kuluttua alkoi sieltä kuulua syvää huokailua, joka muuttui nopeaksi

nyyhkytykseksi. Hillevi tahtoi siellä yksinäisyydessä huojentaa suruaan

ja itki hiljaista, hillitöntä itkua.

— Kuka siellä itkee? — kuuli hän yht'äkkiä tutun äänen vähän matkan

päästä.

Mutta hän ei vastannut, pidätti vain itkuaan ja henkeään. Ja jäi

istumaan paikalleen.

— Kuka siellä on? — kysyi vielä sama ääni, jo lähempää.

Silloin hyppäsi Hillevi korituolistaan ja alkoi juosta pois.

— Hillevi! Hillevi! — kuului taas sama ääni. Ja hänen perässään

harppasivat pitkät miehenaskeleet. — Älkää juosko pois! Odottakaa

vähän! — kuului melkein kuiskauksena hänen jäljessään.

Hillevi pysähtyi. Herbert saavutti hänet ja tarttui hänen käteensä.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Herbert kummastellen.

Mutta nopeasti nosti Hillevi hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä.

— Kiitos hauskoista purjehdusretkistä, joita en unhoita koskaan, —

kuiskasi Hillevi ja sanoi vielä: — Hyvästi!

Samassa tempautui hän irti Herbertistä ja juoksi päätietä myöten ylös

huvilaan. Ja Herbert lähti toista polkua kiertäen myöskin sisälle

huoneeseensa.

* * * * *

Seuraavana päivänä matkustivat kaikki kaupunkiin, konsuli perheineen

saattamaan Toinia, Herbertiä ja pikku Reinoa, Hillevi taas kotiinsa.

Mutta saattajien joukossa oli hän nyt tälläkin kertaa sydän varmasti

vieläkin raskaampana kuin Toinin ja Herbertin lähtiessä häämatkalleen.

Mutta hän jäi edelleenkin vahvaan uskoonsa, että »kohtalo» joskus

oli muuttava elämän hänen edukseen. Tätä uskoa vahvisti Herbertin

kädenpuristus, kun hän sanoi:

— Näkemiin! Toivon, että Hillevi tulee käymään luonamme Berlinissä.

Samoin lohdutti Hilleviä Toinikin, jolle Herbert oli avomielisesti

kertonut Hillevin itkeneen rannalla myöhään edellisenä iltana. He

säälittelivät keskenään tyttöraukkaa ja olivat kovin liikutetut hänen

ystävyydestään ja rakkaudestaan.

Herbert tiesi kuitenkin paremmin, mitä asia oikeastaan koski, mutta

siitä puolesta ei hän kuitenkaan puhunut vaimolleen mitään.

Ihmissydän on kerta kaikkiaan mitä merkillisin, salaperäisin kapine.