Toinin tulo poikansa kanssa saaristohuvilaan oli mitä suurin ilo
hänen vanhemmilleen. Isoäiti ja isoisä eivät lakanneet ihailemasta
pikku Reinoa, joka nyt oli siellä kaiken elämän keskipiste. Se oli
juhannusjuhla, jommoista kukaan heistä ei ollut koskaan viettänyt.
Ja konsuli Karpin mielestä se oli vietettävä ulkonaisestikin mitä
näkyvimmällä tavalla, koska Reino oli tullut kastetuksi Berlinissä
heidän olematta läsnä. Tämä juhla oli siis oleva korvauksena siitä
vahingosta, jonka he olivat kärsineet, se oli vietettävä, vaikka pojan
isä poissa olikin.
Naapureita läheisistä huviloista oli kutsuttu juhannuskokkoa
katselemaan. Lehtimajaan, joka oli koivuista tehty hiekkarannalle,
oli katettu pitkä pöytä, joka oli kukkurallaan ruokia ja juomia.
Korituoleja ja penkkejä oli sijoitettu yltympäriinsä niin, että
kaikilla oli mahdollisuus nähdä kokon sytyttäminen. Uimahuoneen
sillallekin, joka ulottui pitkälle rannasta, oli laitettu ylimääräisiä
istumasijoja, sillä kokko oli pystytetty vähän matkaa rannasta
pitenevälle kallionkielekkeelle, puuttomalle ja vaarattomalle joka
suhteessa. Kokon pystyttämisen, sytyttämisen ja hoitamisen talon
rengin avulla oli toimekseen saanut konsulin poika Yrjö. Hän olikin
tuottanut heidän omasta varastostaan kaksi suurta tervatynnyriä, mitkä
päällekkäin pantuina, oljilla ja risuilla täytettyinä, kohosivat
korkeaksi torniksi.
Vieraat olivatkin sitten kaikki koolla. Vanhat herrat istuivat lasiensa
ääressä sikareitaan poltellen, naisväki toisessa ryhmässä, keskellä
Toini ja vaaleansinipeitteisessä vaunussa ihastuttavaksi puettu Reino,
tutti suussa, loikomassa. Häntä oli kaikkien velvollisuus ensin
käydä tervehtimässä antamalla hänen pulleilla sormillaan puristaa
heidän etusormeaan, minkä lapsi kiltisti tekikin. Se hymyili heidän
tilitykselleen ja naurahti lopulta niin, että tutti putosi suusta ja
sitä alkoi nikottaa. Se taas nauratti katsojia ja kaikki huudahtivat
vuorostaan:
— Kuinka ihmeen kiltti lapsi!
— Ja niin suuret, siniset silmät!
— Vaikka tukka on ruskea!
— Ja jo pitkä tupsu otsalla!
Tähän Toini selitti, että Reino on niin kiltti, että hän tuskin koskaan
itkee.
Ja isoäiti lisäsi, että hän on nähnyt lapsen, jolla syntyessään oli
ihan siniset silmät, mutta jotka myöhemmin muuttuivat ruskeiksi.
Ja tämän tapaista keskustelua jatkui, kunnes päivä painui saarien taa
ammuskellen viimeiset kultaiset nuolensa pilvettömälle taivaanrannalle.
Korkea, sininen kupu alkoi mataloitua, ja hämärikkö levitti hiljakseen
hartioilleen hiilakkaan harsonsa. Saaret ja salmet, puut ja pensaat
häipyivät sen kuultavan katoksen suojaan jättäen vain ääriviivansa
jäljelle. Lintujen visertelykin oli vaiennut. Heinäsirkka vain
siritteli vielä nurmikossa.
Mutta silloin alkoi siellä täällä jo välähtää tulia etäisten saarien
rannoilla. Ja jostakin kuului hanurin soittama alakuloinen valssin
sävelmä, toisaalla taas renkutteli jossakin veneessä mandoliini
»kaunista kesäiltaa».
Yht'äkkiä paukahti pyssy ja loimahtaen kiipesi hurja tulenliekki Yrjön
rakentamaa kokkoa pitkin korkeuteen, räiskyen ja lennättäen kipunoita,
jotka sähähtäen putosivat ja sammuivat veteen. Yleinen hurraa-huuto
säesti tätä toimitusta, ja kaikki jäivät sitten iloisina ihailemaan
juhannuskokon paloa. Herrat kilistivät lasejaan, ja nuoret neitoset,
joista monet olivat pukeutuneet kansallispukuihin, alkoivat houkutella
ikäisiään poikia piiritanssiin. Suru oli sydämistä poissa, ilo
kaikkialla ylimmillään.
— Ajatelkaas, ettei Reino ollenkaan säikähtynyt, — ihmetteli Toini. —
Kohotti vain päätään, kun laukaus pamahti.
— Hänestä tulee varmaan kenraali, — huomautti eräs naapureista, paroni
R—y.
Mutta Toini pudisti päätään ja huoahti. Sitä hän ei olisi pojastaan
tahtonut.
— Sota on jo tuottanut ihmiskunnalle tarpeeksi onnettomuutta. Minä olen
ikuisen rauhan ystävä, — sanoi Toini.
Paroni siihen vain hymähti ja vastasi puolikovaan ivallisesti:
— Ikuisen rauhan?! Ihmisten kesken se on mahdoton.
Ja hän tehosti viimeisen sanan syvällä pään nyökkäyksellä.
* * * * *
Vähitellen paloi sitten kokko loppuun, sen lämmittävä loimu väheni
ja illan viileys alkoi käydä tuntuvaksi. Reino vietiin pois. Huvilan
isolle alaparvekkeelle, josta oli laaja näköala merelle, oli jo katettu
illallispöytä. Siellä sytytettiin kynttilöitä korkeihin, pronssisiin
kynttelikköihin, joten huvila kesäillan hämyssä puitten ympäröimänä
näytti lumoavan kauniilta. Ja sieltä kuului aina yli puoliyön iloista
äänten sorinaa, sellaista remuisaa riemua, jota vain suuri juhla
terveissä, tyytyväisissä ihmismielissä lyhyenä, kauniina, katoavana
kesänä voi joskus herättää kylmässä Pohjolassakin.
Kun vieraat sitten olivat hajaantuneet ja Toini oli jäänyt yksin, meni
hän vielä ulos ja lähti hiljakseen kujannetta pitkin kulkemaan rantaan
päin. Siellä oli hänellä usein tapana istua uimahuoneen sillalla,
miettiä ja haaveksia omia asioitaan. Ja niitä hänellä nyt olikin
enemmän kuin hänellä nuorempana oli ollut.
Hän oli ensimmäisen kerran näin pitkän aikaa erossa miehestään. Tosin
hänellä oli poikansa mukanaan, ja hän tiesi, missä Herbert oli ja että
tämä asui heidän omassa huoneistossaan Berlinissä. Mutta Herbertin
poissaolo vaivasi Toinia sittenkin. Oli aina ollut turvallisempi olla
hänen läheisyydessään. Ja nyt tämmöisenä suurena juhlailtana kaiherteli
kaiho hänen rinnassaan tavallista enemmän. Siihen vaikutti varmaan
yökin. Olisi ollut parempi mennä nukkumaan, varsinkin kun yli selkien
vielä kantautuva soitto ja laulu kiusoitti mieltä. Mutta hän viipyi
sillalla vielä sittenkin mietteissään, toinen kyynärpää kaidepuilla,
silmät veden kalvoon suunnattuina, mistä hänen omat kasvonsa
häämöittivät vastaan.
Hän muisti nuo paronin sanat, että Reinosta kerran tulisi kenraali.
Ja hän muisti oman vastauksensa. Mutta eniten oli hänen mieleensä
painunut paronin vastaus, että rauha ihmisten kesken oli mahdoton.
Sehän oli jotakin kauheata, jos syvemmälti ajatteli noita sanoja.
Olivatko ihmiset todellakin niin viheliäisiä, elämä niin surkeata?
Olivathan ihmiset luodut rakastamaan toinen toistansa. Rakastihan
hän itsekin, paitsi vanhempiaan, miestään, lastaan, veljeään,
Hilleviäkin, ja muita ystäviään ja tuttaviaan. Vai eikö se siis ollut
totta? Eikö se ollutkaan rakkautta? Olihan hän itse kyllä joskus
vihastunut, mutta sitten jälleen leppynyt ja edelleenkin rakastanut.
Ja saattoihan hän rakastaa Herbertiä, vaikka tämä olikin kaukana
sillä hetkellä, saattoi hänen uskollisuuteensa täydellisesti luottaa.
Eikähän hänen ystävyytensä ja rakkautensa Hilleviinkään ollut pitkän
eron jälkeen vähentynyt. Samat tunteet olivat hänessä vielä nytkin.
Ja merkillisintä: hän oli saanut uuden, jopa suuren rakkauden kohteen
Reinossaan. Hän oli nyt äitinä saanut niin paljon ajattelemisen
aihetta, niin suuren edesvastuun, että oikein peloitti, kuinka hän
pystyisi kaikki velvollisuutensa kunnollisesti täyttämään. Mutta olihan
tämä velvollisuus kaikilla äideillä. Kunnollisestihan se oli kaikkien
täytettävä. Mutta täyttivätkö kaikki sen niin, että heidän lapsistaan
tuli hyviä ihmisiä? Ainakin olivat Toinin vanhemmat opettaneet lapsiaan
tähän suuntaan. Toini muisti sen nyt varsin hyvin ja hän oli kovin
kiitollinen, että hän tämmöisen opetuksen oli saanut, juuri nyt, kun
hän itse oli äiti, kun hänellä oli oma lapsensa. »Hyvä Jumala, kuinka
suuri, suuri onkaan äidin tehtävä!» huokasi Toini. Ja sitten hän
vielä lisäsi itsekseen: »Siksipä kaikki, vielä vanhat miehetkin, niin
suurella rakkaudella aina muistelevat äitiään!»
Näissä mietteissä Toini lähti pois sillalta. Vesillä liikkui vieläkin
veneitä, kuului airojen kolinaa ja läiskettä, soitto ja laulukaan eivät
olleet tauonneet, tuskinpa taukosivatkaan koko sinä yönä. Huvilan
keittiön portailla istuskeli yhä palvelusväkikin.
Jossakin kivien välisessä lätäkössä kurnutti sammakko, ja kuhankeittäjä
lensi tien ylitse hyvin matalalta päästäen ensin omituisen pulputtavan
äänen, mutta muuttaen sen sitten sähinäksi: »kuha kiehuu, kuha kiehuu».
Ja yölepakkokin kierteli siipiään räpytellen nopeasti, kääntyen sinne
tänne, huvilan ympärillä. Yötär oli kuitenkin jo kääntynyt toiselle
kyljelleen. Idässä alkoi kohta näkyä kellertävä sarastus. Oli aika
mennä sisään.
Ja Toini meni nukkumaan.