Hillevisi».
Toini hätkähti lukiessaan nuo sanat: »jos hän vielä muistaa minua». Hän
oli näet kokonaan unhoittanut lähettää mieheltään Hilleville terveiset.
Ja hänen oli sen johdosta oikein paha olla. Se näytti rumaltakin, sillä
Hillevi saattoi otaksua, että Toini oli tehnyt niin tahallaan. Jopa se
saattoi tuntua kipeältäkin hänen ystävättärensä sydämessä.
Sen vuoksi oli asia heti korjattava. Toini osti kortin, jolla kiitti
Hilleviä kirjeestä ja lupasi vielä kirjoittaa uudelleen. Samalla hän
lähetti »parhaat terveiset» Herbertiltäkin, joka kyllä usein hänen
kanssaan muisteli Hilleviä.
Silloin Toinin sydän rauhoittui ja hän oli varma, että hän sillä
kortilla oli saanut Hilleviltäkin anteeksi huomaamattomuutensa.
* * * * *
Herbertin uusi virka pidätti häntä usein kaupungissa niin, että hän
monta kertaa saattoi käydä konsulin huvilassa ja vaimonsa luona
vain kerran viikossa. Hän matkusti sinne lauantaisin ja palasi
sieltä maanantaiaamuna. Syksyn lähetessä ja kun oli tullut varmasti
päätetyksi, ettei kukaan muu kuin hän voinut tulla kysymykseen
lähetystösihteerin virkaan Berlinissä, käytti hän kaikki voimansa
ollakseen siellä mies paikallaan. Toini ja hänen äitinsä olivat
edelleen ahkerassa työssä saadakseen kodin mallikelpoiseen kuntoon,
mitä hyvän talonemännän tarpeisiin tulee, ja konsuli oli pitänyt huolen
huoneiston kalustamisesta sikäläisen tunnetun huonekaluliikkeen kautta.
Herbert Hursti oli siis nyt hyvällä tiellä kulkemassa toivomaansa
päämäärää kohti. Ja konsuli Karppi oli onnellinen, että hänen
tyttärensä oli päässyt näin huomattavan henkilön siipien suojaan.
Mutta konsulilla oli vielä poika Yrjö, joka oli vasta keskiluokilla
koulussa. Mitään lukumiestä ei hänestä näyttänyt tulevan, sillä urheilu
oli hänen päähuvinsa. Se suretti vanhempia, vaikka poika muuten oli
siivo käytökseltään. Isä toivoi hänestä näet suuren liikkeensä jatkajaa
ja odotti pojan varttuvan voidakseen lähettää hänet ulkomaille,
varsinkin Englantiin, perehtymään niihin asioihin, joita kauppa- ja
merenkulkualalla etupäässä tarvittiin. Kielten taito oli siis aivan
välttämätön Yrjölle, ja siihen konsuli pani nyt pääpainon antaen
pojan, paitsi koulussa, saada vieraitten kielien opetustunteja. Näin
tämä perhe eli vain lapsiaan varten kasvattaakseen heistä kunnollisia
kansalaisia, hyviä yhteiskunnan jäseniä heille sopivilla aloilla.
* * * * *
Tulikin sitten taas syyskuu. Toini ja Yrjö muuttivat kaupunkiin heidän
vanhempiensa jäädessä vielä vähäksi aikaa saaristoon. Herbert asui siis
vaimonsa kanssa loppuajan appivanhempiensa kaupunginkodissa.
Kun työt päivällä olivat päättyneet, kävelivät nämä kolme tavallisesti
Kaivopuistoon, jos oli kaunis, lämmin ilma. Tavallisesti he nousivat
Ullanlinnan vuorelle, josta on ihana näköala merelle. Sinne
»Harmajan» taakse, Itämeren etäisiä rantoja kohti, oli heidän jälleen
matkustettava pois suureen maailmaan. Tuonne länteen painui päivä, joka
kohta oli näkevä heidän lähtönsä kotimaan rantamilta, jossa lehdet
olivat alkaneet kellastua, kylmän kosteuden vallitessa Kaivopuistossa,
sumujen verhotessa kaupungin harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan.
Toini huokasi, kun tuli puhe heidän muutostaan pois Helsingistä, mutta
Herbert hymyili hänelle kaikessa hiljaisuudessa.
— Saat nähdä, kuinka hauska meidän tulee asua Berlinissä, —sanoi
Herbert. —Semmoisessa suurkaupungissa tulet varmaan viihtymään paremmin
kuin täällä!
Toini pudisti vähän päätänsä sanomatta mitään.
— Eikähän meidän siellä tarvitse ikäämme asua — selitti Herbert.
— Diplomaattisella alalla tapahtuu siirtoja paikasta toiseen tuon
tuostakin. Voit saada vielä nähdä Parisin ja Lontoon.
— Ehkäpä Moskovan, Madridin ja Buenos Aireksenkin, — jatkoi Toini
hieman ivallisesti. — Oikeita mustalaisia tulemme lopulta olemaan.
— No, no! — rauhoitti Herbert. — Voi käydä niinkin, että minua
tarvitaan Suomessa uudelleen.
— Silloin kiittäisin Jumalaa, — sanoi Toini.
He nousivat. Oli alkanut hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen
mustan pilven taakse, joka uhkaavana nousi Viron puolelta. Tuuli oli
kiihtynyt, ja valkoisia vaahtoteitä muodostui laineiden harjojen poikki.
— Oma maa mansikka, muu maa mustikka! sanoi Toini ja pujotti kätensä
Herbertin käsivarteen.
X
Berlinissä alkoi Toinin elämässä uusi ajanjakso. Hänhän oli kyllä ennen
Saksassa käynyt, jopa kilpoihinkin joutunut siellä, mutta nyt oli hänen
asemansa aivan toinen.
Kaikki oli outoa ja vierasta. Eikä hän Herbertin työtoverienkaan
joukosta löytänyt oikein mieluisia henkilöitä. Useimmat heistä olivat
vielä naimattomia, joten oikeastaan vain ministerin puoliso sopi hänen
seurakseen. Mutta lisäksi oli kaikki pelkkää virallista vastaanottoa
ilman sitä kodikkuutta ja viihtyisyyttä, jota tavallisessa kotielämässä
tavataan. Näin ollen Toini ylläpiti ahkeraan kirjeenvaihtoa kotinsa ja
ystävättäriensä kanssa.
Talvi kului kutakuinkin kevätpuoleen. Alussa saattoi Toini miehensä
seurassa usein käydä teattereissa, mutta sitten tuli pysähdys. Toini
tuli äidiksi. Hänelle syntyi poika.
Hän oli kovin onnellinen tämän tapauksen johdosta. Hänelle tuli tosin
paljon puuhaa, mutta hänellä oli nyt lapsi, jonka hyväksi hän, miehensä
ohessa, sai uhrata koko elämänsä. Pikku Reino se lopulta sittenkin
täytti hänen ajatuksensa, sydämensä ja aikansa täydellisesti. Olipa hän
iloinen tämän tapauksen johdosta siitäkin syystä, että hän pitkän aikaa
voi olla ottamatta osaa seuraelämään, kieltäytyä huveista, jotka häntä
eivät miellyttäneet, sanalla sanoen, viettää hiljaista kotielämää.
Herbert puolestaan oli siinä suhteessa toisenlaatuinen. Hän rakasti
suuria vastaanottoja hovipiireissä ja ulkomaalaisten lähettiläiden
luona, rakasti edustusta, näkyvällä paikalla olemista, halusi
tulla huomatuksi. Hän tahtoi aina näyttää kykyään eikä salannut
kunnianhimoaan. Eikä hän turhaan ponnistellut, sillä uudessakin
toimessaan hän tuli huomatuksi lahjakkaana miehenä, josta toivottiin
paljon.
Tämä luonteiden erilaisuus alkoi aikaa myöten tuntua näissä molemmissa
aviopuolisoissa. Mutta mitään kahnauksia ei heidän kesken syntynyt.
Toinin nöyrä, alistuvainen, herttainen luonne esti vähimmänkin
erimielisyyden siemenen puhkeamasta esiin. Herbert sai käyttää
vapauttaan aivan kuinka tahtoi, Toini luotti häneen täydellisesti. Ja
itsekin hän oli iloinen ja tyytyväinen, ettei Herbert hänen elämäänsä
rajoittanut, saatikka vaatinut häntä suuntaamaan sitä oman mielensä
mukaan, joten siis molemmilla oli täydellinen valta elää ja toimia
niinkuin heitä kumpaakin halutti. Toini tiesi, että itsekkyys on suurin
vika ihmisessä, omasta tahdostaan kiinni pitäminen suurin erehdys,
minkä aviopuolisot voivat tehdä.
Toini ei suinkaan voinut moittia miestään itsekkyydestä, oman tahtonsa
väärinkäyttämisestä, sillä Herbertkin oli kiintynyt kotiinsa ja
varsinkin nyt heidän pieneen poikaansa. Ja tiesihän Toini hyvin, mitä
virka Herbertiltä vaati, mutta sittenkin tuntui, entiseen nähden,
kuin heidän elämänsä jo olisi käynyt hiukan jokapäiväisemmäksi.
Luonnollistahan se olikin, vaikka Toini kaipasi sitä juhlallisuutta,
sitä sisäistä riemua, sitä lämmintä tunnelmaa, joka oli ollut
kihlausaikana, sitten häämatkalla, vieläpä heidän saaristossa
ollessaan. Hän tunsi kaiken tämän, mutta ei siitä koskaan kenellekään
maininnut, ei kirjeessään Hillevillekään, jolle ilmoitti Reinon
syntymisestä. Hän kertoi vain ihastuksestaan ja onnestaan, jopa
tulevaisuuden toiveistaankin, toisin sanoen, Reinon tulevaisuudesta.
Ja Hilleviltä hän sai yhtä ihastuneen vastauksen. Kysymyksiä siinä
lisäksi vilisi vilisemällä ja mitä intomielisimpiä huudahduksia, aivan
kuin lapsi olisi ollut yhtä paljon hänen ja tuottanut hänelle yhtä
paljon iloa ja onnea kuin Toinille. Hillevi kirjoitti muun muassa:
»Voi, kuinka mielelläni tahtoisin hänet nähdä, tuon suloisen pikku
otuksen! Hän on siis miehesi näköinen? Silloin minä ihan syön sen heti.
Ja minun täytyy saada hänet nähdä ihan ensi tilassa. Tulette varmaan
kesällä tänne ja silloin — — −»
Tämä äänilaji oli jo uutta Hillevissä. Ennen hän oli ollut
pidättyväisempi, hänen puheensa oli ollut hillitympi. Mutta nyt hän
laski tunteensa valloilleen. Hän oli siis siinäkin suhteessa jo
kehittynyt. Tuo hiljainen tyttö oli käynyt rohkeammaksi. Hän oli aivan
kuin päästänyt ohjakset irralleen. Olisi melkein voinut luulla sitä
jonkinlaiseksi uhmaksi, jonka valtaan hän nyt antautui, kun oli oma
itsensä.
Ja tämä herätti Toinissa suurta uteliaisuutta. Hänkin halusi pian
saada nähdä ystävättärensä, halusi päästä kesällä kotimaahan. Sinne
saaristoon, heidän huvilaansa hän kutsuisi Hillevin pitkäksi aikaa.
Hän otaksui, että Hillevi nyt oli kasvanut suureksi tytöksi ja että
seurustelu miesten kanssa, häntä paljon vanhempien miesten kanssa,
niinkuin hän Punkaharjulta oli kirjoittanut, oli hänessä tämän
muutoksen aikaan saanut.
Ja kesällä kotiin tultuaan Toini todellakin sai nähdä ystävättärensä
aika paljon muuttuneena.
Herbert ei kuitenkaan alkukesästä vielä saanut lomaa, joten Toinin oli
poikansa kanssa yksin matkustettava Suomeen. Juhannukseksi hän saapui
kotiin.
Oi, kuinka Toini taas ihailikaan kotimaan rantoja! Matka Stettinistä
oli ollut mitä ihanin. Meri oli ollut aivan tyyni, ja oli ollut niin
kuuma, että useimmat matkustajat olivat yönkin loikoneet lepotuoleissa
yläkannella. Itsekin hän oli katsellut sekä auringon laskua että
nousua, jotka olivat suurenmoiset, varsinkin nousu, kun silmiä
häikäisevä tulipallo säteilevänä kohosi meren helmasta aivan kuin
sytyttäen koko maailman kultaiseen loimuun. Vähäinen vire kulki sen
noustessa paikoitellen yli kimaltelevan kalvon, joka sitten jälleen
muuttui kirkkaaksi kuin peili. Ja Tallinnan jälkeen alkoi vihdoin
Helsingin hahmo näkyä, nuo tutut kirkontornit, korkeiden rakennusten
niin monesti ennen nähdyt katot, niiden joukossa hänen vanhempiensa
talo, hänen oma syntymäkotinsa, kaikki, kaikki, mikä oli hänelle
muistoista rikasta ja niin rakasta, niin rakasta. Ja lopuksi olivat
laivatkin satamassa jo koivuilla kaunistetut. Juhannustunnelmaa oli
ilmassa.
Juhannus! Suomen juhannus! Unhoittaako sinua koskaan kukaan
suomalainen?!