Sen kesän saivat Toini ja Herbert vielä asua Suomessa, mutta syksyllä
oli heidän muutettava Berliniin. He saivat siis vielä jatkaa
kuherrusviikkojaan kotimaassa ja ne he viettivät konsuli Karpin
huvilassa saaristossa.
Onko merta rakastaville mitään ihanampaa kuin oleskelu saaristossa
kauniina, lämpimänä kesänä? Sisämaan järvillä on myöskin
viehättäväisyytensä, ja on paljon niitä, jotka suosivat sisämaata
enemmän sen idyllisen tunnelman vuoksi, jota järvet ja metsät,
kaislarannat ja lummekukat, kanervat ja puolukanvarret riutuneissa
rinnoissa synnyttävät. Mutta kuinka suurenmoisen draamallinen onkaan
meren silmänsiintämättömiin häipyvä ääriviiva, sen raskas huounta,
sen vaahtoharjaisten laineiden lakkaamaton kohina rantakallioita
vastaan, valkoisen kallistuvan purjeen tahi savua tupruttavan keikkuvan
höyrylaivan taistelu ärjyvässä aallokossa. Se, joka tämän kerrankin on
nähnyt, ei ainakaan taukoa ihailemasta merta, ellei sitä rakastaisikaan
yhtä paljon kuin hiljaisen sisämaan rauhallisempia rantoja.
Kanslianeuvos Urpo perheineen vietti, tavallisuuden mukaan, kesää
sisämaassa. He olivat nytkin täysihoidossa, mutta tällä kertaa
Punkaharjulla. Siellä sai kanslianeuvos kalastella, hänen rouvansa olla
vapaana taloushuolista ja Hillevi levätä.
Sinne sai Hillevi kirjeen kohta Toinin palattua häämatkaltaan.
Näiden kahden ystävättären ajatukset ja tunteet kävivät ilmi heidän
kirjeenvaihdostaan.
Toini kirjoitti:
»Oma, kultainen Hillevi!
Olen jälleen kotona, rakkaassa kotimaassamme. Heti ensimmäinen
kirjeeni on Sinulle, saatuani aikaa tarttua kynään.
Arvaat, että minulla on paljon sinulle kerrottavaa. Mutta kaikki, mitä
matkallamme näin, voin kuvata Sinulle vain suullisesti vasta sitten,
kun Helsingissä taas tapaamme toisemme. Toivon hartaasti, että aika
kuluisi pian, sillä niin kovin haluan Sinua, paras ystävättäreni,
jälleen nähdä, sulkea Sinut syliini ja suudella Sinua.
Me voimme täällä oikein hyvin kaikki ja nautimme täysin rinnoin
kauniista kesästä. Milloin Herbert vain joutaa, käymme purjehtimassa.
Niinkuin tiedät, on purjehtiminen hänen mieluisinta urheiluaan. Ja
meidän sirolla »Mirandallamme» onkin hauska hyvällä tuulella keinua ja
liitää tyrskyävillä laineilla, jotka välistä räiskähtävät yli purtemme
laiteen. Iltaisin taas istumme usein penkeillä raitojen suojassa,
ihailemme auringon laskua kaukaiseen länteen, missä se joskus luo
pilviröykkiöihin niin ihmeellisiä tulilinnoja, jotka lopulta sammuvat
hurmaavaan, hehkuvaan ruskoon. Ja silloin me muistelemme häämatkaamme,
oloamme pohjois-Italian järvien rannoilla.
Ajatteles, armahin Hillevi, että minä sittenkin rakastan omaa maatamme
enemmän kuin mitään muuta, rakastan sitä kaikkine sen heikkouksineen,
puutteineen, jopa vielä huonoine tapoineenkin, joiden hartaasti toivon
pian paranevan. Herbert on siinä suhteessa ankarampi, mutta minä olen
sitä mieltä, että on aina anteeksi annettava se, mikä oikeastaan ei
ole ihmisen omaa syytä. Mehän olemme Luojan luomista ehkä viimeisimpiä
sivistyksessä, mutta tämäkin puoli voi korjautua, jos käytämme
kykyämme hyväksemme. Ja sitähän, Luojan kiitos, meillä lienee yhtä
paljon kuin muillakin kansoilla. Hyvää tahtoa vielä vain puuttuu.
Mainitsin jo, että usein muistelemme Herbertin kanssa häämatkaamme. Ja
jospa, Hillevi kulta, aavistaisit, mikä uusi maailma meille, naisille,
avioliitossamme avautuu. Se tunne-elämä, joka siihen saakka on ollut
kuin suljettu kirja, alkaa puhua aivan uutta kieltä. Katseemme avartuu
ja me voimme nähdä toistenkin, — sanon, miehemme, — sydämeen paljon,
paljon syvemmälle. Me voimme suorastaan lukea siitä äänettömiä,
kirjoittamattomia sanoja, jotka eivät ole tulleet ilmi ennen ja tuskin
koskaan julkisuuteen joutuvatkaan. Ja meillä on varmaan vain yksi
toivomus, että ne pysyisivät yhtä kauniina koko elämämme iän yhdenkään
soraäänen pääsemättä rikkomaan kahden sielun sointuisaa sinfoniaa.
Tätä ajatellessani ihmettelen, kuinka nykyään voi syntyä niin paljon
avioeroja. Mutta ainoa selitykseni on se, että ne liitot varmaankaan
eivät ole rakennetut oikean rakkauden pohjalle. Toivon siis vain, että
kun Sinä, paras ystävättäreni, kerran joudut yhtä pitkälle kuin minä,
saisit osaksesi myöskin yhtä suuren onnen kuin minä olen Herbertini
kanssa saanut.
No, niin! Nyt olen kirjoittanut Sinulle pitkän kirjeen ja kertonut
kaikki, mitä näin kirjeessä kertoa voi. Jään puolestani nyt odottamaan
Sinulta kirjettä ja toivon, etten tarvitse sitä kovin kauan
odottaa. Olen lisäksi varma, että kerrot minulle tarkkaan, miten
siellä viihdyt, mitä teet, mitä tunnet sydämessäsi, joka on minulle
edelleenkin yhtä rakas kuin ennen. Ja muista, että saat kirjoittaa
minulle aivan avomielisesti, mitään salaamatta, sillä olenhan