VIII

Helsingin Vanha kirkko oli juhlallisesti koristeltu. Alttari oli

täynnään valkoisia syreenejä, ja pylväiden ympäri oli kierretty

köynnöksiä, joihin oli kiinnitetty kauniita, heleitä kukkia. Kutsutut

juhlavieraat täyttivät penkit, sinivalkoisilla olkanauhoilla

varustettujen marsalkkojen ohjatessa heitä paikoilleen. Lähinnä

alttaria istuivat omaiset ja kaikki, joilla, tavalla tahi toisella,

oli tekemistä häämenojen kanssa. Mitä Helsingillä oli kauneinta

tarjottavana, oli täällä läsnä: naiset valkoisissa, ruusunpunaisissa

tahi vaaleansinisissä häävaatteissaan, kukkia hiuksissa ja rinnassa,

herrat hännystakissa, valkoinen ruusuke kaulassa, kukkanen napinlävessä

ja arvonmerkkejä rinnassa kenellä sellaisia oli. Sanalla sanoen:

silmänlumetta juhlatunnelmaa ylentämässä!

Alkoi sitten urkujen soitto, kohisi kaunis häämarssi Wagnerin

»Lohengrin» oopperasta. Morsiamen talutti sisään, äidin seuraamana,

isä, joka alttarin lähellä jätti tyttärensä vastaan tulleen sulhasen

vietäväksi aivan alttarin viereen, jonka sisällä piispa asettui

vihittävien eteen. Kuusi paria morsiusneitoja ja sulhaspoikia oli

samalla käynyt paikoilleen kummallekin puolen alttaria, ja juhlallinen

vihkimistoimitus alkoi.

Jo morsiamen ja hänen saattueensa astuessa käytävää pitkin alttaria

kohti, kuului ihastuksen humahdus kirkossa. Ja nyt, kun kaikki olivat

paikoillaan, kurottuivat vieraitten kaulat, yleisö oli pelkkänä silmänä

ja korvana. »Kuinka suloinen morsian onkaan! Kuinka komea sulhanen!»

saattoi kuulla hiljaisena kuiskeena. Ja »kokonaista kaksitoista

morsiusneitoa ja sulhaspoikaa!» lisäsi joku. »Yhtä monta kuin

apostoleja oli», jatkoi kolmas. Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä,

ettei pääkaupungissa usein oltu tämmöisiä häitä nähty.

Ne olivat todellakin vielä vanhan ajan häät, jotka ylensivät

ihmismielen kohti korkeutta, niinkuin konsuli ja hänen vaimonsa

olivat toivoneet. Eikä kumma, että monen silmässä kiilsi kyynel, ilon

kyynel, jonka vain se, mikä elämässä on kaunista, suurta, pyhää,

jaloa, ja mikä ihmissydäntä, syvästi tuntevaa sydäntä liikuttaa,

voi synnyttää, kun sitä vastoin se, mikä on rumaa, alhaista, pientä

vain kuolettaa tunteet, masentaa mielen, koventaa katseenkin. Ihmekö

siis, että piispan lausuman siunauksen jälkeen läsnäolijoittenkin

sydämistä puhkesivat vastavihitylle nuorelle parille mitä lämpimimmät

onnentoivotukset heidän uudelle elämäntaipaleelleen.

Urkujen soidessa tyhjeni kirkko, sillä varsinaiset onnittelut

tapahtuivat konsulin talossa, jonne pitkä jono ajoneuvoja nyt kulki

kaikkien niiden, jotka eivät saaneet olla kirkossa mukana, ihmetellessä

tätä loistavaa kulkuetta. Etupäässä ajoivat tietysti sulhanen

ja morsian, konsulin perheen seuratessa heitä. Ja sitten jatkui

kymmenittäin autoja, joista näkyi tunnettuja oman maan henkilöitä,

mutta myöskin paljon häihin kutsuttuja ulkomaalaisia. Helsinkiläisten

joukosta vilahti myöskin Hillevin kaunis pää kuparinvärisine

kiharoineen. Nyt hän oli isänsä ja äitinsä seurassa, sillä Toinin

ja Hillevin äiditkin olivat näet Toinin kihlausaikana tutustuneet

toisiinsa ja molemmat perheet olivat alkaneet seurustella keskenään.

Siten näiden kahden ystävättären väliset siteet olivat entisestään yhä

lujittuneet.

Onnittelujen aikana tarjottiin häävieraille ensin samppanjaa ja

makeisia, ja kuka halusi, sai muitakin juomia ja virvokkeita, mielensä

mukaan. Mutta paitsi näitä aineellisia antimia, saivat vieraat

nauttia kauniista puheistakin, joita pidettiin monta; morsiusparille,

morsiusneidoille j.n.e., mutta kauneimman, henkevimmän puheen piti

sulhanen apelleen ja anopilleen. Kun hän sen aloitti sanoilla:

»Kaikki hyvä, kaunis ja jalo, jonka maan päällä saamme, tulee meille

aina ylhäältä», niin täytyi Toinin vanhempien jo ottaa nenäliinansa

esille, sillä todistukseksi sanoilleen Herbert vielä otti nuoren

puolisonsa käden omaansa. Ja sitten hän jatkoi ylistäen konsulia ja

hänen rouvaansa, kiittäen heitä varsinkin siitä hyvästä kasvatuksesta,

jonka he olivat tyttärelleen antaneet, kasvatuksesta, joka oli aivan

silminnähtävä poikkeus siitä, mikä niin monen monessa perheessä

nykyaikana annetaan. Ja lopuksi hän kiitti morsiantaan, joka oli

antanut hänelle kalleimman lahjan, minkä ihminen voi toiselle antaa:

— kultaisen sydämensä. Ja nämä sanansa Herbert vahvisti suutelemalla

Toinia kaikkien nähden.

Liikutettuina menivät silloin konsuli ja hänen rouvansa suutelemaan

tytärtään ja vävyään.

Mutta nämä onnittelut olivat pian lopussa, sillä tiedettiin, että

nuoren parin oli muutaman tunnin kuluttua ehdittävä junalle,

jonka oli määrä viedä heidät Turkuun ja sitä tietä ulkomaille.

Kuherruskuukautensa olivat vastavihityt päättäneet viettää

pohjois-Italian ihanien järvien rantamilla. Siksi vieraat pian

hajaantuivatkin, että morsiuspari saisi pukeutua matkavaatteisiinsa.

Samoin oli tehtävä niidenkin, jotka vielä aikoivat saattaa heitä

asemalle.

Siellä olikin sitten laituri täynnä saattajia, kun Toini, melkein

kukkien peitossa, seisoi vaunun sillalla miehensä vieressä. Juna odotti

vain lähtömerkkiä. Aivan lähelle Toinia oli siellä tunkeutunut Hillevi,

joka tahtoi viimeisenä sanoa hyvästit ystävättärelleen. Hän ojensi

kätensä ylös ja kurotti Toinille pienen punertavaan paperiin käärityn

ja punaisella nauhalla ristiin sidotun kotelon sanoen:

— Tämän saat avata vasta tiellä.

Ja hyvin vakavana hän poistui vanhempiensa taakse, heittäen sieltä

Toinille lentomuiskun, johon Toini samalla lailla vastasi junan jo

lähtiessä liikkeelle.

Oli jälleen kuin jotakin murtunutta Hillevin koko olemuksessa. Siitä

päättäen piti paikkansa hänen sanansa, että hän oli »kadottanut kaikki».

Tiellä vasta Toini avasi tuon pienen kotelon. Hän ja hänen miehensä

olivat kovin uteliaat näkemään, mitä tyttönen oli ystävättärelleen

matkalle antanut. Ja heidän hämmästyksensä olikin tavattoman suuri, kun

hienon, ruusunpunaisen pumpulin sisältä tuli esiin pieni, korallista

tehty, kultaisen nuolen lävistämä »särkynyt sydän».

Tyttö raukka! Hän tulkitsi tällä lailla, tällä esineellä,

kuvaannollisesti omia tunteitaan niin, että Toini ja Herbert mykkinä

jäivät hetkeksi asiaa miettimään.

Mitä tuo siro esine oikein tiesi? Se jäi osittain arvoitukseksi.

Hillevi oli kyllä antanut sen Toinille, mutta siihen saattoi olla

toinenkin, salainen merkitys kätkettynä. Se saattoi olla kohdistettuna

Herbertiinkin. Siksipä Toini ja Herbert kauan katsoivat toisiaan

silmiin. Hillevin lahja oli tehnyt heihin suuren, syvän vaikutuksen.

— Kultainen lapsi! — sanoi Toini.

— Merkillinen tyttö! — sanoi Herbert.

Ja vaikka heidän puheensa tämän jälkeen kääntyikin muihin asioihin,

niin palasivat ajatukset kuitenkin silloin tällöin tuohon pikku

esineeseen.

Matkan edetessä valtasi Toinin kohta toisenlainen tunnelma. Kaikki

alkoi tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän muisteli päivän tapahtumia.

Päässä oli kaikki kuin ylösalasin. Lapsuus, nuoruus, kouluvuodet, —

hyvästi, kaikki, kaikki.

— Mitä sinä niin mietit? — täytyi Herbertin oikein kysyä häneltä.

— Sitä, että nyt olemme naimisissa, — vastasi Toini heräten

mietteistään ja taputtaen Herbertiä kädelle, kun ei löytänyt parempaa

vastausta. — Ja tulevaisuuttamme, — lisäsi hän hetken kuluttua.

— Sitä ajatellen onkin meidän nyt elettävä, — sanoi siihen Herbert, —

ja sitä varten elettävä.

— Olet oikeassa, — jatkoi Toini. — Mutta minusta on tulevaisuus välistä

kuin iltahämärä.

— Aamuhämärä, tarkoitat varmaan, — oikaisi Herbert, — päivänsarastus,

jota seuraa kirkas, aurinkoinen päivä.

— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin, — jatkoi Toini. — Aamulla tietää,

että ainakin tulee valoisa, mutta iltahämärää seuraa pimeä yö, kaikki

on edelleen hämärää ja epäselvää.

— Ihanko todenperään sinua jo vaivaa koti-ikävä? — ihmetteli Herbert. —

Sen taisi tuo »särkynyt sydän» aikaan saada.

— Katsos noita ahoja ja metsiä, kuinka ne pakenevat meitä, — viittasi

Toini ikkunaan. — On ihan kuin olisimme tehneet jonkun rikoksen. Kohta

on koko isänmaamme kääntänyt meille selkänsä.

— Mutta edessämme hymyilee nyt koko maailma ja palatessamme hymyilee

meille vielä isänmaammekin. Ja sen hyväksi aiomme sitten elää ja tehdä

työtä. Eikö niin, Toiniseni?

Toinista se oli kauniisti sanottu ja hän oli tyytyväinen. Vähitellen

haihtui hänestä kaihomieli, ja kun he Turussa astuivat laivaan,

joka vei heidät Tukholmaan, niin hän oli jo aivan toisella päällä.

Ihmisvilinä, uudet olot, uusi elämä hänen oman miehensä kanssa

saivat hänen mielensä muuttumaan. Mutta silti ei hän koskaan

lupauksensa mukaan unhoittanut kirjoittaa kotiinsa ja lähettää

tervehdystä, vaikkapa lyhyttäkin, näköalakortilla Hilleville ja muille

ystävättärilleen.

Vuoden aika, — vielä varhainen kevät Pohjolassa, — riennätti nuorta

paria nopeasti etelää kohti. He sivuuttivat Kööpenhaminankin, ajaen

pikajunalla Berlinin kautta Sveitsiin ja St. Gotthardrataa myöten

Luganoon, jossa viipyivät muutaman päivän. Toini ei ollut ennen näitä

seutuja nähnyt ja vaipui kuin maahan Luojan eteen kulkiessaan Sveitsin

Alppien yli tuohon hymyilevään, silloin jo kesäiseen Luganoon, joka

suojassa pohjoistuulilta lepää samannimisen järven rannalla, korkealle

kohoavan Monte S. Salvatoren juurella aivan Italian rajalla.

Siellä nuoret viihtyivät tavattoman hyvin kuherrellen iltaisin tyynen

järven rannoilla tahi soudellen veneellä, ja päivällä katsellen

kaupungin omituisia rakennuksia, kapeita katuja kaikenlaisine

kauppoineen, joissa sekaisin kuulee kolmea kieltä, italiaa, ranskaa ja

saksaa. »Jos minun pitäisi asua ulkomailla, niin täällä minä asuisin»,

sanoi Toini ihastuneena. Siihen vastasi hymyillen Herbert: »Varmasti

asuisit vielä monessa muussakin kauniissa paikassa täällä etelässä».

Ja siinä asiassa Herbert näyttikin olevan oikeassa. Tuskin oli sitä

paikkaa, missä ei Toini olisi toistanut samoja sanoja, kun he tekivät

laivamatkoja Como-, Guarda- ja Maggiorejärviä pitkin. Ei jäänyt

muistiin kaikkien paikkojen nimiäkään, joita he näkivät, mutta sen

sijaan syöpyivät muutamat taideteokset ainiaaksi Toinin mieleen.

Etenkin Villa Carlottassa oleva Canovan Amore e Psiche ja Locarnossa

Madonna del Sasson Kristuksen hautaaminen. Varsinkin viehätti molempia

edellinen, tuo siivekäs Amor suutelemassa Psykeä, joka hellästi ottaa

Amorin pään käsiensä väliin ja painaa huulensa hänen suutaan vasten.

Siinä olikin jotakin, mikä erityisesti sopi häämatkallaan olevalle

nuorelle parille.

Tämä häämatka suuntautui lopullisesti Pallanzaan, joka sijaitsee Lago

di Maggioren rannalla, missä on tuo harvinainen, nimensä mukainen

kaunis saari, Isola bella. Siellä kävivät he myös katselemassa sen

vanhoja, rappeutuneita rakennuksia. Ja kun he toisiaan syleillen

istuivat veneen perälaudalla, niin oli soutaja varma, että he olivat

ainakin »promessi sposi» (kihlattuja) elleivät jo vastanaineita,

semmoisia, joita hän joka kevät oli monia kymmeniä soutanut yli järven

Isola bellaan.

Tämmöistä oli siis Toinin häämatka. »Tämmöistäkö on olla naimisissa?

Tämmöistäkö kuherruskuukausi?» — ajatteli Toini usein. Ja hänen teki

melkein mieli kysyä sitä Herbertiltäkin. Mutta tuossa ajatuksessa

saattoi olla jotakin loukkaavaakin, ja siksi hän vaikeni, sillä hän

tunsi rakastavansa Herbertiä, joka oli saanut hänet elämänaikaiseksi

kumppanikseen. Ja kun hän tunsi myöskin Herbertin hellyyden

kasvamistaan kasvavan, tunsi onnensa olevan hänen käsissään, niin oli

hänkin tyytyväinen ja onnellinen.

Tätä tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta tiesivät molemmat runsaassa

määrässä lisäävän juuri tuon luonnon kauneuden, jonka ympäröimät he nyt

olivat. »Kuinka luonto sittenkin voi antaa ihmiselle paljon, paljon!» —

ajatteli Toini. Ja samalla hän pelkäsi menettävänsä paljon onnestaan,

kun heidän oli lähdettävä paluumatkalle. Olisiko taivas edelleen yhtä

korkea ja sininen, yhtä puhdas ja kirkas? Paistaisiko aurinko yhtä

heleänä, säteilevänä ja lempeänä kuin nyt, koko heidän elämänsä läpi?

Ja hän rukoili itsekseen, että niin tulisi olemaan, ettei surun sumuja,

ei huolien hattaroita koskaan kasaantuisi heidän yllensä.

Sitten tuli lähdön hetki. He palasivat jälleen kotimaahan.