Tämän jälkeen olivat Toinin ja Hillevin välit taas yhtä hyvät kuin
ennen. Tavallaan ne olivat vielä paremmatkin, sillä Hillevi kävi
Toinin luona hänen kihlausaikanaan hyvin usein. Varsinkin oli Hillevi
tyytyväinen, kun sai olla siellä samalla kertaa kuin Toinin sulhanen.
Näyttipä melkein siltä, kuin hän semmoisia tilaisuuksia olisi varta
vasten tavoitellutkin. Eikä hän tuntunut arkailevan, että mahdollisesti
häiritsisi läsnäolollaan kihlautuneita ystäviään. Se saattoi näyttää
jonkinlaiselta hienotunteisuuden puutteelta, jonka voi panna hänen
nuoruutensa laskuun, mutta saattoi olla muutakin, esimerkiksi halua
nähdä, kuulla, valvoa, oppia, — ehkäpä pääasiallisesti saada nähdä
Herbert Hurstia, jota hän kaikessa hiljaisuudessa ihaili. Mutta kärsikö
hän itse puolestaan nähdessään ystävättärensä ja tämän sulhasen
hellät välit, sen hän visusti koki salata. Ulkonaisesti ei hän sitä
vähimmälläkään tavalla päästänyt näkyviin. Päinvastoin oli hän aivan
kuin iloitsevinaan heidän onnestaan. Huvittipa häntä kovin keskustelu,
joka koski häitä, aikaa, milloin ja miten ne tapahtuisivat, kaikki
vähimmätkin valmistelut niihin häihin, joissa hän varmasti tiesi
saavansa olla mukana. Oli todellakin ihan kuin hän olisi ollut Herbert
Hurstin toinen morsian.
Toinia ja Herbertiä tämä vain huvitti. Pahakseen sitä he eivät lainkaan
panneet, tuskinpa paljon välittivät Hillevin kyselyistäkään, jotka
eivät koskaan kuitenkaan olleet nenäkkäitä. Joskus he ihan ihmettelivät
Hillevin älykkäitä neuvoja, hänen pieniä viittauksiaan asioihin, joita
he itse eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.
Yksi asia kuitenkin suretti Hilleviä kovin, ja se oli se, että hän
tiesi Toinin ja Herbertin, ehkä jo häittensä jälkeen, muuttavan pois
maasta — ainakin joksikin aikaa. Oli näet puhe, että Herbert saisi
toimen lähetystössämme Berlinissä.
— Sitten en saa nähdä teitä pitkään aikaan, — huoahti Hillevi siitä
asiasta puhuttaessa.
— Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, ennenkuin se voi tapahtua, —
lohdutti Herbert Hursti.
— Kestää varmaan vielä useita kuukausia, ennenkuin vietämme häitäkään,
— tyynnytti häntä Toini — ja jos muutamme joskus sinne, niin saat sinä,
Hillevi, tulla Berliniin meitä tervehtimään.
— Niin, minä toivon, että »kohtalo» vie meidät kerran yhteen.
Kohtalo! Herbertin ja Toinin täytyi oikein hymyillä tälle
rikkiviisaalle lauseelle, vaikka näkivätkin, että nuo sanat olivat
vakavasti tarkoitetut ja lähteneet tytön sydämen pohjasta.
Merkillisintä Hillevin käytöksessä tähän aikaan oli, ettei hän, samalla
kun osoitti suurta kiintymystä ystävättäreensä, vähimmälläkään tavalla
tämän läsnä ollessa eikä muutoinkaan Herbert Hurstille näyttänyt, että
häntä itseään oli loukattu, saatikka yritti loukata häntä. Päinvastoin
hän, Hillevi, osoitti mitä suurinta kunnioitusta Herbertiä kohtaan
tahtoen pysyä kaikkein parhaimmissa väleissä hänenkin kanssaan. Tässä
Hillevin menettelyssä oli täysin kypsyneen, kaikkia asianhaaroja perin
juurin harkitsevan naisen arvostelua, — kyky, joka oli suorastaan
ihmeteltävä. Ja tämä kaikki todisti, että Hillevi oli harvinainen
ihmisalku henkisesti, varhaisvanha sanan täydessä merkityksessä. Mihin
suuntaan hänen luonteensa ominaisuudet tulisivat kehittymään, sen oli
tulevaisuus osoittava.
Koulussa oli Hillevi etevä oppilas. Varsinkin olivat vieraat kielet
hänen vahva puolensa. Kotonaan hän sai äidiltään käytännöllisesti
oppia ranskaa, ja huvikseen puhui sitä Hillevin kanssa välistä Herbert
Hurstikin. Ja tämä tuotti nyt tytölle suurta tyydytystä, sillä siinä
suhteessa oli Toini hänestä jäljellä. Oli kuin Hillevi näin olisi ollut
Herbertiä lähempänä kuin tämän oma morsian, vaikka Toini sen verran
kuitenkin tietopuolisesti taisi ranskankieltä, että ymmärsi, mitä hänen
läsnäollessaan puhuttiin. Saksankieltä sen sijaan osasi Toini paremmin
kuin Hillevi.
Siirtyminen diplomaattiselle alalle tuotti Herbertille alussa paljon
puuhaa, jopa siinä määrin, että hänen käyntinsä morsiamensa luona
supistuivat määrättyihin päiviin ja hetkiin. Sitä mukaa harvenivat
Hillevinkin käynnit Toinin luona syyslukukauden edistyessä ja lukujen
lisääntyessä. Syksy oli näin ollen Toinille monessa suhteessa ikävä.
Herbert Hursti myi hänkin vuorostaan asianajotoimistonsa ja ahersi sen
tehtyään ahkerasti virastossaan. Hän oli niitä miehiä, jotka tahtovat
perin pohjin tutustua alaansa hankkiakseen siihen kuuluvissa asioissa
syvälliset tiedot. Ja luottamuksella hänelle uskottiinkin tärkeitä
asioita, semminkin koska hänen oli valmistauduttava mahdollisimman pian
muuttamaan Berliniin.
Toinin vanhemmat seurasivat mielenkiinnolla tulevan vävynsä pyrkimyksiä
ja tekivät kaiken, mitä varakkaat vanhemmat voivat tehdä, laittaakseen
tyttärelleen runsaat kapiot. Huoneistoa ei heidän Helsingissä tarvinnut
nuorelle parille sisustaa, mutta varoja ei tullut puuttumaan siihen
tarkoitukseen Berlinissä.
Häät oli sen sijaan ajateltu pitää loistavat. Kaikki arvasivat sen,
mutta ainoastaan Toinin vanhemmat tunsivat toistaiseksi suunnitelman.
Toini itsekään ei tietänyt muuta, kuin että hänen isänsä ja äitinsä
eivät suosineet nykyaikaisia vihkimistapoja, kaikista vähiten noita
naurettavia temppuja, joita sanotaan siviilivihkimiseksi ja jotka ovat
vailla kaikkea juhlallisuutta, mikä ylentäisi mieltä, muistuttaisi
solmitun liiton pyhyydestä, sen vakavuudesta, sen horjumattomuudesta
koko elämän iäksi. Perhe oli heidän mielestään vielä yhteiskunnan pohja
ja perustus. Kunnollisten isien ja äitien oli luotava tämä perustus,
jonka pohjalla lapset olivat siveellisesti kasvatettavat hyviksi
kansalaisiksi, lujiksi tu'iksi, vankaksi turvaksi kaikkia vaaroja
vastaan, suojamuuriksi ainaisiksi ajoiksi rakkaalle isänmaallemme.