VI

Palattuaan kotimaahan konsuli Karppi asettui perheineen loppukesäksi

asumaan Helsingin läntisessä saaristossa olevaan huvilaansa, josta

hän päivittäin, jos niin halusi, saattoi rannikkolaivoilla päästä

kaupunkiin ja käväistä konttorissaan. Ja lämpiminä kesinä oli

perheellä tapana viipyä huvilassaan kappaleen matkaa syyskuutakin

nauttien siellä meren virkistävästä ja vahvistavasta ilmasta sekä

korjaten mahdollisesti jo kypsyneet omenansa ja päärynänsä. Kaikki

marjahillonsa talven varalle keitti konsulin rouva jo siellä, viini-

ja karviaismarjoja ynnä vadelmia kun myöskin kasvoi paljon heidän

omassa puutarhassaan. Konsulin rouva oli todellakin mallikelpoinen

perheenemäntä ja toimitti nämä asiat kaikki itse, vaikka varakas

olikin. Ja siinä ohessa oli Toininkin opittava samat asiat ollakseen

hänkin, kerran naimisiin jouduttuaan, yhtä mallikelpoinen äiti ja

emäntä.

Hillevin isä oli saanut kesälomansa heinä- ja elokuun ajaksi. Vaimonsa

ja tyttärensä oli kanslianeuvos Urpo jo kesäkuussa sijoittanut erääseen

Vääksyn kanavan varrella olevaan lehdissä ilmoitettuun täysihoitolaan,

ja sinne matkusti hän loma-ajakseen itsekin. Rouva Urpo tahtoi näet

olla vapaana kaikista taloushuolista ja tämähän oli hänenluontoiselleen

naiselle mukavin tapa. Huoletonta elämää sai siellä viettää Hillevikin

virkistyäkseen, ja itse käytti kanslianeuvos, samassa tarkoituksessa,

aikansa lempiurheiluunsa: kalastamiseen läheisissä vesistöissä.

Näin ollen eivät Toini ja Hillevi voineet tavata toisiansa ennenkuin

syyskuussa. Ja silloin olivat koulut jo alkaneet.

Hiljainen, »kuollut» kesäinen Helsinki oli yhtäkkiä muuttanut muotoaan.

Sensijaan, että Esplanaadilla oli liikkunut joku kotoinen, veltto

virkamies tahi muitten asioita hoitava varatuomari, jotakuinkin

laiha salkku kainalossaan, joku välttämätön kauppa-apulainen, joku

pienipalkkainen konttorineiti tahi puhtaaksikirjoittajatar, ylimalkaan

vain joku ylemmän viransijainen, mies tahi nainen, niin kuhisi

siellä nyt, varsinkin oikealla kävelytunnilla, koulujen opettajia,

koululaisia, tunnettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, sotilaita

ja siviilejä, sapeliherroja ja valkotakkisia, kaikkia niitä, joita

olemme tottuneet omassa, rakkaassa pääkaupungissamme ulkomaalaisten

matkailijoitten ohessa näkemään.

Vilahdukselta näki siellä joskus myös asianajaja Hurstin. Mutta hänellä

tuntui olevan kova kiire. Jos joku olisi ymmärtänyt seurata hänen

jälkiään saaristolaivojen lähtöaikana, niin olisi hän nähnyt Herbert

Hurstin usein rientävän »Västra Skärgårdeniin», jossa hän matkusti

morsiantaan tapaamaan konsuli Karpin perheen huvilaan. Mutta koska

kihlausta ei vielä ollut julaistu, niin ei kellään ollut aavistusta

mistään. Konsuli Karpin lainopillisena avustajana asianajaja Hursti

matkusti sinne tietysti vain liikeasioissa.

Mutta kohta alkoikin sitten syyskuussa sadeaika, ja konsulin perhe

muutti kaupunkiin. Pitkän ajan jälkeen saivat Toini ja Hillevi taas

tavata toisensa.

Toinin sydän ei ollut vähääkään kylmennyt hänen pientä ystävätärtään

kohtaan. Mutta sittenkin oli hänen vähän niinkuin paha olla. Hänen

herkkä omatuntonsa ikäänkuin syytteli häntä, ettei hän ollut ollut

aivan avomielinen Hilleviä kohtaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän

olisi vannonut ikuista rakkautta Hilleville, ja nyt hän ei ollut edes

sanallakaan maininnut, mitä oli tapahtunut. Hän oli tyttöseltä salannut

kihlauksensa kuin jonkin pahanteon, vaikka hänellä siihen olikin

täysi oikeus. Tämä soimaus oli niin luonteenomaista vilpittömälle,

uskolliselle Toinille, mutta monesta muusta se saattoi näyttää ihan

naurettavalta, varsinkin kun oli kysymyksessä sellainen pikku tyttö

kuin Hillevi.

Toinin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta oli todellakin harvinaisen

kaunis. Hän oli usein ajatellut itsekseen, mahtoiko lainkaan olla

semmoista ystävyyttä, naisten välistä ystävyyttä, joka kestäisi

jonkun miehen taholta tulevia houkutuksia vastaan, siis ystävyyttä,

joka voittaisi rakkauden. Ystävyys oli hänen mielestään jalo tunne,

jaloin kaikista, kun sitä vastoin rakkaus oli mitä itsekkäin, mitä

häikäilemättömin tunne, tunne, joka ei välittänyt mistään esteistä,

ei mistään keinoista päästäkseen tarkoitustensa perille. »Oi, kuinka

kaunis onkaan epäitsekäs, uhrautuva, kaikki antava ystävyys, suora,

vilpitön ystävyys!» Näin huokaili Toini itsekseen. Ja nyt, nyt oli

hänen ihanteensa luhistunut!

Kuinka olikaan hänen paha olla, kun hänen nyt oli tavattava Hillevi!

Mutta hänen oli korjattava tämä asia siten, että hän ilmaisisi

salaisuutensa Hilleville, ennenkuin muut vieraat saisivat sen tietää.

Ja hän tahtoi tehdä sen päivää ennen, kuin uutinen hänen kihlauksestaan

tulisi sanomalehtiin. Hän neuvotteli siitä sulhasensa kanssa ja sai

tältä suostumuksen, vieläpä herttaisen hymyilyn ja suukkosenkin. Oli

kuin Herbert olisi tahtonut sanoa:

— Kylläpä, armaani, vielä olet lapsellinen.

Mutta lapsihan elämän koulussa Toini vielä olikin, vaikka pian

täytti kahdeksantoista vuotta. Jos hän nyt yhden ihanteen luulikin

kadottaneensa, niin oli hänen puhtaalla sydämellään niitä vielä monta

jäljellä. Ja elämä kangasti edelleen kauniina hänen edessään.

Kaikesta huolimatta oli ihastus molemmin puolin suuri, kun Toini nyt

ensimmäisen kerran soitti Hilleville, ilmoitti tulleensa kaupunkiin ja

pyysi Hilleviä luokseen. Hänellä oli niin paljon, paljon kerrottavana

matkaltaan.

— Sinä olet yhä parhain ystävättäreni, — oli viimeinen Hilleviä

lohduttava ja häntä itseään rauhoittava lause, jonka Toini sanoi

sulkiessaan puhelimen.

Oli iltapäivä, kun Hillevi saapui Toinin luo. Halailulla, suutelolla

otti hän Hillevin vastaan, ja käsitysten he kulkivat Toinin huoneeseen,

jossa tuo suuri salaisuus oli kerrottava, taakka huojennettava Toinin

sydämeltä.

Kaikki asiat tietysti kerrottiin perin pohjin, kesänvietto molemmilla

tahoilla alusta alkaen. Suuret asiat tulivat ilmi vasta lopulla.

Hillevikin viivytteli kysymystään, vaikka hänen uteliaisuutensa olikin

suuri.

— Etkö ole vielä nähnyt asianajajaa? — tuli vihdoin kuin arkaillen

hänen huuliltaan.

— Kyllä, — vastasi Toini. — Hän on välistä käynyt luonamme huvilassamme.

Hillevi punastui.

— Niinkuin tiedät, — jatkoi Toini, — hän on isäni lainopillinen

neuvonantaja.

Tämä selitys oli älykkäästä Hillevistä jo vähän niinkuin liikaa. Ja kun

Toini, aivan kuin vielä lykätäkseen tuonnemmaksi vaikean, ratkaisevan

hetken, syleili Hilleviä ja jälleen alkoi ihastuneena puhua, kuinka

tämä kesän kuluessa oli kasvanut ja käynyt yhä suloisemmaksi,

niin lisäsi tämä vain tyttösen epäluuloa. Hänestä tuntui tuossa

selityksessä, tuossa Toinin käytöksessä selvästi jo palaneen käryä.

Hän katsoi ihmetellen ja kauan Toiniin, mutta ei lausunut sanaakaan.

Tämä katse suorastaan pakoitti Toinin jatkamaan.

— Ajatteles, rakkahin Hillevi, että Herbert Hursti aivan odottamatta

saapui myöskin Baden-Badeniin.

Hillevi punastui taaskin, mutta sai kuitenkin sanotuksi tukahtuvalla

äänellä:

— Etkä sinä ole kirjoittanut siitä minulle mitään!

Toini tunsi pistoksen sydämessään ja lausui melkein yhtä raskaalla

äänen painolla:

— En — valitettavasti, kultaseni.

Yhtäkkiä paukahti kuin ukkonen kysymys Hillevin huulilta:

— Sinä olet kihloissa hänen kanssaan?

— Arvasit oikein, — sai Toini sanotuksi ja puristi jälleen Hilleviä

rintaansa vasten.

Mutta Hillevi hypähti pois hänen käsistään ja kuiskasi pahastuneena:

— Etkä sitä ole minulle ennen sanonut!

Toini tavoitteli Hilleviä ja jatkoi:

— Mutta sinä, kultaseni, olet nyt ensimmäinen, paitsi vanhempiani, joka

sen tiedät.

Tämä lohdutukseksi aiottu selitys, jolla Toini aivan kuin tahtoi

asettaa Hillevin muitten ystävättäriensä edelle, kaikkien vieraitten

yläpuolelle, ei kuitenkaan Hilleviä tyydyttänyt. Hän poistui ikkunan

luo ja kääntyi selin Toiniin.

— Mikä sinun on? — sanoi Toini. — Rakastanhan minä sinua kuitenkin yhtä

paljon kuin ennen. Tule, suutele minua, Hillevi!

Mutta Hillevi ei hievahtanut paikaltaan.

Silloin nousi Toini, meni Hillevin luo ja yritti kääntää hänen

kasvojaan itseensä päin. Hillevi rimpuili kuitenkin vastaan, ja nyt

huomasi Toini, että hänen poskensa olivat märät. Hillevi itki.

— Rakas, pikku ystäväni! Miksi sinä itket? — kysyi Toini.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — toisteli silloin

Hillevi.

— Mutta sanohan toki, miksi olet näin onneton?! Enhän minä liene

sinulle mitään pahaa tehnyt? — lisäsi Toini ja kiersi jälleen

käsivartensa Hillevin vyötäisille.

Hillevi ei vain vastannut mitään.

— Vakuutan sinulle, — jatkoi Toini vielä, — että olet paras ystäväni

aina edelleenkin ja että aina vastaisuudessakin tulemme tapaamaan

toisemme niinkuin tähän asti.

Mutta Hillevi pudisti vain päätään.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — siinä kaikki,

mitä hän sai sanotuksi.

Toinin ei auttanut muu kuin jättää hänet rauhaan sanomalla:

— Niinkuin sitten tahdot! Näen, että haluat rikkoa välimme.

Kesti hetkinen äänettömyyttä.

— Olen kadottanut kaikki, — sanoi Hillevi vihdoin. — Anna minun mennä

kotiin!

Toinilla ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen mennä. Hän toivoi asian

toiste selviävän. Ja hän, Toini, pyysi Hilleviltä anteeksi.

— Anteeksi sitten! — sanoi myöskin Hillevi hiljaa, — jos olen ollut

tuhma, — lisäsi hän vielä hetkisen kuluttua.

Ja hän läksi pois aivan kuin suuren surun murtamana, pää painuksissa.

Kun Hillevi näin oli mennyt, istui Toini kauan mietteissään. Hän alkoi

todellakin ajatella, että Hillevi sittenkin, kaikesta huolimatta, oli

rakastunut Herbertiin. Mitä muuta saattoivat merkitä nuo sanat, että

hän oli »kadottanut kaikki», vaikka Toini oli vakuuttanut ystävyytensä

häntä kohtaan pysyvän edelleenkin samanlaisena.

Se oli niin uskomatonta, niin uskomatonta, että Toinin ajatukset

menivät aivan sekaisin. Hän päätti siis vain odottaa, mitä nyt

seuraisi, kun kihlauksesta oli pikku-uutinen huomispäivän lehdissä.

Tämä uutinen olikin useimmille mitä suurin yllätys. Kukkia tulvi

Toinille lakkaamatta, ja kaikki talon tuttavat alkoivat käydä

onnittelulla hänen ja hänen vanhempiensa luona. Tapahtuma oli melkein

yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Rikkaan konsuli Karpin tytär

kihloissa asianajaja Herbert Hurstin kanssa! Se oli jo jotakin.

Samoihin aikoihin levisi myöskin tieto siitä, että Herbert Hursti

oli siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ahaa! Siinä oli

tulevaisuuden mies, josta vielä paljon puhuttaisiin. Miehestä, tuosta

»komeasta miehestä», puhuttiin jo silloinkin paljon.

Ja Hillevi?

Kuultuaan tämän kaiken hän päätti vain nöyrästi alistua. Nuorena ei

auttanut muu. Pienet, mutta viisaat aivot antoivat hänelle voimaa

ja rohkeutta. Kuka tiesi, mihin kohtalo häntä valmisti, mitä hänen

osakseen vielä maailmassa lankeaisi, jahka hänen aikansa tuli. Ja hän

oli varma siitä, että onnen aika kerran hänellekin koittaisi.

Järkevästi ajateltua oli siis, että hänkin tahtoi lähettää kukkia

ystävättärelleen ja sovittaa ruman tekonsa, kun Toiniin oli syyttä

pahastunut. Ja jospa hän olisi aavistanut, kuinka iloinen Toini

oli tästä huomaavaisuudesta, joka todellakin kuin yhdellä iskulla

pyyhki pois pahan mielen hänen sydämestään. Ja kun Hillevi sitten

vielä, vanhempiensa kehoituksesta, itse meni Toinia onnittelemaan,

niin saattoi hän todellakin olla varma siitä, että Toini edelleenkin

oli hänen paras ystävättärensä, vilpitön, avomielinen, uskollinen

ystävänsä. Semmoisen kadottaminen olisi Hilleville ollut korvaamaton

vahinko, ja hän tunsi, että hänen oli pidettävä kiinni tästä

ystävättärestä. Hän tunsi sen toisestakin syystä, äänestä, joka

salaisena soi hänen sydämessään, mutta jonka hän toistaiseksi kätki

sinne niin syvälle, ettei sitä kuullut kukaan, ei kukaan.