IV

Sen jälkeen alkoi Hillevi käydä usein Toinin luona. He kaipasivat

toistensa seuraa. Heidän ystävyytensä oli saanut lujemman pohjan, ja

sillä pohjalla se kehittyi kehittymistään.

Toinin rakkaudessa häneen Hillevi näki nyt jotakin suurta, jota hän ei

ollut ennen kokenut. Toini oli kohottanut hänet, pienen koulutytön,

muita ylemmäksi, aivan itsensä vertaiseksi, vieläpä suurin uhrauksin.

Toini kasvoi hänen silmissään eräänlaiseksi ihanteeksi, jota hänen oli

palvottava ja kunnioitettava, melkeinpä epäjumalaksi. Ja kun Toinin

kiintymys häneen edelleenkin kasvoi, niin tahtoi Hillevikin näyttää sen

ansainneensa osoittamalla Toinille vastarakkauttaan.

Toini oli luonteensa mukaisesti ystävätärtään kohtaan aina avomielinen,

sikäli kuin asianhaarat sallivat. Hillevi taas, myöskin luonteensa

mukaisesti, oli salaperäisempi. Mutta näiden ominaisuuksien nojalla

oli Hillevillä tavaton halu pyrkiä tunkeutumaan ystävättärensä

sydämen salaisimpiin sopukkoihin. Ja tähän antoi nyt aihetta hänen

tutustumisensa asianajaja Hurstiin, varsinkin koska hänkin oli kuullut

tämän liehittelevän Toinia. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin aina

puhella Toinin kanssa juuri Herbert Hurstista.

Ensimmäiseksi oli siis saatava lähemmin tietää, mikä mies tuo »komea»

herra oikeastaan oli. Sen asian Toini kyllä saattoi Hilleville selittää.

Herbert Hurstilla oli oma asianajokonttorinsa keskikaupungilla. Hän oli

ensin ollut toisen asianajajan apulaisena, mutta tämän kuoltua ostanut

sen liikkeen. Liike menestyi hyvin, varsinkin koska eräs pankki ja muun

muassa Toinin isä käyttivät häntä lainopillisena neuvonantajanaan.

Näin ollen Herbert Hurstikin, vaikkei alkujaan mikään varakas mies

ollutkaan, oli saavuttanut hyvän aineellisen aseman.

Mutta lisäksi hän oli tavattoman kunnianhimoinen mies, joka oli

asettanut päämääränsä hyvin korkealle. Hän tunsi kykynsä ja päätti

lujasti käyttää sitä hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ja

kun päälle päätteeksi ulkonaisetkin ominaisuudet olivat hänelle

edulliset, niin ei hän laiminlyönyt mitään hankkiakseen itselleen

loistavan tulevaisuuden valitsemallaan uralla. Ja tämä ura oli oleva

diplomaatin, niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutuisi. Hyvänä,

henkevänä puhujana, selväjärkisenä lakimiehenä, kielitaitoisena

edustajana kaikenlaisissa yrityksissä saattoi hän ehdottomasti päästä

arvovaltaisten henkilöiden suosioon. Ja kun niin kerran oli käynyt,

ei ollut vaikea nousta asteittain, ehkäpä suurin hyppäyksinkin, yhä

ylemmäksi.

Mutta tämmöinen kunnian kukkuloille pyrkijä tarvitsi paljon rahaa,

vielä paljon enemmän kuin mitä hänellä nyt oli. Tämä puoli asiaa

oli kuitenkin autettavissa rikkaan puolison hankkimisella. Ja se ei

näyttänyt Herbert Hurstille olevan vaikea toteuttaa, hän kun oli

suhteellisesti vielä nuori iältäänkin. Hän oli siis melkein varma, että

kaikki oli, oikean ajan tultua, täydellisesti onnistuva. Nyt piti vain

malttaa mielensä ja — odottaa.

Jotakuinkin tämän käsityksen oli Toini saanut, ehkäpä vanhempiensa

puheista, Herbert Hurstista. Mutta pikku ystävättärelleen ei hän

luonnollisestikaan kertonut likimainkaan kaikkea, kaikesta vähiten

viimeistä kohtaa, joka koski Hurstin naimapuuhia. Hillevi sai

kuitenkin jo käsityksen uudesta tuttavastaan ja, älykäs kun oli, teki

johtopäätöksiä, jotka eivät olleet kaukana asian oikeasta laidasta.

Ja kiintynyt kun hän oli Herbert Hurstiin aivan tuosta ensimmäisestä

valssista asti, niin jäi koko tämä kysymys edelleen hänen sydämeensä.

Tämän kyllä huomasi Toini, mutta kun Hillevi oli taitava salaisuuksiaan

salaamaan, vieläpä sukkela viemään toisia harhaan kääntämällä asiat

heidän hyväkseen, sai hän lopulta Toinin luulemaan, että Hillevi

todellakin puhui ja toimi hänen mielikseen.

Niinpä Hillevi usein ehdotti, että he kävelisivät Herbert Hurstin

konttoriin päin, jotta Toini muka saisi nähdä hänet, vaikka Hillevillä

itsellään oli yhtä suuri halu, vaikka vilaukselta vain, kohdata tuo

ihailemansa mies. Se tuntui niin lapselliselta oikulta, ettei Toini

voinut suhtautua siihen muuten kuin leikillä.

Mutta jospa Toini olisi tietänyt, että hänen pikkuystävättärensä otti

seuraansa toisinaan jonkun ikäisistään kävelläkseen hänen kanssaan

samoja teitä, niin olisi hän vakavasti ruvennut asiaa miettimään.

»Eihän se ole mahdollista», olisi hän ehkä huudahtanut; »sehän on

luonnotonta», olisi varmaan ollut toinen ajatus. Mutta voiko kukaan

aavistaa, mitä kaikkea ihmissydän, vielä pienikin, saattaa tuntea,

kätkeä itseensä, kärsien kantaa sisässään, kunnes vuosien kuluttua

salaisuus kypsänä puhkeaa ilmi? Toisella sydän kypsyy aikaisin,

toisella myöhään. Eiköhän ole onnellisin se, joka niin myöhään kuin

suinkin, siinä suhteessa, saa kokea kohtalon kovaa kouraa, saa lopettaa

elämän ankaran koulun.

V

Seitsemäntoistavuotiaana lopetti Toini Karppi koulunkäyntinsä. Hän oli

silloin jo täysin kehittynyt, kukkea nuori neitonen, jota siniset ja

valkoiset värit somistivat niin, että kaikkien silmät kiintyivät häneen

hänen näyttäytyessään Helsingin Esplanaadilla.

Kun joku vieras kysyi:

— Kuka tuo viehättävä nuori neiti on? — niin tiesi jokainen

helsinkiläinen antaa vastauksen:

— Se on rikkaan konsuli Karpin tytär. Ja ainoa tytär.

Se tiesi paljon.

— Onko hän kihloissa jo? — kysyi moni.

Mutta siihen ei kukaan voinut antaa varmaa vastausta. Joku arveli:

— »Komea» asianajaja Hursti kuuluu ainakin häntä »pahasti hakkailevan».

Kesäkuun alussa ei Toini Karppia enää nähty Helsingissä.

Jäät olivat lähteneet aikaisin. Jäänmurtajat olivat joutuneet

telakkoihin korjattaviksi. Mutta suuret matkustajalaivat päästelivät

päivittäin pitkän mölinän ilmoittaen ulkomaalaisia matkailijoita

tulevan ihailemaan »tuhansien järvien maata» ja samalla muistuttaen

meikäläisille, että oli aika lähteä etelään joko terveyttään hoitamaan

talven rasitusten jälkeen tahi katselemaan Parisia, kilparatsastuksia

Longchamps'issa, Firenzeä ihanine taulukokoelmineen ja Fiesoleineen ja

ehkäpä Roomaa ja Napoliakin.

Mikä tavaton vetovoima onkaan keväisin pääkaupunkimme eteläsatamalla?!

Kylmän Pohjolan asukas herää kuin karhu talviunestaan, ja kuuma kaipaus

syttyy sydämeen päästä sinne, siihen maahan, josta Goethen Mignon

laulaa:

»Maan tunnetkos, maan kukkain uhkeain,

maan tummain lehväin, heelmäin hehkuvain,

miss' siintää taivas, vieno tuuli soi,

puut sorjat seisoo, hiljaa huminoi?

Sen tunnetkos?

Oi, sinne niin

vie minut, armas, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen huoneen pylvähät,

sen suojat hohtavat ja väljät, välkkyvät,

sen kuvat kummissansa alla päin;

kuink' on sun, lapsiraukka, käynyt näin?

Sen tunnetkos?

Oi, sinne niin

vie, suojaajani, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen tien, mi vuoriin käy,

jot' astuu muuli, usvista ei näy,

jon rotkoiss' ain on hiidet hallinneet

sen jylhät jyrkänteet ja vuolaat veet?

Sen tunnetkos?

Oi, sinne niin

käy kanssain, taatto, maihin kultaisiin!»

[Suomentanut Martti Wuori.]

Konsuli Karppi oli kevään tultua päättänyt tehdä matkan ulkomaille,

ja viisaana liikemiehenä hän ymmärsi yhdistää siihen sekä hyödyn

että huvin. Hänen itsensä ja hänen vaimonsa piti hoitaa terveyttään,

ja hänen tyttärensä Toinin oli saatava nähdä suurta maailmaa,

levätä ja huvitella koululukujen päätyttyä. Omien asioittensa

vuoksi hän suunnitteli matkan käymään Hampurin ja Berlinin kautta,

ja terveydenhoitopaikaksi tuli lääkärin neuvosta ihana Baden-Baden

Schwarzwaldin liepeillä. Sinne siis pääsi nyt Toini.

Kirkkaana, heleänä, aurinkoisena päivänä kuhisi väkeä »Ariadnen»

kupeella laivarannassa. Väli- ja yläkansi olivat täynnä matkapukuisia,

kukitettuja lähtijöitä, ja laiturilla oli saattajoita vielä

tiheämmässä. Viimeisiä sanoja vaihdettiin molemmin puolin melkein

huutaen, kun höyry kovalla, äkäisellä kohinallaan jo vaati pikaista

lähtöä. Kapteenikin jo oli komentosillalla ja antoi lähtömääräyksiään.

Saattajien joukossa oli myöskin pikku Hillevi, joka oli tuonut ruusunsa

Toinille ja nyt seisoi rannalla alakuloisena, nenäliina kädessään.

Hänkin vaihtoi vielä jäähyväisiä Toinin kanssa, joka kaiteeseen nojaten

seisoi välikannella vanhempiensa keskellä. Enemmän kuin heidän sanansa

puhuivat kuitenkin molempien ystävättärien katseet, joissa he aivan

kuin näkivät toinen toisensa sydämen kuvastuvan. Ja kun laiva sitten

vähitellen loittoni rannasta, niin kesti nenäliinojen huiskutusta

kauan, kauan, kunnes »Ariadne» alkoi kääntyä »Luodon» taakse ja

vauhtiaan lisäten suuntasi kulkunsa Suomenlinnan sivuitse »Harmajaa» ja

päämääräänsä kohti.

Ystävättäret olivat siis moneksi viikoksi joutuneet eroon toisistaan

ja jääneet ajatuksissaan muistelemaan toisiaan, luvattuaan kuitenkin

silloin tällöin kirjoittaa toisilleen.

Ennenkuin konsuli perheineen saapui Baden-Badeniin, kävi hän yksin

Berlinistä käsin Hampurissa, jätettyään perheensä pariksi päiväksi

Berliniin katselemaan sen nähtävyyksiä. Näin sai Toini, paitsi

Tiergartenia ja Siegesalleeta, nähdä keisarillisen palatsin ja

Berlinin rikkaat museot, sai nähdä suurkaupungin elämää ja vilinää,

sai haihduttaa vähän niitä ajatuksia, jotka olivat seuranneet häntä

laivamatkalla Itämeren yli. Ja näitä ajatuksia haihdutti kohta vielä

lopullinen matka Keski-Saksan läpi Baden-Badeniin.

Vuorokauden asui konsuli perheineen siellä suuressa hotellissa, mutta

koska hän itsekin tahtoi levätä ja kammosi hotellielämää, niin haki hän

asuntoa yksityishuvilasta. Semmoisen hän onnekseen sattuikin löytämään

vuorenrinteeltä, huvilan, jonka nimi oli »Mon bijou» ja jota ympäröivät

kukkivat omenapuut ja tuoksuvat akaasiat. Ja kun huvilan toisesta

kerroksesta, joka kokonaan joutui heidän käytettäväkseen, oli kaunis

näköala, ja huvilan omistaja, entinen ravintoloitsija, antoi heille

hyvän täysihoidonkin, niin oli konsuli tavattoman tyytyväinen, eikä

hänen perheensäkään sen parempaa kesäpaikkaa kaivannut.

Tästä huvilasta ei muutoin ollut pitkä matka »Trinkhalle'en», jossa

joka aamu oli käytävä kivennäisvesiä juomassa, eikä paljon etäämmällä

ollut Friedrichsbad, jossa kylvyt oli otettava. Ja kun lisäksi

Conversationshaus, jossa päivällä sai viettää aikansa sanomalehtiä

lukemalla ja iltaisin tanssimalla, oli samojen matkojen varrella, niin

oli siinä kaikki, mitä semmoinen henkilö kuin konsuli Karppi tarvitsi

itseään ja perhettään varten.

Tavallinen kylpyvieraiden kävelypaikka oli kuuluisa »Lichtenthaler

allee», jossa olivat kesän hellettä heikentävät Springbrunnen ja

harmaavesinen, kapea Oosjoki. Siellä kävelykujanteessa tapasivat aina

tuttavat toisensa, siellä toinen toistaan ihailtiin tahi arvosteltiin

ankarasti, varsinkin naiset pukujaan. Siellä n.s. »venäläisten

puun» varjossa oli kuuluisa kirjailija Ivan Turgenjev monena kesänä

istuskellut, jopa sieltä saanut »Savua»-nimisen romaaninsa aiheen

ja osaksi varmaan sen kirjoittanut siinä talossa, jonka seinässä

hänen muistokseen on laatta, johon on merkitty hänen täällä aina

asuneen. Mutta varmaan monesta muustakin kuuluisasta henkilöstä

tietäisi Lichtenthaler allee kertoa, sillä Baden-Baden oli aikoinaan

ranskalaisten ja englantilaisten hyvin suosima kylpypaikka.

Siellä nyt istui eräänä päivänä konsuli Karppi perheineen. Tapahtuuhan

ihmeitä vielä paljon maailmassa, mutta tuskin oli kovin suuri ihme,

että heidän eteensä yht'äkkiä ilmestyi asianajaja Herbert Hursti, joka

Parisin kautta saapui tänne »virkistysmatkalle».

Ilo oli tietysti suuri näiden oman maan tuttavien tavatessa

toisensa aivan odottamatta, niinkuin molemmin puolin vakuuteltiin

väärinkäsitysten välttämiseksi. Ja tietysti selitettiin samaan tapaan,

missä asuttiin, missä ruokailtiin, kuinka voitiin, kuinka kylvyt

vaikuttivat, kuinka viihdyttiin j.n.e. Lopputuloksena oli kuitenkin,

että nyt oli tavattava joka päivä ja varsinkin oli yhdessä tehtävä

huvimatkoja kaikkiin ihaniin ympäristöpaikkoihin, joita siellä niin

lukuisasti kuului olevan. Eikä siinä asiassa kukaan ollut eri mieltä,

vaan olivat kaikki päinvastoin ihastuneet tähän ehdotukseen.

Ihastuneimmat olivat sittenkin Herbert Hursti ja Toini. Kujanteesta

kotia kohti kulkiessa he kävelivät edellä, konsuli Karppi rouvineen

perässä. Edellisen parin keskustelu oli vilkasta niinkuin nuorten

ainakin, vanhempien oli tyynempää, tasaisempaa, ehkäpä hiljaisempaakin.

Edellisten sanat sinkoilivat kuin räjähtäneen raketin säkenet,

jälkimmäisten taas merkitsivät enemmän, jäipä paljon lausumattakin

äänettömyyden peittoon, aivan arvailun ja hämärän tulkinnan varaan,

melkein vain puoleksi syntyneiksi ajatuksiksi. Vanhemmat tunsivat

hyvin, että nämä ajatusten katkelmat koskivat edelläkulkevaa nuorta

paria, mutta mahdollisesti aavistivat myöskin nuoret, mitä heidän

selkänsä takana ajateltiin ja puhuttiin. Ettei se ollut panettelua,

siitä he saattoivat olla varmat.

Tästä päivästä lähtien oli tuskin sitä tilaisuutta, jossa nämä neljä

henkilöä eivät olisi olleet yhdessä. Juomahallissa aamuisin tapasivat

toisensa ainakin konsuli ja asianajaja Hursti, mutta päiväkonserttiin

saapuivat melkein säännöllisesti myöskin konsulin rouva ja Toini.

Kylpytunnit ja levähdyshetket olivat kullakin omansa, mutta niiden

väliin sovittivat he aina ajomatkansa katsellakseen seudun kauniita

näköaloja. Eivät jääneet näkemättä Friesenberg ja Friedrichshöhe, ei

itse Lichtenthal, ei Yburg, ei Murgtalin linna Eberstein, ei sievä

sisälampi Waldsee, ei Altes Schloss, vanha linna, jonka tornin katolta

oli laaja näköala, eikä Echo, tuo kaikukäytävä, jonka päässä on

samanniminen, siivekästä naista esittävä kuvapatsas, oikea taideteos.

Ja näihin paikkoihin, niin pitkälle kuin pääsi, he ajoivat aina neljän

hengen istuttavissa vaunuissa, vanhat perällä, nuoret heitä vastassa

etuistuimella.

Tästä päättäen he olivat jo kuin samaa perhettä. Ja näillä matkoilla,

joka päivä yhdessä, Herbert Hursti tuli yhä läheisemmäksi konsuli

Karpin perheelle. Hän oli kuin heidän oma poikansa, jota he

alkoivat rakastaa. Hänen käsiinsä he uskoivat tyttärensä Toininkin,

kun eivät itse jaksaneet tahi halunneet mennä katsomaan tanssia

Conversationshaus'in tavattoman kauniiseen ja kauniisti sisustettuun

Louis XIII saliin. Ja hän, Herbert Hursti, tuli kuin kotiinsa heidän

asuntoonsa, tuohon sievään »Mon bijou» huvilaan, joka todellakin oli

nimensä arvoinen koru.

Siellä, kukkivien omenapuitten ja tuoksuavien akaasioitten siimeksessä,

kypsyi Toinin ja Herbertin rakkaus. Ja myöskin Toinin vanhempien

mielessä siellä oli jo kypsynyt ajatus, että nämä kaksi voivat kuulua

toisilleen. Herbert oli heistä mitä sopivin mies Toinille. Ja kun Toini

näytti olevan kovin kiintynyt Herbertiin, niin ei heille suinkaan olisi

äkkiyllätys, jos Herbert jonakin päivänä pyytäisi heidän tytärtään

vaimokseen.

Kun tämä sitten tapahtuikin, niin oli yllätys suurempi Toinin taholla.

Sillä vaikka Herbert hyvin tiesikin jo voittaneensa Toinin sydämen,

niin teki hän loppurynnäkön kuin diplomaatti ainakin tunnustelemalla

ensin maaperää Toinin vanhemmilta. Ja vieläpä, kun hän heidänkin

suostumuksestaan oli varma, antoi hän Toinin isän selvittää ratkaisun

ja esittää hänen pyyntönsä Toinille aivan kuin hän siten olisi ollut

varmempi Toinin myöntävästä vastauksesta. Mutta samalla tämä tapa

oli kuin hienotunteinen kunnianosoitus ja arvonanto konsulille ja

hänen rouvalleen, joiden mielet hän itse tahtoi täydellisesti voittaa

puolelleen voittaakseen samalla myöskin mahdollisimman paljon muita

etuja.

Näin ollen ei ollut kumma, että Toinista itsestään vähän tuntui kuin

hänet olisi naitettu hänen tietämättään. Siksipä hän myöhemmin, kun

jo jonkin aikaa oli ollut kihloissa, leikillään sanoi sulhaselleen:

»Sinä sait minut ihan ilman minun suostumustani». Mutta vaikka Toini

näin hieman hämmästynyt olikin, hän oli kuitenkin kovin iloinen ja

tyytyväinen. Baden-Baden oli hänen elämänsä suurimpia muistoja.

Siellä hän sai sulhaseltaan kihlasormuksen, jonka tämä Toinin kanssa

yhdessä kävi valitsemassa eräästä niistä monista hohtokivi- ja

kultasepänliikkeistä, joilla oli loistavat myymälänsä teatteritorin

varrella ja joihin ulkomaalaiset kylpyvieraat joka kesä jättivät suuria

summia. Iso hohtokivi ja rubiini oli siinä sormuksessa, joka sen

jälkeen kiilteli Toinin sormessa.

Se oli näkyvä ja kaunis muisto Toinille Baden-Badenista. Mutta koska

maailman ilo aina on vaillinainen, niin suretti Toiniakin yksi asia:

hän oli tyyten unhoittanut pikku ystävättärensä Suomessa, herttaisen

Hillevinsä. Alussa hän oli kyllä lähettänyt Hilleville kuvakortteja,

joissa oli näköaloja Baden-Badenista, ja niiden mukana lämpimiä

terveisiä. Ja itsekin hän oli saanut kirjeellisiä terveisiä Hilleviltä.

Mutta vähitellen harveni kirjekorttien vaihto. Kihlauksestaan hän ei

ollut hiiskunut sanaakaan, sillä Herbert ja Toini olivat päättäneet

pitää toistaiseksi sen asian salassa, kunnes Herbertin siirtyminen

diplomaattiselle alalle tulisi ratkaistuksi.

Tuo unohdus sittenkin painoi Toinin sydäntä, ja kuta enemmän »Ariadne»

taas läheni Suomen rantaa, sitä vaikeammalta tuntui Toinista tavata

ystävätärtään. Hänestä aivan tuntui kuin hän olisi tehnyt rikoksen,

pettänyt pikku Hillevin. Mutta sehän oli elämän menoa, se.

Herbert palasi asioittensa tähden muita aikaisemmin Helsinkiin. Konsuli

Karpin oli kestettävä kylpykautensa loppuun. Ja hänen kanssaan oli

loppuun asti tietysti myöskin hänen perheensä.

Mutta heistä ei elämä siellä tuntunut enää samalta. Jonkinlainen

tyhjyys, elämän raukeus tuntui heissä kesänkin käännyttyä toiselle

kyljelleen. Hedelmät olivat etelämmässä tosin jo kypsyneet ja niiden

nauttimisaika alkoi jo Baden-Badenissakin. Mutta kukapa suomalainen

ei sittenkin lopulta kaipaisi kylmään Pohjolaansa kaikista Etelän

tarjoamista antimista huolimatta.