Konsuli Karpin talossa olivat kaikki ikkunat valaistut. Molemmat
suuret portit olivat nyt selkosen selälleen avatut, ja autoja ajoi
niistä pihaan toinen toisensa perästä. Vilahdukselta näki niissä kuin
valkoisiin pilviin uponneita naisia, joiden kaulassa ja korvissa
kimalteli hohtokiviä ja helmiä, tai silkkihattupäisiä herroja,
joiden valkoiset paidanrinnukset pienenä lumikinoksena kohosivat
mustan hännystakin silkkikäänteiden keskellä. Ja kaikki nämä vieraat
ajoivat puistikon valaistua kujannetta pitkin talon pääkäytävän eteen
laskeutuen alas sen punaiselle matolle, jota myöten kevyesti kuin
keijukaiset sipsuttivat muutaman askeleen ylös kadotakseen jykevästä
tammiovesta, jonka livreepukuinen ovenvartija heille avasi, eteiseen
valomeren tervehtiessä heitä portaille asti, niin että syrjäisetkin
ristikkoaidan takaa katsojat oven avautuessa saivat vähäisen
aavistuksen siitä, mitä tuo lumottu linna mahtoi uumeniinsa niellä ja
sisäänsä sulkea.
Samaa tietä katosi sinne sinä iltana myöskin pikku Hillevi, jonka
kuparinväriset hiuskiehkurat tavallista sirompina keikkuivat hänen
kauneilla olkapäillään, gasellinsilmien säkenöidessä pitkien
silmäripsien lomitse. Hän oli puettu vaaleanpunaiseen hienoon
tyllileninkiin, joka erinomaisesti somisti hänen solakkaa, vaikka vielä
hintelää vartaloaan, käsivarsien jäädessä pitkin pituuttaan paljaiksi,
noiden käsivarsien, jotka hohtivat kuin kaunis, kiiltävä, tumma
norsunluu. Tämän kaikki kyllä huomasivat ja kaikki ihailivat
Hilleviä, mutta vain hän yksin tiesi, kuinka onnellinen hän sinä iltana
oli astuessaan Toinin kodin suureen saliin.
Salin ovella olikin Toini jo häntä vastassa ja otti hänet hoivaansa
palvelijattarelta, joka oli Hillevin sinne saattanut. Pikku tyttö
tarttui heti ystävättärensä käsivarteen ja kulki siihen nojaten salin
lattian poikki tervehtimään Toinin vanhempia, joille Toini hänet
esitteli. »Kuinka liukas ja kiiltävä tämä parkettilattia on?!» ajatteli
Hillevi lattian poikki kulkiessaan, »ja kuinka hyvä tässä mahtaa olla
tanssia», olisi hän lisännyt, jos olisi ehtinyt ilmaista mielipiteensä
Toinille, mutta ei ehtinyt, kun Toinin äiti lämpimästi lausui hänet
tervetulleeksi, vieläpä suudellen häntä otsalle. Ja sitten kääntyi
Hillevin katse Toinin pukuun, valkoiseen harsoleninkiin, joka sinisillä
ruusukkeilla koristeltuna erinomaisesti soveltui yhteen hänen vaalean
tukkansa ja sinisten silmiensä kanssa. Ja kun nämä ystävättäret
seisoivat vieretysten, niin voivat he olla varmat siitä, että saivat
kaikkien yksimielisen hyväksymisen viehättäväisyydestään.
Vieraita kerääntyi edelleen niin, että suuren salin istumapaikat,
pienempi vierashuone ja konsulin tupakkahuone olivat niitä täynnä,
ja vilkasta keskustelua kuului joka taholta. Ruokasalissa oli pitkä
teepöytä katettuna, ja siellä oli talon emännän kehoituksesta jokaisen
käytävä nauttimassa, mitä halusi: teetä, virvokkeita, hedelmiä,
makeisia. Ja sitten alkoi tanssi, jota nuoret malttamattomina jo
kauan olivat odottaneet. Talon komea flyygeli oli lykätty viereisen
pikkusalin oviaukeamaan, niin että suuren salin lattia oli tavallistaan
tilavampi, huonekalujen ollessa sijoitettuina pitkin seinämiä. Soitikon
ääreen kävi istumaan tähän tilaisuuteen vakituisesti hankittu tanssien
soittajatar, ja juhlallinen poloneesi kajahti. Pitkä jono vanhempia
astui parittain, käsitysten, saliin, konsuli rouvineen etunenässä,
kiertäen sen pariin kertaan. Mutta yht'äkkiä muuttui soitto, ja
rytmikäs, hurmaava Straussin valssi sai kaikki nuoret jalat kuin
itsestään liikkeelle, kohoamaan, kiertämään salia, pyörimään yhdessä
ryöpyssä. Oli aivan kuin, tuulispää olisi äkkiä noussut, synnyttänyt
rajun pyörteen ja saanut ihanat ihmislapset elämänilosta ihastuneina
yrittämään keveätä nousua kohti korkeuksia tahi tavoittelemaan lintujen
lentoa avaruuksien tietymättömillä teillä. Jotakin huumaavaa, päätä
pyörryttävää oli tuossa nuorten maallisten olentojen leikissä heidän
kasvojensa kuvastaessa jonkinlaista yliluonnollista onnea, kun he
saivat, käsi kierrettynä toisen vartalon ympäri, näin läheltä pitää
kiinni toinen toisestaan ja kuiskata toinen toiselleen kauniita sanoja,
kauniita vaikkapa olisivatkin olleet vakavuutta vailla.
Ensimmäisten etunenässä, jotka tähän pyörteeseen joutuivat, oli
tietysti talon tytär Toini, jonka tanssiin vei asianajaja, varatuomari
Herbert Hursti. Tämä oli komea mies, muita melkein päätä pitempi,
joten hänen miellyttävät, sileiksi ajetut kasvonsa ja toiselta
korvalta sileäksi su'ittu tukkansa hyvin näkyivät hänen tanssiessaan
Toinin kanssa. Hänellä näytti olevan jotakin kiintoisaa Toinille
kerrottavana, ja koko ajan lepäsi hänen huulillaan hempeä hymy. Tanssi
tuntui olevan kuin sivuasia hänelle, vaikka hän sen moitteettomasti
suorittikin, ja kun hän sitten vei naisensa istumaan, niin kiitti hän
tätä hänelle tavaksi tulleella hiukan syrjittäisellä päännyökkäyksellä
niin veikeästi, että se ehdottomasti viehätti kaikkia, jotka sen
näkivät. Tuo tapa oli hänelle ominainen, jopa siinä määrin, että
monet neitoset, jotka häntä ihailivat, yrittivät sitä jäljitellä.
Muutenkin häntä naisten kesken aina mainittiin nimellä »komea Herbert».
Mutta mitään äitelää ei hänessä sentään ollut. Päinvastoin oli hänen
käytöksessään ryhdikästä miehekkyyttä, ja kun hän lisäksi oli tunnettu
kaunopuheisena, erinomaisena puheiden pitäjänä, niin ei kukaan
uskaltanut yrittääkään laskea leikkiä hänestä, saatikka ivailla häntä
selän takana.
Vietyään Toinin istumaan jäi varatuomari Hursti läheisen oven pieleen
seisomaan ja katselemaan muita tanssivia pareja. Siinä sattui hänen
silmiinsä Hillevi, jonka oli vienyt tanssiin Toinin veli Yrjö. Ja heti
herätti Herbert Hurstinkin huomiota Hillevin kuparinruskea, kiharainen
tukka ja hänen omituisen kauniit silmänsä. Eikä aikaakaan, niin pyysi
hän Toinin uudelleen tanssimaan saadakseen tältä udella tietoja
Hillevistä.
— Kuka on tuo sievä pikku tyttönen, joka äsken tanssi veljenne kanssa
ja jolla on tuo omituinen tukka? — kysyi Herbert Hursti heti Toinilta.
— Se on parhain ystävättäreni, — vastasi Toini ja selitti lähemmin kuka
tämä oli. — Minä aioin juuri kysyä teiltä, saisinko esitellä hänet
teille, — lisäsi hän, — vaikka tyttö vielä onkin noin pieni!
— Aioin juuri pyytää teitä esittelemään minut hänelle, — vastasi
Herbert Hursti. — Tyttö tanssii tavattoman sirosti ja suloisesti,
paremmin kuin moni vanhempi neiti.
Ja kun he olivat tanssineet loppuun, vei Toini varatuomarin Hillevin
luo, joka silloin juuri sattui olemaan »vapaa», ja esitteli heidät
toisilleen. Lainkaan ujostelematta, hämmentymättä, nousi Hillevi,
Herbert Hurstin hänelle kumarrettua, paikaltaan, laski kätensä hänen
olkapäälleen ja liiti, hänen käsivartensa lujasti kannattamana,
kevyesti kuin keijukainen pois, niin että varpaat tuskin hipaisivat
lattiaa.
Toini jäi ihmettelemään heidän tanssiaan. Aivan hämmästyneenä kiintyi
hänen katseensa Hilleviin. Eikä vain Toini, vaan monet muutkin salissa
olijat alkoivat tuota paria katsella. Ja kun tanssivien parit hetkeksi
harvenivat ja tuo yksi pari huomasi olevansa yleisen ihailun kohteena,
niin se tuntui vain innostuvan siitä ja jatkoi tanssiesitystään kauan
koettaen näyttää parastaan. Toini silloin huomasi, että Herbert Hursti
kiersi käsivartensa kiinteämmin Hillevin vyötäisien ympäri tämän
hennon vartalon taipuessa kuin nuori virpi aivan miehen ruumista
vasten ja levätessä hänen tukevan käsivartensa varassa. Ja tyytyväinen
hurmaantunut hymy näkyi kiirivän Hillevin onnellisilla kasvoilla,
kunnes valssin tahti kävi hitaammaksi, sen säveleet vähitellen
vaikenivat ja Herbert Hursti lopuksi saattoi pikku keijunsa hänen
paikalleen.
Tämä kohtaus oli todellakin näkemisen arvoinen, ja koska varatuomari
Hursti oli tunnettu erinomaiseksi tanssijaksikin, niin puheltiin siitä
katsojien kesken vielä perästäkin päin. Toiset ihmettelivät vain, että
hän oli viitsinyt tanssia tuon pikku tytön kanssa, mutta ei kukaan
voinut kuitenkaan kieltää Hillevin tanssitaitoa ja tavatonta suloa. Tuo
ihmettely ei jäänyt huomaamatta Hilleviltäkään, ja se näkyi imartelevan
häntä kovin. Hän oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Ja Toini
sai piankin kokea, että Hillevi oli hänelle hyvin kiitollinen tästä
osoittaen edelleen yhä suurempaa ystävyyttä Toinia kohtaan.
Tämän Hillevin ensimmäisen valssin jälkeen Herbert Hurstin kanssa kysyi
Toini ystävättäreltään, mitä tämä piti varatuomarista.
— Hän tanssii hienosti, — vastasi Hillevi.
— Eikö muuta? — kysyi Toini edelleen.
Mutta Hillevi hymyili vain ihastuneena.
Herbert Hurstilta kysyi Toini myös, mitä hän piti Hillevistä.
— Hän lyö meitä jo sormille yllättävän nasevilla vastauksillaan; hän
on hyvin kehittynyt, viisas tyttö, — oli varatuomarin ensimmäinen
arvostelu Hillevistä.
Ei ollut ihmeteltävää, että Toini teki tämmöisiä kysymyksiä
näille molemmille. Jo siitä, että juuri varatuomari Hursti tanssi
ensimmäisenä talon tyttären kanssa, saattoi jotakin arvailla. Eikä
Toinin koulutovereillekaan ollut mikään salaisuus, että Herbert
Hursti, koululaisten kielellä puhuen, hakkaili häntä. Jopa Toinin
luokkatoverit olivat härnäilleet häntä siitä, että olivat nähneet
heidän kahden kesken kävelevän kaupungilla, ja he tiesivät varatuomarin
muutenkin silloin tällöin käyvän Toinin kodissa. Sanottiin kyllä,
että varatuomari Hursti asianajajana hoiti konsulin lakiasioita,
mutta aavistettiin myös, että Toini, varakkaan konsuli Karpin ainoana
tyttärenä, vaikk'ei ainoana lapsena, saattoi merkitä asianajajalle
paljon muutakin, varsinkin koska Toini kohta jo lopettaisi
koulunkäyntinsä ja siis oli sen jälkeen valmis purjehtimaan avioliiton
satamaan. Tätä aavisti Toini itsekin niistä puheista, jotka hän kautta
rantain kuuli Herbert Hurstilta. Välistä oli tämä sanonut Toinille,
että Toini oli jo »lentoon valmis» ja että hänen silloin oli pakko
ruveta ajattelemaan »oman pesän perustamista». Kuitenkin oli tämä
toistaiseksi vielä ylimalkaista puhetta, semmoista, jota diplomaatti
puhuu, kun hän tahtoo varovasti kosketella jotakin määrättyä asiaa.
Pitää näet olla tie auki perääntymiselle, mutta ensin myöskin varmoja
takeita onnistumisesta, kun ottelun ratkaiseva hetki on tullut. Mutta
se ei ollut vielä tullut.
Eipä syyttä Herbert Hursti ollut tuleva diplomaatti.
Tämmöisiä salaviittauksia sai Toini näissäkin tanssiaisissa
ihailijaltaan kuulla. Mutta kutsuttuaan niihin parhaan
ystävättärensäkin hän sai nähdä vähän muutakin, mikä antoi hänelle
ajattelemisen aihetta ja kaiherteli jonkin aikaa hänen sydämessään.
— Lorua! — ajatteli hän kuitenkin. — Sehän on mahdotonta.
Ja siihen se jäi.
Illallisiin, jotka tarjottiin puolen yön jälkeen, päättyivät nämä
Hilleville niin merkilliset pidot. Vasta kolmatta käydessä saatettiin
hänet konsulin autolla kotiin. Mutta ennenkuin hän nukkui, oli hänellä
vielä paljon ajattelemisen aihetta. Ja vielä unessakin jatkui hänen
pienissä aivoissaan sama humu. Elämä kangasti monisärmäisenä hänen
edessään, ja sitä hän nyt alkoi kaivata toisessa muodossa. Oi, jospa
hän jo olisi ollut suuri, täysi-ikäinen! Jospa kohtalo soisi hänelle
kaikki, mitä hän ikävöi. Mutta ellei ilmaiseksi saisi, mitä päätti hän
ottaa.