II

Toini Karppi asui likellä satamaa hollantilaiseen tyyliin

rakennetussa kaksikerroksisessa kivitalossa, joka sijaitsi rautaisen

ristikko-aitauksen ympäröimän puiston keskellä erillään muista taloista

ja muistutti varakasta herraskartanoa. Varallisuutta todisti jo se,

ettei jalan tulijakaan talon portille tullessaan päässyt pihaan,

ennenkuin pienen portin oli avannut aitauksen sisäpuolella kojussaan

istuskeleva harmaapartainen portinvartija, joka tuntemattomalta

tulijalta ensin tiedusteli, kelle ja mitä oli asiaa. Sama oli laita,

ennen kuin isot portit avautuivat autoille tahi muille ajoneuvoille,

nuo jyhkeät, kolisevat ja narisevat portit, joissa keskellä komeili

vaakunantapaiset messinkiset levykoristeet suurine K-kirjaimineen.

Siellä oli konsuli Karpin ja hänen perheensä yksityisasunto, ja

sieltä hänen tyttärensä Toini ja tätä viittä vuotta nuorempi poikansa

Yrjö saatettiin, varsinkin huonolla säällä, autolla kouluun. Konsuli

itse sen sijaan kulki aina jalkaisin konttoriinsa, joka oli vähän

matkan päässä 5-kerroksisessa kivitalossa täyttäen siellä kaksi

alinta kerrosta. Eikä siellä ovenvartijaa ollut Ihmisiä tuli ja meni

lakkaamatta, yleisöä kuhisi konttorihuoneistossa päivät pitkään.

Mutta itse konsulia harva näki. Hän istui kuitenkin perähuoneessa

työpöytänsä ääressä sikari hampaissa, johtaen sieltä suuria kauppa-

ja laivakulkuasioitaan, jotka ulottuivat kauas ulkomaillekin, maitten

ja merien taa. Jos joskus ovi siihen huoneeseen aukeni, niin saattoi

nähdä jänteväpiirteiset kasvot, hiukan harmahtavat hiukset ja pienet

korvaparrat, puoliväliin poskia kasvatetut. Konsulissa oli jotakin

englantilaista ministeriä muistuttavaa. Eräänlaista jäykkää arvokkuutta

huomasi hänessä hänen konttorissa ollessaan, mutta kotonaan hän oli

mitä herttaisin ja ystävällisin seuraihminen. Mitään varallisuuteen

perustuvaa ylpeyttä ei hänessä ollut hiventäkään huomattavissa.

Ja lisäksi tiedettiin hänen olevan hyvin avuliaan köyhiä kohtaan,

varsinkin opin tiellä olevia.

Yhtä lämminsydäminen ihminen oli myöskin Toinin äiti, joka oli kotoisin

maaseutukaupungista ja perinnöksi saamillaan suurilla varoilla

oli laskenut lujan pohjan miehensä laajalle liikkeelle. Tässä oli

todellakin kaksi hyvää sielua kerrankin löytänyt toisensa. Ja siksi

olikin Toinin koti niin viihtyisä, että sekä vanhat että nuoret aina

tunsivat olevansa siellä kuin hyvien hengettärien siipien suojassa.

Tähän vaikutti etenkin Toinin äidin nuorekas, hilpeä luonne.

Konsulinrouva Karppi melkein kaipasi ympärilleen nuorta väkeä. Ja nyt

kun hänen oma tyttärensä jo läheni naimaikää, oli hän valmis milloin

tahansa toimeenpanemaan tanssiaisia heidän huvikseen. Itsekin hän vielä

tanssi mielellään, ja ellei konsulia olisi hengenahdistus vaivannut,

niin olisi hän houkutellut miehensä pyörimään muitten mukana. Nyt sen

sijaan vetäytyi konsuli mieluummin korttipöydän ääreen vanhempien

herrojen seuraan. Mutta vaimonsa pyyntöön saada kutsua nuoria

Toinille iloksi ja kestitä heitä tanssin jälkeen illallisellakin,

hän suostui mielellään aina, vieläpä kehoitti tytärtään kutsuttamaan

luokseen tuttaviensakin tuttavia. Tämmöinen rajaton vieraanvaraisuus

aikaansaikin sitten, että Toinin koulutoverien kautta tanssiaisiin

saapui kokonainen lauma vanhempia koulupoikia, ylioppilaita,

maistereita, jopa tohtoreita, varatuomareita, asianajajia y.m. Ihmekö

siis, että pikku Hillevi Urpo, joka kaiken tämän tiesi jo huhujen

kautta, oli nyt saatuaan kutsun Toinin kotiin niin haltioissaan, että

tuskin sai untakaan odottaessaan tuota suurta päivää.

Jo silloin koulusta kotiin tultuaan ja kerrottuaan äidilleen tuon

ilosanoman oli Hillevi, posket hehkuvina, alkanut hyppiä ja tanssia.

Varsinkin tanssia hän alkoi harjoitella sen kanssa, jonka vain käsiinsä

sai, olipa se sitten poika tahi tyttö. Tanssia hän kyllä muuten jo

osasikin, mutta nyt se piti olla ensiluokkaista joka suhteessa,

sillä Hillevi ei ollut niitä, jotka tyytyvät puolinaiseen tahi

keskeneräiseen. Oli näet luonteenomainen piirre tässä tytössä, että hän

halusi aina olla huomattavassa asemassa, vieläpä että hänen, kaikesta

huolimatta, piti saada hallita ja vallita oman mielensä mukaan. Tässä

piirteessä oli todellakin jotakin häikäilemätöntä, joka puhkesi

selvästi ilmi hänen vanhemmaksi tultuaan, vaikka hän nyt vielä osasi

salata ja peitellä sitä niin, että hän näytti mitä taipuvaisimmalta

lapselta vieraiden silmissä. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin täysin

tietoiset tästä piirteestä, varsinkin ymmärsi Hillevin äiti sen hyvin,

sillä sen piirteen oli tyttö saanut perinnöksi äidiltään.

Hillevin äiti oli näet grusialaista syntyperää, ja etelämaalainen

tunnusmerkki oli hyvin huomattava jo Hillevin omalaatuisissa silmissä

ja hiuksissa, joita tuskin kukaan kuitenkaan saattoi olla ihailematta.

Mutta kaiken tämän ulkonaisen ohessa oli Hillevi saanut jotakin

pohjoismaalaisille vierasta koko luonteeseensakin. Ja paitsi näitä

piirteitä oli tyttönen samalta taholta saanut tavattoman paljon älyä,

älyä, jota hän jo nuorenakin osasi käyttää ihmeteltävällä tavalla

hyväkseen. Ja sillä juuri hän osasi lumota, voisipa sanoa, sokaista

kaikki.

Isältään, kanslianeuvos Urvolta, heidän ainoa lapsensa ei ollut

saanut perinnöksi muuta kuin eräänlaisen virkavaltaisen luonteen

salaperäisyyden piirteen, joka oli täydellinen vastakohta Toinin

vilpittömälle avomielisyydelle ja teeskentelemättömyydelle. Lisäksi

puuttui Hillevin kodista se lämmittävä tunnelma, joka olisi tehnyt

seurustelun siellä viihtyisäksi. Hillevin äitiä näet vaivasi omituinen

jäykkyys, mikä oli oikeastaan ristiriidassa sille ominaisuudelle, että

hänellä oli etelän verta suonissaan. Mutta se saattoi johtua myös

hänen miehensä läheisyydestä, joka koko ikänsä oli ollut virkatakissa

virkataakan alla. Eikä tässä talossa myöskään ollut huomattavaa

rikkautta elämää ilostamassa, vaikka muuten ei puutekaan sitä

rasittanut.

Ihmisenä kanslianeuvos nautti suurta arvonantoa kaupungin

johtohenkilöiden keskuudessa ja oli sen vuoksi valittu moneen

luottamustoimeen. Hänen humaanisuutensa vuoksi kaikki häntä

kunnioittivat; ja hänen laajat tietonsa tuottivat hänelle suurta

arvovaltaisuutta. Koko hänen käytöksessään oli ylimyksellinen leima,

jolle hän itse ymmärsi antaa mahtipontisuutta sillä kuitenkaan ketään

loukkaamatta. Hän oli sanan täydessä merkityksessä oikea gentlemanni.

Ainoan tyttärensä kasvatukseen vanhemmat panivat paljon huolta, mutta

äidin puolelta siinä sittenkin oli enemmän pintapuolisuutta kuin

syvyyttä ja vakavuutta, hänessä itsessään kun maailmallinen näkökanta

oli vallitsevana. Kielitaito näet oli hänen mielestään tytölle pääasia,

sitten pianonsoitto, mutta hyvän perheenäidin kasvattaminen oli

sivuasia, sillä siinä suhteessa kanslianeuvoksettaren oma kyky oli

huomattavan puutteellinen.

Näistä molemmista perheistä olivat tähän saakka keskenään tuttuja

oikeastaan vain molempien tyttöjen isät. Äidit sitä vastoin,

luonnollisista syistä, tunsivat vähemmän toisiaan eivätkä kuuluneet

toistensa seurapiireihin. Tämä kuitenkaan ei ollut esteenä, että

Hillevi nyt sai luvan päästä vanhemman koulutoverinsa kotiin, siellä

toimeenpantaviin suuriin tanssiaisiin, varsinkin kun Toini, hyvää

tapaa noudattaen, vielä puhelimitse pyysi siihen Hillevin vanhempien

suostumusta.

Nämä tanssiaiset tulivat siis merkkitapaukseksi Hillevin elämässä.

Niitä hän nyt melkein hermostuneesti odotti, niihin kuumeisesti

valmistautui. Ja vihdoin se onnen päivä hänelle koittikin.