Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.
I
I
Oli välitunti koulussa. Puheen sorinaa, naurua, kävelyä edestakaisin,
juoksua toistensa perässä, seisoskelua ikkunain edessä, humua ja
hälinää niin, että korvat voivat mennä umpeen! Kiusantekoa, härnäämistä
toisaalla, tuttavallista, ystävällistä yhdessä kävelyä toisaalla.
Opettajien ja opettajattarien poissa ollessa äänekäs vapaus joka
suhteessa.
Erään alaluokan nurkanpuoleisen pulpetin ääressä seisoo kaksi tyttöä
aivan kuin tahtoen pysyttäytyä syrjemmällä, muista loitommalla. Heillä
on nähtävästi joitakin keskinäisiä salaisuuksia, joista eivät tahdo
puhella muitten kuullen. He seisovat käsitysten. Isompi heistä on
pistänyt kätensä pienemmän käsivarteen ja katselee tätä nuorempaa
ihastuneena aivan kuin olisi häneen rakastunut. Välistä nousee isomman
tytön käsi pienemmän olkapäille kuin tiedottomasti hypistelemään ja
suorimaan tämän kuparinvärisiä, kauniita, pitkiä kiehkuroita. Toisinaan
tuo isompi kohottaa hiuskiehkuran nenänsä eteen kuin nauttiakseen
sen tuoksusta, toisinaan painaa sitä suutaan vasten hellästi
suudellen sitä. Hän on ilmeisesti ihastunut tuon pienemmän tytön
kuparinruskeihin, hieman kiiltäviin, pitkiin kutreihin, jotka niin
somasti keikkuvat tytön hartioilla hänen liikuttaessaan päätänsä.
Toini Karppi, konsuli Karpin tytär, on todellakin niin ihastunut
kanslianeuvos Urvon sievään Hilleviin, että kaikki näkevät ja
tietävät sen. Eikä ihme, sillä paitsi noita harvinaisen kauniita
omalaatuisia hiuksia, on Hillevillä yleensäkin silmiin pistävä
ulkomuoto: säännölliset kasvojen piirteet, joissa huomattavimpina
ovat ruskeat, gasellin silmiä muistuttavat, mantelinmuotoiset silmät,
jotka veitikkamaisesti pilkistävät harvinaisen pitkien, mustanpuhuvien
silmäripsien lomitse, pyöristyneiden silmäkulmien kaarien kaunistamina.
Muutenkin on Hillevi, ikäänsä nähden, vartaloltaan jo sopusuhtaisen
solakka ja käytökseltään tyynempi ja tasaisempi kuin monet muut
samanikäiset tytöt.
Ei siis ihme, että Toini Karppi on häneen mieltynyt, varsinkin koska
hän itse on monessa suhteessa Hillevi Urvon täydellinen vastakohta.
Toini, joka jo on koulun ylimmällä luokalla, on vaaleaverinen,
sinisilmäinen, hiukan nykerönenäinen neitonen, jonka posket punaisina
heloittavat ja jonka verevien, aina puoleksi auki olevien huulten
lomitse hohtavat, kuin kaksi helminauhaa, tasaiset hammasrivit. Muutoin
on Toini melkein jo kypsäksi kehittynyt nainen, jonka vilkas luonne
ja herttainen, koruton, teeskentelemätön suhtautuminen tovereihin on
voittanut heidän sydämensä.
Ainoa, joka Toinin tovereita hämmästyttää, on hänen rakkautensa
tuohon häntä paljoa nuorempaan Hilleviin. Varsinkin ovat pojat tästä
ihmeissään ja tekevät siitä irvistellen pilkkaa. Nytkin näiden tyttöjen
puhellessa muista erillään kohdistuu heihin luokassa olijoiden
hymyileviä katseita ja kompia.
Mutta niitä ei Toini huomaa eikä niistä välitäkään, jos huomaakin.
Hänellä on Hilleville sinä päivänä tärkeätä puhuttavaa ennenkuin
välitunti loppuu. Se on jotakin, joka kiinnittää molempien mieltä
niin, että heidän kasvonsa loistavat ilosta ja tyytyväisyydestä.
Etenkin saa ilo hehkua Hillevin poskille ja tulta hänen silmiinsä,
jotka kiitollisina ovat kuin kiinni imeytyneet Toinin silmiin.
Toinin tyytyväisyys taas synnyttää hänen piirteisiinsä jotakin niin
onnellista, että voisi luulla hänen tehneen lähimmäiselleen mitä
kauneimman hyvänteon, semmoisen, jonka pohjana on uskollisin ystävyys,
puhtain rakkaus. Ja kuitenkin on tämä teko vain mitä lapsellisin, mitä
viattomin. Se on kahden nuoren tytön sydämen yhteen solmiminen lujaksi
liitoksi pitkäksi, pitkäksi aikaa. Koko elämän iäksi oli se liitto
tehtävä Toinin mielestä.
Eikä tämä teko ollut muuta kuin, että Toini Karppi pyysi nuoremman
koulutoverinsa tanssiaisiin, jotka hänen vanhempansa aikoivat panna
toimeen tyttärensä syntymäpäivänä.
Näennäisesti näin vähäpätöinen asia oli sittenkin merkityksellinen
siinä suhteessa, että Hillevi oli koulun alaluokkalaisista ainoa,
joka pääsi osallistumaan pitoihin, joissa oli oleva mukana vain häntä
paljon vanhempaa väkeä. Sen sai Hillevi samalla myöskin tietää ja se
se herätti hänessä heti eräänlaista ylpeyttä, mutta myöskin kiinnitti
häntä entistään enemmän hänen ihailijattareensa. Sitä vastoin synnytti
tämä teko ihmettelyä Toinin ikätovereissa ja kateutta Hillevin iässä
olevissa saman koulun tytöissä, jotka olivat tulleet sivuutetuiksi.
Siinä oli siis aihetta kuiskailuihin, vihjauksiin, kylmiin katseihin,
halveksiviin päänheittelyihin, jopa vaikenemiseenkin, jos oli
vastattava johonkin Hillevin tekemään kysymykseen. Oli kuin pahansään
aika olisi koittanut pikku tytölle ja tullut samentamaan sitä onnea,
jonka kutsut Toinin tanssiaisiin olivat hänen viattomassa sydämessään
herättäneet. Mutta tämä sisäinen ristiriita ei ollut jättämättä jälkiä
lapsen herkkään mieleen.
Hillevi ymmärsi hyvin, että Toini oli syytön toverien
mielenosoituksiin, ja kun hän huomasi Toinin pahan mielen niiden
johdosta, pahastui hän niistä itsekin. Mutta samalla nämä molemmat
tytöt tunsivat, että he lähenivät yhä enemmän toisiaan, että
yhteisymmärrys kuin yhdellä iskulla oli vahvistunut heidän välillään.
Sanoja siinä ei tarvittu, — tunteet puhuivat omaa, salaista, äänetöntä
kieltään.
Se välitunti jäi Hilleville mieleen. Ja sen päivän oppitunteina hänen
oli vaikea pitää ajatuksiaan koossa ja seurata opetusta. Häntä ei
ollut koskaan ennen pyydetty näin juhlallisiin, suuriin tanssiaisiin,
eikä hänen kodissaan oltu häntä varten minäkään hänen merkkipäivänään
semmoisia pitoja vielä toimeen pantu. Pikku poikien ja pikku tyttöjen
kanssa oli hän kyllä tanssiskellut, mutta tämä oli nyt aivan toista.
Siksipä siinä nyt olikin niin paljon ajattelemisen aihetta. Äiti
oli kyllä pitävä huolta puvusta ja itse tiesi hän kyllä osaavansa
käyttäytyä niin, ettei häpäisisi itseään. Mutta sittenkin kaihersi
hänen sydämensä pohjalla kiusallinen tunne. Ja se oli se, että aika
tuntui niin pitkältä, niin kovin pitkältä noihin tanssiaisiin.