Pinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi aasiksi
ja alkaa huutaa kuin aasi.
Ja mikä oli tuo hämmästyttävä huomio?
Sanonpa sen teille, pienet, rakkaat lukijani: hämmästys oli se, että
Pinocchio herätessään, kuten tavallista, alkoi raapia päätään ja
raapiessaan päätään hän tunsi...
Voittekohan arvata mitä hän tunsi?
Hän huomasi suureksi ihmeekseen, että korvat olivat kasvaneet enemmän
kuin kämmenen verran.
Te tiedätte, että marionetilla syntyessään oli hyvin, hyvin pienet
korvat, niin että paljain silmin niitä ei nähnyt! Kuvitelkaa siis hänen
hämmästystään, kun hän tunsi, että ne yön aikana olivat kasvaneet niin
pitkiksi, että näyttivät kahdelta ruo'onpäältä. Hän lähti kiireesti
etsimään peiliä, siitä katsellakseen itseään, mutta kun hän ei
sellaista löytänyt, täytti hän pesuvadin vedellä ja peilaili siinä ja
näki mitä ei olisi tahtonut nähdä, nimittäin oman kuvansa jota
koristivat komeat aasinkorvat.
Voitte itse kuvitella mikä suru, häpeä ja epätoivo Pinocchion valtasi.
Hän alkoi itkeä ja huutaa ja löi päätään seinään, mutta hänen korvansa
kasvoivat kasvamistaan kilpaa epätoivon kanssa, ja karvatkin alkoivat
jo vähitellen kasvaa niiden kärkiin.
Pieni soma piikkisika, joka asui kerrosta ylempänä, kiirehti tämän
melun kuultuaan huoneeseen ja kysyi huolestuneena nähdessään Pinocchion
suuren tuskan:
-- Mikä sinun on, rakas naapurini?
-- Minä olen sairas, pikku piikkisikaseni, hyvin sairas. Minulla on
tauti, joka pelottaa minua. Osaatko koettaa valtimoa?
-- Hiukkasen.
-- Koetapas sitten, onko minulla kuumetta?
Piikkisika ojensi oikean käpälänsä ja koeteltuaan Pinocchion valtimoa
se sanoi huoaten:
-- Ystäväni, minun täytyy ikävä kyllä sanoa sinulle huono uutinen!
-- Mikä sitten?
-- Sinulla on hyvin paha kuume.
-- Mikä kuume?
-- Aasikuume.
-- Sitä kuumetta en tunne! marionetti vastasi, vaikka kyllä ymmärsi
liiankin hyvin.
-- Sitten selitän sen sinulle, sanoi piikkisika. -- Tiedä siis, että
kahden tunnin kuluttua et ole enää marionetti etkä poika...
-- Mikä minä sitten olen?
-- Kahden tai kolmen tunnin kuluttua sinä muutut oikeaksi pieneksi
aasiksi, samanlaiseksi kuin ne, jotka vetävät kaali- ja salaattikärryjä
torille.
-- Voi minua raukkaa, minua raukkaa! Pinocchio huusi, tarttuen molemmin
käsin korviinsa ja repi niitä niin rajusti kuin olisivat ne olleet
toisen omaisuutta.
-- Kultaseni, piikkisika sanoi häntä lohduttaakseen, -- et sinä voi
sille mitään! Se on nyt sinun kohtalosi, sillä on kirjoitettu viisauden
lakikirjaan, että kaikki tottelemattomat pojat jotka eivät välitä
kirjoista, koulusta, eivätkä opettajista, vaan tahtovat viettää
päivänsä leikkimällä ja huvittelemalla, ne ennemmin tai myöhemmin
muuttuvat pieniksi aaseiksi.
-- Onko se varmasti totta? marionetti kysyi nyyhkyttäen.
-- Valitettavasti on. Ja nyt eivät kyyneleet enää auta. Olisit
aikaisemmin ajatellut asiaa!
-- Mutta se ei ollut minun syyni, usko minua, piikkisika, syy oli
kokonaan Kynttilän!
-- Kuka on Kynttilä?
-- Eräs koulutoverini. Minä tahdoin palata kotiin, minä tahdoin olla
tottelevainen, minä tahdoin jatkaa lukujani ja lukea ahkerasti, mutta
Kynttilä sanoi: -- "Miksi väsytät itseäsi lukemisella? Miksi menet
kouluun? Tule mieluummin minun mukaani Leikkikalumaahan, siellä me emme
enää lue, siellä huvittelemme aamusta iltaan ja olemme aina iloisia."
-- Mutta miksi seurasit tämän petollisen ja huonon ystävän neuvoja?
-- Miksi? Sen vuoksi, rakas piikkisikani, että minä olen marionetti,
jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Jos minulla olisi ollut sydämen
hituistakaan, niin en milloinkaan olisi jättänyt hyvää haltijatartani,
joka rakasti minua kuin äiti ja teki niin paljon minun tähteni! Ja nyt
en minä olisikaan enää marionetti, vaan hyvä pieni poika niin kuin moni
on! Voi! Mutta, jos tapaan Kynttilän niin varokoon hän itseään! Kyllä
saa poika kuulla kunniansa.
Ja Pinocchio nousi lähteäkseen ulos. Mutta kynnyksellä hän muisti
aasinkorvansa ja häveten näyttää niitä julkisesti, arvatkaa mitä hän
keksi? Hän veti ison pumpulisen yömyssyn päähänsä ja veti sen tarkasti
korvien yli.
Sen jälkeen hän meni ulos ja alkoi etsiä Kynttilää kaikkialta. Hän etsi
tätä torilta, kaduilta ja teattereista, joka mahdollisesta paikasta,
mutta ei löytänyt. Hän kysyi jokaiselta, jonka tapasi kadulla, mutta
kukaan ei ollut häntä nähnyt.
Vihdoin meni hän etsimään Kynttilää hänen asunnostaan ja koputti
ovelle:
-- Kuka siellä? Kynttilä kysyi sisästä.
-- Minä olen, marionetti vastasi.
-- Odota vähän, minä avaan heti!
Puolen tunnin kuluttua ovi viimein avattiin. Kuvitelkaapas Pinocchion
tunteita, kun hän astuessaan huoneeseen näki ystävänsä Kynttilän päässä
suuren pumpulisen yömyssyn, vedettynä melkein nenän yli.
Nähdessään tämän myssyn Pinocchio tunsi itsensä lohdutetuksi, sillä hän
ajatteli heti itsekseen:
-- Ystävälläni taitaa olla sama tauti kuin minulla? Ehkä hänelläkin on
aasikuume?
Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain hymyillen:
-- Miten voit, rakas Kynttiläni?
-- Mainiosti, kuin rotta Sippolan juustossa.
-- Sanotko sen aivan tosissasi?
-- Ja miksi valehtelisin sinulle?
-- Suo anteeksi ystäväni, mutta miksi pidät tuota pumpulimyssyä
päässäsi, niin että se peittää aivan korvasikin?
-- Lääkäri on määrännyt, kun loukkasin polveni. Mutta miksi sinä
Pinocchio olet yömyssy päässä, ja miksi olet vetänyt sen aivan nenänkin
yli?
-- Lääkärin määräyksestä, kun hankasin jalkani kipeäksi.
-- Voi sinua Pinocchio-parkaa!
-- Voi sinua Kynttilä-parkaa!
Näiden sanojen jälkeen seurasi hyvin pitkä äänettömyys. Sen aikana
ystävät eivät tehneet muuta kuin vain katselivat toisiaan
pilkallisesti.
Viimein Pinocchio sanoi hyvin huilumaisella ja suloisella äänellä
toverilleen:
-- Olen kovin utelias, rakas Kynttilä ja kysyn, eivätkö korvasi
milloinkaan ole särkeneet?
-- Ei milloinkaan! Entä sinun?
-- Ei milloinkaan. Mutta tänä aamuna on kyllä toista korvaani hirveästi
pakottanut.
-- Minun myöskin.
-- Sinunkin? Ja kumpi korvasi pakottaa?
-- Molemmat. Entä sinun?
-- Molemmat. Ehkä meillä onkin sama tauti?
-- Pahasti pelkään.
-- Kynttilä, teetkö minulle mieliksi?
-- Kyllä, sydämestäni.
-- Näytä minulle korvasi!
-- Miksei? Mutta ensiksi tahdon nähdä sinun, rakas Pinocchio.
-- Ei, näytä sinä ensiksi.
-- Ei, rakkaani. Ensiksi sinä, sitten minä!
-- Hyvä, marionetti sanoi, -- tehkäämme sopimus, niin kuin hyvien
ystävien sopii.
-- Anna kuulua!
-- Nostamme myssymme yhdellä kertaa, suostutko siihen?
-- Suostun kyllä.
Ja Pinocchio alkoi laskea kovalla äänellä:
-- Yksi! Kaksi! Kolme!
Kolmella molemmat pojat vetivät myssyt päästään ja heittivät ne ilmaan.
Se mikä nyt seurasi voisi tuntua uskomattomalta, ellei se olisi totta.
Pinocchiota ja Kynttilää oli kohdannut sama onnettomuus, mutta
huomattuaan sen, ei se heitä hävettänyt eikä surettanut. He alkoivat
vilkutella toisilleen luonnottoman pitkillä korvillaan, ja monta
hullunkurista temppua tehtyään purskahtivat he vihdoin hillittömään
nauruun.
He nauroivat, nauroivat niin että olivat menehtyä. Mutta kesken
naurunsa Kynttilä vaikeni äkkiä, horjui, kalpeni ja sanoi ystävälleen:
-- Auta, auta, Pinocchio!
-- Mikä sinua vaivaa?
-- Voi, voi! En voi enää seisoa jaloillani.
-- Enkä minäkään! Pinocchio huusi itkien ja horjuen edestakaisin.
Heidän näin puhuessaan molemmat kaatuivat suinpäin lattialle ja
alkoivat juosta nelinkontin ympäri huonetta. Ja heidän juostessaan
muuttuivat heidän käsivartensa etujaloiksi, heidän kasvonsa piteni
turvaksi ja selkänsä peitti vaaleanharmaa karva, jossa siellä täällä
näkyi tummempia kohtia.
Mutta tiedättekö mikä silmänräpäys oli pahin näille onnettomille? Pahin
ja nöyryyttävin oli se silmänräpäys, jolloin he huomasivat hännän
alkavan kasvaa ulos takaapäin. Häpeän ja tuskan valtaamina heidän teki
mielensä itkeä ja valittaa kohtaloaan.
Mutta sen he olisivat saaneet olla tekemättä! Sillä valitusten ja
vaikerrusten sijaan heiltä pääsi aasinammunta, he huusivat molemmat
kuin aasit: j-a, j-a, j-a!
Samassa joku koputti ovelle ja ääni ulkopuolelta sanoi:
-- Avatkaa! Minä olen pikkumies, se vaunukuski, joka toi teidät tähän
maahan. Avatkaa heti, muuten varokaa itseänne!