Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi
ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän muuttuu
aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.
Vihdoinkin tulivat vaunut, mutta niin hiljaa ettei kuulunut
pienintäkään ratinaa, sillä pyörien ympäri oli kääritty rääsyjä ja
tappuroita.
Vaunuja veti kaksitoista paria aaseja, jotka olivat muuten
samankokoisia, mutta karvoiltaan erivärisiä.
Muutamat olivat harmaita, toiset valkoisia, tai pilkullisia kuin
pippuri ja suola ja toiset taas olivat keltaisen ja sinisen
juovikkaita.
Mutta ihmeellisintä kaikista oli se, että näiden kahdentoista aasiparin
tai näiden kahdenkymmenenneljän aasin kaviot eivät olleet kengitetyt
niin kuin muiden kuorma- ja vetojuhtien, vaan niillä oli pienet
nahkasaappaat jaloissaan.
Entä vaunujen kuski?
Kuvitelkaa mielessänne pieni mies, joka on leveämpi kuin pitkä, pehmeä
ja rasvainen kuin voikimpale, jolla on tulipunaiset kasvot, aina
naurava pieni suu, ohut ja hyväilevä ääni, joka muistuttaa
kissannaukumista, kun se koettaa mielistellä talonsa emäntää.
Kaikki pojat heti ensi silmäyksellä rakastuivat häneen silmittömästi ja
kilpailivat keskenään päästäkseen kiipeämään hänen vaunuihinsa, jotka
veisivät heidät tuohon oikeaan satumaahan, jolla on kartassa
houkutteleva nimi: "Leikkikalumaa".
Itseasiassa vaunut olivat jo aivan täpösen täynnä pieniä poikia, tuossa
kahdeksan ja kahdentoista välillä, niin täyteen sullottuina kuin
sardiinit laatikossa. Vaikka heillä oli niin epämukavaa ja ahdasta,
että tuskin voivat hengittää, ei kukaan voivotellut eikä valitellut. He
olivat mielissään ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että he vain muutaman
tunnin päästä olisivat maassa, jossa ei ollut kirjoja, ei kouluja eikä
opettajia, etteivät he tunteneet vaivaa, ei nälkää, ei janoa eikä
väsymystä.
Kun vaunut pysähtyivät kääntyi pikkumies heti Kynttilän puoleen ja
kysyi imelästi hymyillen ja pokkuroiden:
-- Sanopas minulle, pieni kaunis poikani, etkö sinäkin tahdo seurata
minua siihen onnelliseen maahan?
-- Tahdon kyllä.
-- Mutta minun täytyy huomauttaa, sydänkäpyseni, ettei ole enää yhtään
sijaa vaunuissa. Niin kuin näet, on se täpösen täynnä.
-- Mitä siitä! Kynttilä vastasi, -- jos ei ole sijaa sisässä, niin
tyydyn istumaan aisalla.
Ja yhdellä hyppäyksellä hän istui hajareisin toisella vaunun aisoista.
-- Entä sinä, lemmikkini, pikkumies sanoi, kääntyen hyvin kohteliaasti
Pinocchion puoleen, -- mitä sinä aiot? Tuletko sinä mukaamme, vai
jäätkö tänne?
-- Minä jään tänne, Pinocchio vastasi. -- Palaan kotiini. Menen kouluun
ja luen ahkerasti niin kuin kaikki hyvät pojat.
-- Onneksi olkoon!
-- Pinocchio! Kynttilä pyysi taas. -- Seuraa minun neuvoani, tule
mukaan ja kyllä pidetään lystiä!
-- En, en, en!
-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä, neljä ääntä huusi vaunujen
sisästä.
-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä! huusi sata ääntä yhtaikaa.
-- Jos tulen mukaanne, mitä silloin sanoo hyvä haltijattareni?
marionetti sanoi, ja hänen päätöksensä alkoi horjua.
-- Älä turhista välitä! Ajattele vain, että pääsemme maahan, jossa
saamme vapaasti telmiä aamusta iltaan!
Pinocchio ei vastannut mitään, huokasi vain syvään, huokasi vielä pari
kertaa ja sanoi sitten:
-- Siirtykää vähän, minä tulen mukaan!
-- Kaikki paikat ovat täynnä, pikku mies vastasi, -- mutta
näyttääkseni, miten tervetullut olet, saat sinä minun paikkani
kuski-istuimella.
-- Entä te itse?
-- Minä itse kävelen.
-- Ei, se ei käy päinsä. Ennemmin nousen jonkun aasin selkään,
Pinocchio sanoi.
Sanottu ja tehty. Hän astui lähimmän oikeanpuoleisen aasin luokse ja
otti vauhtia hypätäkseen sen selkään, mutta aasi kääntyikin äkkiä ja
töytäisi häntä turvallaan vatsaan niin kovaa, että Pinocchio kaatui
suin päin tielle.
Kyllä arvaatte, miten tämä hullu näky poikalaumaa nauratti.
Mutta pieni mies ei nauranut. Hän astui hyvin lempeän näköisenä
vastahakoisen aasin luo ja oli sitä suutelevinaan, mutta itse asiassa
purikin siltä pois puolet oikean puoleisesta korvasta.
Mutta sillä aikaa Pinocchio oli noussut ylös aivan raivoissaan vihasta
ja yhdellä hyppäyksellä hän oli hajareisin eläinraukan selässä. Tämä
hyppy oli niin loistava poikien mielestä, että he heti lakkasivat
nauramasta ja sen sijaan ulvoivat: eläköön Pinocchio! ja taputtivat
käsiänsä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.
Mutta samassa potkaisi aasi molemmilla takajaloillaan ja viskasi
marionettiparan selästään, heittäen hänet kovalla vauhdilla maantielle
kivikasaa vasten.
Uudet naururähäkät alkoivat, mutta pikkumies ei nauranut nytkään. Hän
näkyi olevan niin täynnä rakkautta tuota uppiniskaista aasia kohtaan,
että hän jälleen suutelemalla poisti puolet toisestakin korvasta. Sitten
sanoi hän marionetille:
-- Nouse vain uudelleen selkään, äläkä pelkää! Tällä aasilla oli omat
tuumansa, mutta minäpä kuiskasin pari sanaa sen korvaan ja luulen sen
kyllä viisastuneen.
Pinocchio kapusi paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle. Mutta aasien
nelistäessä ja vaunujen pyöriessä eteenpäin pitkin maantietä,
marionetti luuli kuulevansa hillityn, tuskin kuuluvan äänen sanovan:
-- Tyhmeliiniparka! Sinä olet tahtonut tehdä oman mielesi mukaan, mutta
sitä sinä saat katua!
Pinocchio melkein pelästyi ja alkoi katsella joka puolelle, saadakseen
selville mistä nuo sanat kuuluivat, mutta ei nähnyt ketään. Aasit
nelistivät, vaunut pyörivät eteenpäin, pojat vaunuissa nukkuivat,
Kynttilä kuorsasi kuin porsas ja pikku mies kuskilaudalla hyräili
hampaittensa välistä:
Kaikki ne nukkuvat yöllä,
Vaan minä en milloinkaan...
Kun he olivat kulkeneet vielä puolen kilometrin verran, Pinocchio kuuli
saman heikon äänen sanovan:
-- Panepa mieleesi, pikku tyhmeliini! Pojat, jotka jättävät
lukunsa ja kääntävät selkänsä kirjoille, koululle ja opettajilleen
saadakseen yksinomaan leikkiä käy lopulta huonosti! Minä tiedän sen
kokemuksesta... ja voin sen sanoa sinulle. Vielä on koittava sekin
päivä, jolloin sinä itket yhtä katkerasti kuin minä nyt, mutta silloin
se on myöhäistä.
Kuullessaan nämä hiljaa kuiskatut sanat marionetti hyppäsi alas aasinsa
selästä vielä pelästyneempänä kuin ennen ja meni koettelemaan sen
turpaa.
Ja kuvitelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi että pieni aasi
itki... itki aivan kuin poika.
-- Hohoi, herra kuski! Pinocchio huusi vaunun omistajalle. -- Oletteko
kuulleet viimeistä uutista? Tämä pieni aasi itkee.
-- Antaa sen itkeä! Kylläpähän vielä nauraakin.
-- Mutta oletteko opettaneet sen puhumaankin?
-- En, se on itsekseen opetellut mutisemaan jonkun sanan niinä kolmena
vuotena, jolloin se oli muutamien opetettujen koirien mukana.
-- Eläinparka!
-- Eteenpäin, eteenpäin, pikkumies sanoi, ei kuluteta aikaamme aasin
kyynelten katsomiseen. Nouskaa vaunuihin ja eteenpäin mars! Yö on
kylmä, tie pitkä.
Pinocchio totteli, ehtimättä miettiä sitä sen enempää. Vaunut lähtivät
liikkeelle ja seuraavana päivänä aamun koittaessa saapuivat he
onnellisesti "Leikkikalumaahan".
Tämän maan kaltaista ei ollut missään muualla maailmassa. Siellä oli
vain poikia asukkaina. Vanhimmat olivat neljätoista- ja nuorimmat
tuskin kahdeksanvuotiaita. Kaduilla oli sellainen naurun ja leikin melu
ja rähinä, että siitä oli tulla aivan hulluksi! Kaikkialla oli pojan
veijareita.
Muutamat leikkivät pähkinöillä tai noppasivat pikkukivillä, toiset
olivat pallosilla, yksi ajoi polkupyörällä, toinen ratsasti
puuhevosella. Muutamat leikkivät sokkosta tai olivat hippasilla, toiset
olivat pukeutuneet klovneiksi ja söivät palavia tappuroita, yksi
lausui, toinen heitti kuperkeikkoja, kolmas taas lauloi, neljäs
huvitteli kävelemällä käsillään. Tuolla yksi pyöritti tynnyrin vannetta
ja toinen käveli kenraalin puvussa, paperihattu päässä ja pahvimiekka
kädessä. Siellä naurettiin, ulvottiin, huudettiin, taputettiin käsiä,
vihellettiin ja kaakateltiin kuin munivat kanat, sanalla sanoen, siellä
oli semmoinen melu ja hälinä, niin pahuksenmoinen hyörinä, että täytyi
pistää pumpulia korviinsa ettei menettäisi kuuloaan. Joka torille oli
pystytetty kangastelttoja, joissa näyteltiin aamusta iltaan, yleisönä
oli tietysti vain poikia ja talojen seinille oli hiilellä piirretty
kauniita lauseita, sellaisia kuin: eläköön leikikalut (leikkikalut
asemesta), me eme tahdo mennä kouluun (me emme tahdo mennä kouluun
asemesta) alas arimetika (alas aritmetiikan asemesta) ynnä muita
samanlaisia tavausvirheitä.
Pinocchio, Kynttilä ja nuo muut pojat, jotka olivat sinne matkustaneet
pikkumiehen mukana, olivat tuskin ehtineet jalallansa astua kaupunkiin,
kun jo olivat samassa hälinässä mukana ja muutamassa minuutissa olivat
he hyviä ystäviä kaikkien kanssa. Kuka voisi olla onnellisempi ja
tyytyväisempi kuin he? Huveissa ja leikeissä kuluivat tunnit, päivät ja
viikot salaman nopeasti.
-- Oi, ihanaa elämää! Pinocchio sanoi joka kerran tavatessaan
Kynttilän.
-- Enkö ollut oikeassa, nyt sen näet! tämä sanoi. -- Ja ajattelepas,
ettet olisi lähtenyt mukaan! Ja sinä olit jo valmis palaamaan kotiin
haltijattaresi luokse, viettämään aikasi lukemisella! Saat minua
kiittää siitä, että tänään olet vapaa kirjoista ja koulun ikeistä,
minun neuvojani ja sanojani, eikö ole totta? Ainoastaan tosiystävät
ymmärtävät semmoisia palveluksia tehdä!
-- Se on totta, Kynttilä! Se että tänään olen onneeni tyytyväinen, on
kokonaan sinun ansiosi. Tiedätkö mitä sen sijaan opettajamme aina sanoi
minulle, kun oli sinusta puhe? Hän sanoi aina: "Älä seurustele sen
Kynttilä-lurjuksen kanssa, sillä Kynttilä on huono toveri, eikä osaa
muuta kuin opettaa sinulle pahuutta..."
-- Opettajaparka! toinen vastasi päätään puistaen. -- Minä tiedän
kyllä, ettei hän voinut kärsiä minua ja hänen ilonsa oli minua
panetella, mutta minä olen siksi jalomielinen, että annan hänelle
anteeksi.
-- Sinä suuri sielu! Pinocchio sanoi hellästi syleillen ystäväänsä ja
suuteli häntä molemmille poskille.
Viisi kuukautta oli jo tätä ihanaa satuelämää kestänyt, leikkien ja
huvien vaihdellessa aamusta iltaan, ei tarvinnut ajatellakaan kirjoja
eikä koulua. Sattui sitten eräänä aamuna että Pinocchio herätessään
teki niin sanoaksemme epämiellyttävän huomion, josta hän tuli todella
pahalle tuulelle.