Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet jättiläistammen
oksaan.
Nyt oli Pinocchio kadottanut rohkeutensa ja hän oli jo aikeessa
heittäytyä maahan ja antautua vangiksi, kun hän samassa näki hyvin
kaukaa puitten välistä hohtavan pienen lumivalkoisen talon.
-- Jos vielä jaksaisin juosta tuolle talolle asti, niin ehkä olisin
pelastettu! sanoi hän itsekseen.
Ja kadottamatta minuuttiakaan alkoi hän juosta kovaa kyytiä metsän
halki. Ja rosvot jäljestä kuin ennenkin.
Juostuaan henkensä kaupalla kaksi tuntia hän saapui viimeinkin aivan
hengästyneenä pienen talon portille ja koputti sille.
Ei vastausta.
Hän koputti vielä kerran ja kovemmin, sillä takaa-ajajien melu ja
ähkyvä hengitys kuului yhä lähenevän.
Sama äänettömyys.
Huomatessaan, ettei koputus mitään auttanut, alkoi hän epätoivoisena
potkia jaloillaan porttia. Silloin ilmestyi ikkunaan kultatukkainen
tyttö, jonka kasvot olivat valkeat kuin vahakuvan. Hän seisoi siinä
liikkumattomana, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla ja sanoi
huuliaan liikuttamatta niin hiljaisella äänellä kuin olisi se tullut
toisesta maailmasta:
-- Tässä talossa ei ole ketään; kaikki ovat kuolleet.
-- Mutta avaa sinä minulle! huusi Pinocchio itkien ja rukoillen.
-- Minäkin olen kuollut.
-- Kuollut? Mutta miksi seisot ikkunassa?
-- Odotan paareja, joilla minut kannetaan pois.
Tuskin oli tyttö tämän sanonut, niin hän katosi ja ikkuna sulkeutui
äänettömästi.
-- Oi, sinä kultakiharainen tyttö, huusi Pinocchio, armahda minua ja
avaa ovi! Sääli poikaparkaa, jota ros...
Mutta hän ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, sillä samassa tartuttiin
hänen niskaansa ja kaksi tuttua karkeaa ääntä murisi uhkaavasti:
-- Nyt et enää pakene!
Marionetti tunsi kuoleman olevan lähellä ja hän alkoi niin kovasti
vapista, että jäsenet kalisivat, samaten kuin kultarahat kielensä alla.
-- No? kysyivät rosvot, avaatko suusi, vai etkö? vai et vastaa?...
Odotapas, kyllä me sen auki saamme...
Ja he vetivät esille kaksi hyvin pitkää puukkoa, teräviä kuin
partaveitset, ja ritsis, ratsis... he löivät häntä kaksi kertaa
aikalailla selkään.
Mutta onneksi oli marionetti niin kovasta puusta, että puukonterät
menivät sirpaleiksi ja rosvot jäivät seisomaan puukonkahvat kädessä,
tuijottaen tylsästi toisiinsa.
-- Nyt ymmärrän, sanoi viimein toinen heistä, hänet on hirtettävä.
Hirttäkäämme hänet!
-- Hirttäkäämme hänet! toisti toinen.
Sanottu ja tehty. Pinocchion kädet sidottiin selän taakse, nuoran
silmukka pantiin kaulan ympäri ja niin he ripustivat hänet sen puun
oksaan, jota kutsuttiin Jättiläistammeksi.
Sitten he istuutuivat nurmikolle odottamaan, että marionetti tekisi
viimeisen ilmahyppynsä. Mutta vaikka kolme tuntia oli kulunut, olivat
hänen silmänsä yhä auki ja suunsa suljettuna ja hän potki ja sätkytteli
pahemmin kuin milloinkaan ennen.
Viimein he väsyivät odottamiseen ja kääntyen Pinocchioon, sanoivat he
pilkallisesti hohottaen:
-- Hyvästi huomiseen. Kun aamulla palaamme, toivomme sinun olevan siksi
kohteliaan, että tapaamme sinut kuolleena ja suu selällään.
Sen sanottuaan menivät he matkoihinsa.
Yöllä alkoi myrskytä ja tuulla pohjoisesta, tuuli vinkui hirveästi ja
heilutteli Pinocchio-parkaa edestakaisin kuin läppää kirkonkellossa,
kun sitä soitetaan pyhäpäivänä. Tästä heilumisesta hän tuli kauhean
merikipeäksi, ja nuora kiristyi yhä tiukemmalle hänen kaulansa ympäri,
niin että hän tuskin enää voi hengittää.
Vähitellen alkoi kaikki mustua hänen silmissään; mutta vaikka hän tunsi
kuoleman lähenevän, toivoi hän yhä vielä jonkun säälivän ihmisen viime
hetkessä pelastavan hänet. Hän odotti ja odotti, mutta kun ei ketään
tullut, muisti hän isä raukkansa... ja kuolevan äänellä änkytti hän: --
Voi isä kulta, jospa olisit täällä... Enempää hän ei saanutkaan
sanotuksi. Hän sulki silmänsä, avasi suunsa ja oikaisi säärensä, ja
nytkähdettyään vielä kerran, jai hän siihen kankeana riippumaan.