Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas puusta, laittaa
hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä saadakseen tietää, onko
Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.
Pinocchion riippuessa jättiläistammen oksassa näyttäen enemmän
kuolleelta kuin elävältä, ilmestyi kultakutrinen tyttö taas ikkunaan.
Häntä säälitti tuo onneton, joka heilui edestakaisin nuora kaulassa,
tanssien polskaa pohjatuulessa ja hän taputti kolme kertaa hiljaa
käsiänsä.
Samassa kuului suhinaa ilmassa ja suuri kotka lensi siivet levällään
ilman halki ja asettui ikkunalaudalle istumaan.
-- Mitä käskette, suloisin haltijatar? -- kysyi kotka, painaen nokkansa
ikkunalautaan kohteliaaksi tervehdykseksi. Katsokaas, tuo kultakutrinen
tyttö olikin hyvä haltijatar, joka oli jo tuhat vuotta elänyt tämän
metsän laidassa.
-- Näetkö tuon marionetin, joka heiluu ja riippuu tuon Jättiläistammen
oksassa?
-- Kyllä näen.
-- Hyvä on, lennä nopeaan sinne, ja noki vahvalla nokallasi rikki
solmu, josta hän riippuu taivaan ja maan välillä, ja aseta hänet sitten
varovasti nurmikolle tammen juurelle.
Kotka lensi pois ja palasi kahden minuutin kuluttua.
-- Mitä käskitte, sen olen tehnyt.
-- Miltä hän näytti? Kuolleeltako vai elävältä?
-- Kyllä hän oli kuolleen näköinen, mutta ei hän aivan kuollut voi
olla, sillä irroitettuani silmukan, joka kiristi hänen kaulaansa,
hengitti hän syvään ja änkytti puoliääneen: "Nyt tuntuu paremmalta...!"
Haltijatar taputti taas kaksi kertaa käsiänsä ja heti astui sisään
komea villakoira, joka käveli takajaloillaan, aivan kuin ihminen.
Koira oli puettu komeaan takkiin. Hänellä oli päässään kolmikulmainen,
kultanauhoilla koristettu hattu, jonka alta kellertävän tekotukan
kiharat valuivat kaulalle, ja takki oli suklaanvärinen,
timanttinapeilla varustettu ja siinä oli kaksi suurta taskua, jonne hän
pisti ne luupalaset, jotka hänen valtiattarensa lahjoitti hänelle
päivällisen aikana, polvihousut karmosiininpunaisesta sametista,
silkkisukat ja matalat kengät, takapuolella oli hänellä jonkinlainen
sinisestä silkistä tehty sateenvarjon kotelo, jonne sadeilmalla sai
pistää häntänsä.
-- Joutuun, Medoro! sanoi haltijatar villakoiralle. -- Anna heti
valjastaa kauniit vaunut vaunuliiteristäni ja aja metsätietä pitkin.
Kun saavut Jättiläistammen luo, löydät puolikuolleen marionetin
makaavan maassa. Nosta hänet hiljaa ylös, aseta hänet hyvin varovasti
vaunun tyynyille ja tuo hänet tänne! Oletko ymmärtänyt?
Villakoira heilutti neljä tai viisi kertaa sinisessä silkkikotelossa
olevaa häntäänsä, osoittaaksensa, että oli ymmärtänyt käskyn ja juoksi
sitten pois nopeasti kuin kilpa-ajohevonen.
Vähän sen jälkeen veti hän ulos vaunuliiteristä mitä somimmat, pienet
taivaansiniset vaunut, jonka tyynyt olivat täytetyt kanarialinnun
höyhenillä ja vuorattu kermavaahdolla ja muroleivoksilla. Sata pientä
valkoista hiirtä veti vaunuja ja villakoira istui ajolaudalla
läjähyttäen piiskaa oikealle ja vasemmalle, niin kuin kaikki kuskit
tekevät pelätessään myöhästyvänsä.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo vierivät vaunut takaisin.
Haltijatar oli seisonut ovella odottamassa, ja nyt otti hän
marionettiparan syliinsä ja kantoi hänet pieneen huoneeseen, jonka
seinät olivat helmistä ja antoi heti kutsua lähiseudun taitavimmat
lääkärit.
Lääkärit saapuivat heti, toinen toisensa perästä: ensiksi korppi,
sitten pöllö ja viimeksi puhuva sirkka.
-- Hyvät herrat, sanoi haltijatar noille kolmelle lääkärille, jotka
seisoivat Pinocchion vuoteen ympärillä, tahtoisin saada teiltä tietää,
elääkö tämä onneton marionetti tai onko hän kuollut!...
Tätä kehoitusta seuraten astui korppi ensiksi vuoteen viereen ja koetti
Pinocchion valtasuonta, nenää ja pikkuvarvasta ja tehtyään sen oikein
perusteellisesti, lausui hän juhlallisesti seuraavat sanat:
-- Minun käsitykseni mukaan on marionetti kuollut, mutta jos hän ikävä
kyllä ei ole kuollut, on se varma merkki siitä, että hän yhä vielä
elää!
-- Ikävä kyllä, sanoi pöllö, -- olen eri mieltä arvoisan virkaveljeni
ja ystäväni kanssa. Minun käsitykseni mukaan marionetti vielä elää,
mutta jos hän onnettomuudeksi ei enää ole elossa, niin on se varma
merkki siitä, että hän todellakin on kuollut.
-- Ettekö te sano mitään? kysyi haltijatar puhuvalta sirkalta.
-- Minä sanon, että varovainen lääkäri tekee viisaimmasti, jos vaikenee
silloin, kun ei tiedä mitä puhuu. Muuten tämä marionetti ei ole mikään
uusi ilmiö minulle, me olemme vanhoja tuttuja.
Pinocchiota, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana kuin oikea
puupalanen, alkoivat puistattaa kylmät väreet, niin että koko sänky
alkoi täristä.
-- Tämä marionetti, jatkoi puhuva sirkka, on oikea täydellinen
veijari...!
Pinocchio avasi silmänsä, vaan sulki ne heti.
-- Hän on oikea hutilus, laiskuri, maankiertäjä...
Pinocchio piilotti kasvonsa lakanan alle.
-- Tämä marionetti on tottelematon poika, joka ennemmin tai myöhemmin
musertaa isäraukkansa sydämen...
Samassa kuului huoneesta omituista ääntä, ikään kuin pidätettyä itkua
tai tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Voitte arvata miten kaikki
hämmästyivät, kun hiukan lakanaa kohotettaessa huomattiin, että se
olikin Pinocchio, joka itki ja nyyhki.
-- Kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän on paranemaan päin,
sanoi korppi juhlallisesti.
-- Todellakin koskee minuun, että minun täytyy vastustaa rakasta
ystävääni ja virkaveljeäni, lisäsi pöllö, mutta minä puolestani uskon,
että kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän vastenmielisesti
kuolee.