Kun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja, joutuu hän rosvojen
käsiin.
-- Totisesti, puheli marionetti itsekseen jatkaessaan matkaansa, miten
onnettomia me poikaparat olemmekaan. Kaikki meitä neuvovat, kaikki
meitä toruvat, kaikki meitä opettavat. Jos vaan tottelisi heitä, niin
kaikki he luulisivat olevansa meidän isiämme ja opettajiamme, kaikki,
jopa puhuvat sirkatkin. Niin kuin nyt esimerkiksi: sen vuoksi, etten
minä tahtonut totella tuon ikävän sirkan neuvoja, niin pitäisi hänen
puheittensa mukaan minua kohdata jos kuin monet onnettomuudet. Voisinpa
joutua rosvojenkin käsiin! Kaikeksi onneksi minä en usko rosvoja
olevankaan, enkä milloinkaan ole uskonut. Minä uskon, että isät ja
äidit ovat keksineet rosvot varta vasten niillä peloittaakseen poikia,
jotka tahtovat myöhällä tulla kotiin. Ja muuten, jos kohtaisinkin
jonkun tässä maantiellä, en ainakaan heitä pelästyisi. En unissakaan,
tarttuisin heitä kurkkuun ja huutaisin: "Herrat rosvot, mitä tahdotte
minusta? Muistakaa, ettei minun kanssani leikkiä lasketa. Menkää
matkaanne ja olkaa vaiti!" Olen aivan näkevinäni miten rosvoparat
pelästyvät julmaa ääntäni ja pakenevat minkä ennättävät. Jos he vastoin
luuloani olisivatkin niin huonosti kasvatettuja, etteivät
livahtaisikaan tiehensä, niin silloin juoksisinkin minä itse pois ja
niin olisi asia sovittu...
Mutta Pinocchio ei ehtinyt lopettaa todistelujaan, sillä samassa oli
hän kuulevinaan lehtien rapisevan selkänsä takana.
Hän kääntyi ja näki pimeässä kaksi mustaa olentoa, jotka olivat
kokonaan kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja nämä olennot juoksivat hänen
jäljestään varpaisillaan, kuin kaksi kummitusta.
-- Siinä ne kuitenkin ovat! sanoi hän itsekseen ja epävarmana siitä,
minne piilottaisi neljä tukaattiansa, pisti hän ne suuhunsa aivan
kielen alle.
Sitten hän koetti päästä pakoon. Mutta ennen kuin hän ehti ottaa
ensimmäisen askeleensa, tunsi hän jonkun tarttuvan käsivarsiinsa ja hän
kuuli kahden karkean ja onton äänen sanovan:
-- Rahat tai henki!
Pinocchio ei voinut sanoa sanaakaan rahojen vuoksi, jotka olivat hänen
suussaan. Hän koetti tuhansilla kohteliailla kumarruksilla ja kasvojen
ilmeillä osoittaa noille kaapuun kääriytyneille, joista ei muuta
näkynyt kuin silmät säkkiin pistetyistä reijistä, että hän oli köyhä
marionetti, jolla ei ole edes väärää penninrahaa taskussaan.
-- Pois vaan! Ole hiljempaa ja anna rahat tänne! huusivat molemmat
ryövärit uhkaavasti.
Marionetti puisti päätään; levitti kätensä ikään kuin sanoakseen: "Ei
minulla ole mitään."
-- Tänne rahat tai olet kuoleman oma! sanoi pitempi ryöväreistä.
-- Kuoleman oma! toisti toinen.
-- Kun olemme tappaneet sinut, tapamme myöskin isäsi.
-- Myöskin isäsi!
-- Ei, ei, ei, ei minun isä raukkaani! huusi Pinocchio epätoivoisella
äänellä, mutta liikuttaessaan kieltänsä helisivät rahat suussa.
-- Vai sinä senkin roisto, olet piilottanut rahasi kielesi alle! Sylje
heti ne ulos.
Pinocchio ei ollut kuulevinaankaan.
-- Vai nii-iin, oletko olevinasi kuuro? Odotapas vaan, kyllä saamme
sinut ne ulos sylkemään.
Toinen rosvoista tarttui marionettia nenästä kiinni, toinen leuasta ja
sitten he alkoivat kumpikin kursailematta vetää omalle taholleen, siten
pakottaakseen häntä avaamaan suutaan; mutta se ei auennut. Marionetin
suu pysyi suljettuna kuin olisi se ollut kiinni juotettu.
Silloin lyhyempi rosvoista otti esille pitkän veitsen, jonka hän koetti
tunkea Pinocchion huulten väliin, mutta salaman nopeudella puri
Pinocchio yhteen hampaansa, purren kokonaan poikki käden ja sylki sen
suustaan. Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi ettei
se ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä, jonka hän suustaan sylkäisi.
Rohkaistuneena tästä ensimmäisestä voitosta hän riuhtaisi itsensä irti
rosvojen kynsistä, hyppäsi maantienaidan yli ja alkoi juosta pitkin
peltoja. Ja rosvot hänen jäljestään, kuin kaksi koiraa jänistä ajaen,
ja se, joka oli menettänyt käpälänsä, juoksi yhdellä jalalla, ja
eteenpäin se vaan pääsi, kukaties miten.
Juostuaan viisitoista kilometriä, tunsi Pinocchio voimiensa loppuvan.
Luullen olevansa hukassa hän kiipesi korkeaan petäjään ja istuutui sen
ylimmälle oksalle. Rosvot yrittivät kiivetä jäljestä, mutta puolitiessä
he liukastuivat ja putosivat maahan, kädet ja jalat pahoin runneltuina.
Mutta he eivät jääneet toimettomiksi, vaan alkoivat koota kuivia risuja
kasaan petäjän juurelle, ja sytyttivät ne tuleen. Siinä samassa oli
petäjä tulessa ja paloi liekehtien kuin kynttilä vedossa. Pinocchio
näki liekkien kohoavan yhä ylemmäksi, ja kun hän ei halunnut kuolla
kuin paistettu lintu, hyppäsi hän aimo hyppäyksellä alas puusta ja
alkoi taas juosta yli peltojen ja viinitarhojen läpi. Ja molemmat
rosvot jäljestä yhtä väsymättöminä.
Päivä alkoi vähitellen valjeta, mutta yhä jatkui takaa-ajo. Mutta voi
surkeutta! Äkkiarvaamatta näkee Pinocchio tiensä salvatun, edessään on
leveä syvä oja, täynnä kahvinväristä likavettä. Mitä on tehtävä? "Yks',
kaks', kolme!" huusi marionetti, otti hyvää vauhtia ja hyppäsi toiselle
puolelle. Rosvot hyppäsivät jäljestä, mutta he eivät olleet laskeneet
oikein etäisyyttä ja ploiskis!... he putosivat keskelle ojaa.
Pinocchio, joka kuuli heidän polskahtavan veteen ja näki veden
räiskähtävän kauas, juoksi iloisena edelleen, huutaen ääneen:
-- Hyvää kylpyä, herrat rosvot!
Hän luuli jo viimeinkin heistä päässeensä, mutta katsoessaan taakseen,
mitä hän näkikään, siellä ne olivat jo molemmat hänen kintereillään,
kääriytyneinä säkkeihinsä ja likomärkinä.