Marionettitirehtööri lahjoittaa viisi kultarahaa Pinocchiolle, että hän
veisi ne isälleen Geppettolle, mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan
pettää itsensä ja seuraa heitä.
Seuraavana päivänä kutsui Magniafoco Pinocchion syrjemmälle ja kysyi
häneltä:
-- Mikä on isäsi nimi?
-- Geppetto.
-- Ja mikä on ammattinsa?
-- Kerjäläinen.
-- Miten paljon hän ansaitsee?
-- Hän ansaitsee sen verran, ettei milloinkaan ole penniäkään
taskussaan. Ajatelkaa nyt, että ostaakseen minulle aapiskirjan, täytyi
hänen myydä ainoa takkinsa, ja sekin oli niin paikattu, että oikein oli
surkean näköinen.
-- Mies parka! Minun on melkein sääli häntä. Tässä saat viisi
kultarahaa! Mene heti viemään ne hänelle ja sano minulta paljon
terveisiä.
Sen nyt jokainen ymmärtää, että Pinocchio kiitteli
marionettitirehtööriä tuhatkertaisesti. Sitten hän vuoroon syleili
kutakin marionettia, santarmejakin ja tyytyväisenä alkoi astua kotiin
päin.
Mutta kuljettuaan tuskin puolen kilometriä, tuli häntä vastaan ontuva
kettu ja sokea kissa. Ne kulkivat hyvin, hyvin hitaasti eteenpäin,
auttaen toisiaan kuin hyvät onnettomuustoverit ainakin. Ontuva kettu
kulki nojaten kissaan ja sokea kissa antoi ketun kuljettaa itseään.
-- Hyvää päivää, Pinocchio, sanoi kettu ja tervehti kohteliaasti.
-- Mistä sinä minun nimeni tiedät? kysyi marionetti.
-- Tunnen hyvin isäsi.
-- Missä olet hänet nähnyt?
-- Näin hänet eilen oman huoneensa ovella.
-- Mitä hän teki?
-- Hän seisoi paitahihasillaan ja värisi kylmästä.
-- Isä raukkani! Mutta jos Jumala suo, niin tästä lähtien hän ei enää
palele!
-- Minkätähden ei?
-- Sen vuoksi, että minusta on tullut suuri herra.
-- Sinustako suuri herra? sanoi kettu ja rähähti kovaa nauramaan. Kissa
nauroi myöskin, mutta ettei sitä huomattaisi, alkoi hän silitellä
etukäpälillään viiksiänsä.
-- Ei siinä ole mitään nauramista, huusi Pinocchio suuttuneena.
Todellakin minua säälittää, että saan veden suuhunne valumaan. Tässä
näette viisi kultarahaani, ymmärrättekö mitä ne ovat.
Samassa hän otti esille Magniafocolta saamansa rahat.
Kultarahojen somasti kilahtaessa ojensi kettu tahtomattaan juuri
ontuvan jalkansa ja kissa aukaisi molemmat silmänsä, jotka loistivat
kuin kaksi viheriää lyhtyä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ne
taas sulki, ettei Pinocchio huomaisi mitään.
-- Mitä aiot tehdä näillä rahoilla? kysyi kettu.
-- Ensiksikin, sanoi marionetti, aion ostaa isälleni uuden, kauniin
takin, hopeasta ja kullasta ja timanttinapeilla varustetun, ja sitten
ostan itselleni aapiskirjan.
-- Sinulleko?
-- Ihan varmaan, sillä aion mennä kouluun ja ruveta todellakin
lukemaan.
-- Katsopas minua! sanoi kettu. Tyhmää kouluhaluani saan kiittää siitä,
että menetin toisen jalkani.
-- Katsopas minuakin! sanoi kissa. Tyhmää lukuhaluani saan kiittää
siitä, että kadotin näköni kokonaan.
Valkea rastas, joka istui pensaaseen piiloutuneena, viserteli samassa
ja sanoi:
-- Pinocchio, älä kuuntele huonojen toverien neuvoja, muuten tulet
katumaan sitä!
Rastas parka, sitä sen ei olisi pitänyt sanoa! Yhdellä pitkällä
harppauksella otti kissa sen kiinni ja söi sen yhtenä suupalana
höyhenineen kaikkineen, ettei lintunen ehtinyt ääntäkään päästää.
Mutta kissa pyyhkäisi linnun syötyään suunsa, ja sulki taas silmänsä,
tekeytyen sokeaksi kuin ennenkin.
-- Rastas raukka! sanoi Pinocchio. Miksi olit niin häijy hänelle?
-- Annoin hänelle vaan pienen läksytyksen. Tästä hän oppi, ettei
vastedes sekaannu toisten asioihin.
He olivat jo kulkeneet enempi kuin puolet matkasta, niin kettu pysähtyy
äkkiä ja kysyy marionetilta:
-- Tahdotko saada kultarahasi kasvamaan kaksinkertaiseksi?
-- Millä tavalla?
-- Tahdotko saada nuo vaivaiset viisi tukaattiasi kasvamaan sadaksi tai
tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi?
-- Tietysti. Mutta millä tavalla?
-- Helpoimmalla tavalla maailmassa. Sen sijaan että menet kotiisi,
seuraatkin meitä.
-- Ja minne aiotte minut viedä?
-- Pöllöjen maahan.
Pinocchio mietti hetkisen, mutta vastasi sitten päättävästi:
-- Ei, en tule teidän kanssanne. Nyt olen lähellä kotiani ja sinne
tahdon mennä, sillä siellä odottaa minua isäni. Kuka tietää miten monta
kertaa ukkorukka jo on huokaillut, kun minä en eilen palannut kotiin.
Minä olen todellakin ollut paha poika ja puhuva sirkka oli oikeassa
sanoessaan: "Tottelemattomien lasten ei käy milloinkaan hyvin tässä
maailmassa." Ja sen olen oppinut omasta kokemuksestanikin, sillä olen
ollut monessa onnettomuudessa ja viimeksi eilen Magniafocon luona, olin
vähällä... huh... Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään.
-- Siis, sanoi kettu, tahdot todellakin mennä kotiin? Mene vaan ja
vastaa itse seurauksista!
-- Vastaa itse seurauksista! toisti kissa.
-- Ajattele nyt tarkkaan, Pinocchio, sillä nyt annat onnen livahtaa
käsistäsi.
-- Käsistäsi! toisti kissa.
-- Yhdessä yössä sinun viisi tukaattiasi kasvaisivat kahdeksi
tuhanneksi.
-- Kahdeksi tuhanneksi! toisti kissa.
-- Mutta mitenkä on mahdollista, että ne voisivat niin paljon kasvaa?
kysyi Pinocchio, suu auki ihmetyksestä.
-- Sen selitän sinulle heti, sanoi kettu. Tiedä siis, että pöllöjen
maassa on ihmeellinen niitty, jota kaikki kutsuvat Ihmeniityksi. Tähän
niittyyn kaivat pienen kuopan ja siihen pistät esimerkiksi yhden
kultatukaatin. Sitten peität taas kuopan mullalla, kastelet sen
kahdella ämpärillisellä lähdevettä ja heität sen päälle vielä hiukan
suolaa, ja sitten menet aivan rauhassa nukkumaan. Mutta yön aikana
onkin kultaraha itänyt ja alkanut kukkia ja noustessasi seuraavana
aamuna ja tullessasi niitylle, mitä löydätkään? Löydät kauniin puun,
täynnä kultatukaatteja, niinkuin kypsässä vehnäntähkässä on jyviä
leikkuuaikana.
-- Siis, sanoi Pinocchio, joutuen yhä enemmän hämilleen, jos minä nyt
kaivaisin niittyyn viisi kultatukaattiani, montako löytäisin sieltä
seuraavana aamuna?
-- Sehän on maailman helpoin laskuesimerkki, vastasi kettu, sen voit
laskea sormillasikin. Ajatellaan, että jokainen tukaatti tuottaa
tertun, jossa on viisisataa tukaattia, silloinhan sinun tarvitsee vaan
kertoa viisisataa viidellä ja siis löydät seuraavana aamuna taskustasi
kaksituhattaviisisataa kirkasta ja helisevää kultarahaa.
-- Oi ihanaa! huudahti Pinocchio, alkaen ilosta tanssia. -- Kun olen
saanut nuo tukaatit, pidän itse kaksituhatta ja loput viisisataa
lahjoitan teille molemmille.
-- Lahjoittaisit meille? huudahti kettu muka loukkaantuneena ja
harmissaan. -- Jumala meitä siitä varjelkoon!
-- Meitä siitä varjelkoon! toisti kissa.
-- Me, jatkoi kettu, emme työskentele itsekkään voiton vuoksi, vaan
toisia rikastuttaaksemme me työtä teemme!
-- Me työtä teemme! toisti kissa.
-- Miten kunnon ihmisiä, ajatteli Pinocchio itsekseen ja unohtaen
kokonaan isänsä, uuden takin, aapisen ja kaikki hyvät päätöksensä,
sanoi hän ketulle ja kissalle:
-- Tulkaa, lähtekäämme pian, minä tulen teidän kanssanne.