Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka sitten
puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.
Marionettitirehtööri Magniafoco (se oli hänen nimensä) oli kyllä
peloittavan näköinen, en sitä suinkaan kiellä, erittäinkin kamalan
vaikutuksen teki tuo musta parta, joka peitti vatsan ja jalat kuin
mikäkin esiliina, mutta oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha
ihminen. Siitä antoi hän nytkin todisteen. Sillä kun Pinocchio-parka
tuotiin hänen eteensä, ponnistellen vastaan ja itkien: "En tahdo
kuolla, en tahdo kuolla!" niin tuli hän heti tästä liikutetuksi ja
sääliväiseksi. Hän taisteli ensin vastaan, mutta ei voinutkaan kauempaa
pidättää itseään ja päästi aika aivastuksen.
Harlekin oli näihin asti seisonut hyvin surullisena, pää painuksissa
kuin piilipuulla, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli hyvin iloisen näköiseksi,
kumartui Pinocchion puoleen ja kuiskasi puoliääneen:
-- Hyviä uutisia, veliseni! Marionettitirehtööri on aivastanut, se
merkitsee että hän säälii sinua, ja sinä olet pelastettu.
Asia on nähkääs semmoinen, että Magniafoco ei milloinkaan itkenyt, ja
ei edes ollut kyyneleitä pyyhkivinäänkään, kuten muut ihmiset sääliä
tuntiessaan. Heti kun hän tuli liikutetuksi alkoi hän sen sijaan
aivastella. Se oli tapa yhtä hyvä kuin muutkin, osoittaa maailmalle
sydämensä tunteita.
Aivastettuaan huusi marionettitirehtööri yhä äkäisenä Pinocchiolle:
-- Lakkaa itkemästä! Kuunnellessani valitusvirsiäsi olen alkanut tuntea
omituista tunnetta täällä vatsanpohjassani... tuskaa, joka melkein...
ats, ats! -- ja hän aivasti vielä kaksi kertaa.
-- Terveydeksenne olkoon! sanoi Pinocchio.
-- Kiitos. Ovatko isäsi ja äitisi vielä elossa? kysyi Magniafoco.
-- Isäni elää; mutta äitiäni en ole koskaan tuntenut.
-- Niin, niin, kuka tietää miten suuren surun saattaisin vanhalle
isällesi, jos nyt antaisin heittää sinut tuleen. Ukko raiska, minun on
häntä sääli... atsi... atsi... atsi! -- ja hän aivasti vielä kolme
kertaa.
-- Terveydeksenne olkoon! -- sanoi taas Pinocchio.
-- Kiitos. Muuten minä säälin sinua myöskin, sillä niin kuin näet,
eivät halot riitä paistini valmistamiseen, ja sinä olisit ollut siinä
hyvään tarpeeseen. Mutta koska kerran olen säälin tuulella, niin saanen
koettaa pysyä kärsivällisenä. Minä heitän jonkun omista marioneteistani
tuleen sinun sijastasi. Hoi, santarmit!
Samassa astui esiin kaksi puista santarmia, pitkiä ja kuivia kuin
tikut, kolmikulmaiset hatut päässä ja paljastetut miekat kädessä.
Marionettitirehtööri sanoi heille karkealla äänellä:
-- Ottakaa kiinni tuo Harlekin, sitokaa hänet lujasti ja heittäkää
hänet sitten tuleen. Minä tahdon lammaspaistini kyllin ruskeaksi.
Ajatelkaa Harlekin parkaa! Hän pelästyi niin kovasti, että kaatui
pitkälleen vatsalleen lattialle.
Nähdessään tämän sydäntäsärkevän näyn, heittäytyi Pinocchio ääneen
itkien marionettitirehtöörin jalkoihin. Hän kasteli tämän parran
kyynelillään ja rukoili nyyhkyttäen:
-- Armoa, herra Magniafoco!
-- Ei täällä ole herroja, vastasi marionettitirehtööri ankarasti.
-- Armoa, herra ritari!
-- Ei täällä ole ritareita!
-- Armoa, herra ylipäällikkö!
-- Ei täällä ole ylipäälliköltä.
-- Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!
Tämä nimitys vasta oli Magniafocon mieleen, ja kuin taikaiskusta oli
hän paljon lempeämpi ja armollisempi.
-- No, mitä sinä tahdot?
-- Minä rukoilen armoa Harlekin-raukalle.
-- Täällä ei ole pysyväistä armoa. Koska säästin sinut, on hänet
heitettävä tuleen, sillä minä tahdon lammaspaistini kypsäksi.
-- Siinä tapauksessa, huudahti Pinocchio ylpeästi, nousten ylös ja
heittäen päästään leivänkuorisen lakkinsa, -- siinä tapauksessa tiedän
velvollisuuteni. Eteenpäin, herrat santarmit! Sitokaa minut ja
heittäkää minut tuleen! Ei, on väärin, että Harlekin-ystäväni kuolee
minun tähteni.
Nämä sanat, lausuttuina kovaa ja rohkeasti, saivat kaikkien ympärillä
seisovien silmät kyyneltymään. Santarmitkin itkivät kuin vastasyntyneet
lampaat, ja kuitenkin olivat he molemmat puusta.
Aluksi oli Magniafoco kylmä ja tunteeton kuin jääpalanen, mutta
vähitellen suli hänkin ja alkoi aivastella. Ja neljä tai viisi kertaa
aivasteltuaan levitti hän hellästi käsivartensa Pinocchiolle, sanoen:
-- Sinäpä vasta olet oikein reipas poika! Tule tänne ja suutele minua!
Pinocchio hyökkäsi heti esille ja kiipesi kuin orava ylös pitkin
marionettitirehtöörin partaa ja mäiskäytti suutelon juuri hänen
nenännipukalleen.
-- Olenko siis armahdettu? kysyi Harlekin-parka tuskin kuuluvalla
äänellä.
-- Sinä olet armahdettu, vastasi Magniafoco, mutta puisteli sitten
päätään ja sanoi huoaten:
-- Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Tänä iltana saan tyytyä
puolikypsään lammaspaistiin. Mutta varokoon se itseään, jonka vuoro
ensiksi sattuu!
Kuullessaan armahduksesta, kiiruhtivat kaikki marionetit näyttämölle,
sytyttivät siellä kynttilät ja lamput kuin suurta juhlanäytäntöä varten
ja alkoivat tanssia ja hyppiä. Ja sitäpä kesti vielä aamun sarastaessa.