Pinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan marionettiteatteria.
Heti lumisateen lakattua Pinocchio pisti uuden aapisen kainaloonsa ja
lähti kävelemään koululle päin. Ja matkalla hänen pienet, vilkkaat
aivonsa laativat tuhansia tuulentupia, toinen toistaan kauniimpia.
Hän puheli itsekseen:
-- Tänään opin koulussa heti lukemaan, huomenna opin kirjoittamaan ja
ylihuomenna laskemaan. Sitten minun tiedoillani on helppo ansaita
paljon rahaa, ja ensimmäisillä rahoilla, jotka taskuuni osuvat, ostan
isälleni kauniin verkatakin. Mitä sanoinkaan, verkatakinko? Ei,
hopeasta ja kullasta sen teetän, ja napit panetan timanteista. Sen
ukkoparka todella ansaitseekin. Että saisin lukea, ostaa hän minulle
kirjoja ja itse kulkee paitahihasillaan... tässä talvipakkasessa!
Nämä sanat sanoessaan hyvin liikutettuna hän oli kuulevinaan etäältä
huilujen soittoa ja bassorummun kuminaa: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam,
tam.
Hän seisahtui ja kuunteli. Nämä äänet kuuluivat pitkän poikkikadun
päästä, joka johti pienelle torille aivan meren rannalla.
-- Mitähän siellä soitetaan? Vahinko, että minun täytyy mennä kouluun,
muuten...
Hän jäi seisomaan epätietoisena. Mutta päätös oli tehtävä, joko oli
mentävä kouluun tai kuuntelemaan huilun soittoa.
-- Tänään menen kuuntelemaan huiluja ja huomenna kouluun. Kyllä sitä
aina vielä kouluunkin ehtii, sanoi pojanlurjus niskojaan heitellen.
Sanottu ja tehty. Hän pujahti poikkikadulle ja alkoi juosta minkä
jaksoi. Mitä kauemmas hän juoksi, sitä selvemmin hän kuuli huilujen ja
rumpujen huminan: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam, tam.
Samassa hän oli pienellä torilla. Se oli täynnä väkeä. Ihmiset
tunkeilivat suuren teltan ympärillä, jonka seinät olivat kirjavaksi
maalatusta säkkikankaasta.
-- Mikä teltta tuo on? Pinocchio kysyi sieltä kotoisin olevalta
pieneltä pojalta.
-- Lue ilmoitus, niin näet mitä siihen on kirjoitettu, niin saat
tietää!
-- Lukisinpa mielelläni, mutta juuri tänään en sattumalta voi lukea.
-- Sinäpä aasi olet! Minä luen sen siis sinulle. Tiedä siis, että tälle
paperille on isoilla tulipunaisilla kirjaimilla kirjoitettu: suuri
Marionetti-teatteri...
-- Onko siitä kauan, kun näytäntö alkoi.
-- Se alkaa juuri nyt.
-- Mitä sisäänpääsylippu maksaa?
-- Kaksikymmentä penniä.
Pinocchio oli uteliaisuudesta aivan sairas, hän kadotti kokonaan
itsehillintänsä ja kysyi häpeämättä siltä pieneltä pojalta jonka kanssa
oli puhellut:
-- Voitko lainata minulle huomiseksi kaksikymmentä penniä?
-- Lainaisin toki mielelläni, vastasi poika pilkallisesti, mutta juuri
tänään ei minulla satu olemaan.
-- Kahdestakymmenestä pennistä myyn sulle takkini, marionetti sanoi.
-- Mitä luulet minun tekevän kukikkaalla paperitakilla? Jos se sateella
kastuu, ei sitä enää saa päältään riisutuksi.
-- Tahdotko ostaa kenkäni?
-- Korkeintaan ne kelpaavat tulen sytykkeeksi.
-- Paljonko tarjoat hatustani?
-- Totisesti hauskaa kaupantekoa! Hattu leivänkuoresta. Rotat voisivat
hypätä päähäni ja syödä sen.
Pinocchio seisoi kuin neuloilla. Hän oli jo tekemäisillään viimeisen
tarjouksensa, mutta siihen puuttui rohkeutta, hän epäröi, horjui ja
taisteli itsensä kanssa. Viimein hän sanoi:
-- Annatko minulle kaksikymmentä penniä uudesta aapiskirjastani?
-- Minä olen itse vielä pieni poika, enkä osta mitään muilta pojilta,
sanoi puhuteltu, jolla oli enemmän älyä kuin Pinocchiolla.
-- Minä ostan aapisesi kahdestakymmenestä pennistä, huusi samassa eräs
vanhoja vaatteita myyskentelevä mies, joka oli sattunut kuulemaan
keskustelun.
Ja niin myytiin aapinen. Ja ajatelkaa, kotona istui Geppetto-parka
väristen paitahihasillaan kylmästä sen vuoksi, että oli ostanut aapisen
pojalleen.
X
Marionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä riemulla,
mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri Magniafoco ja Pinocchio
on saada surkean lopun.
Kun Pinocchio astui sisään marionettiteatteriin, oli siellä vähällä
syntyä pieni vallankumous.
Kas, esirippu oli jo ylhäällä ja näytäntö alkanut.
Näyttämöllä Harlekin ja Polichinelle paraikaa kiistelivät, ja minä
hetkenä tahansa voi alkaa tavallinen kepittäminen ja korvapuustien
vaihto.
Permantoyleisö on haltioissaan ja on pakahtua naurusta katsellessaan
näitä molempia meluavia marionetteja, jotka syytivät toisilleen
kaikenlaisia haukkumasanoja ja keikailivat niin luonnollisesti, että
olisi heitä luullut järkeviksi olennoiksi ja ihmisiksi omalta
taivaankappaleeltamme.
Mutta sitten yhtäkkiä Harlekin lakkaa näyttelemästä. Yleisöön päin
kääntyneenä ja permannon perälle sormellaan osoittaen hän huudahtaa
teatterimaisella äänellä:
-- Taivahan taatto! Uneksinko vai olenko valveilla? Tuolla alhaallahan
on Pinocchio!
-- Niin, Pinocchio se todellakin on! Polichinelle huudahtaa.
-- Hän se on! Signora Rosaura kirkuu, pistäen esiin päänsä näyttämön
perältä.
-- Pinocchio se on! Pinocchio! kirkuvat kaikki marionetit yhteen
ääneen, hyppien esiin kulissien välistä.
-- Pinocchio! Meidän veljemme Pinocchio! Eläköön Pinocchio!
-- Pinocchio, tule tänne ylös luokseni, Harlekin huutaa, -- tule ja
heittäydy puuveljesi syliin!
Tätä rakastettavaa kutsumusta seuraten Pinocchio tekee hyppäyksen
takimmaiselta permantoriviltä nojatuoleille, siirtyy sitten uudella
harppauksella orkesterinjohtajan pään päälle ja siitä näyttämölle.
Te ette voi aavistaa miten Pinocchiota täällä alettiin syleillä,
puristella, ystävällisesti nipistellä ja miten monta veljellistä
korvapuustia hän sai tässä kasvikuntaan kuuluvien näyttelijäin ja
näyttelijättärien seurassa.
Tämäkin näytelmä oli tavallaan liikuttava, mutta, kun permantoyleisö
huomasi ettei kappaletta jatkettukaan, se tuli kärsimättömäksi ja alkoi
huutaa: -- Me tahdomme nähdä huvinäytelmämme!
Mutta he puhuivat kuin tuuleen. Sen sijaan että olisivat jatkaneet
näyttelemistä, marionetit huusivat ja melusivat sata kertaa pahemmin,
he nostivat Pinocchion hartioilleen ja kantoivat häntä ympäri
näyttämön.
Samassa marionettitirehtööri astui sisään, hän oli pitkä kuin
jättiläinen, ja niin ruma hän oli, että pelkkä ulkonäkökin pelotti.
Hänen partansa oli musta kuin piki ja niin pitkä että se ulottui maahan
asti, ja kävellessään hän melkein polki sen päälle. Hänen suunsa oli
suuri kuin leivinuuni, hänen silmänsä paloivat kuin kaksi punaista
lyhtyä ja kädessään hän heilutti käärmeistä ja ketunhännistä punottua
piiskaa.
Tämän odottamattoman ilmiön nähdessään kaikki vaikenivat, ei kukaan
tohtinut hengittääkään. Olisi voinut kuulla vaikka kärpäsen surisevan.
Kaikki nämä marionettiparat, sekä miehet, että naiset, vapisivat kuin
haavanlehdet.
-- Minkä vuoksi olet tullut tänne ja saanut aikaan hämmingin
teatterissani? kysyi marionettitirehtööri Pinocchiolta ja hänen äänensä
oli karkea kuin joulupukin, silloin kun hänellä on nuha.
-- Uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, ei syy ollut minun!
-- Älä väitä vastaan! Illemmalla tehdään laskut tästä.
Kun näytös oli loppunut, meni marionettitirehtööri kyökkiin, jossa
hänen illallistaan, komeaa lammasta juuri käänneltiin vartaalla. Mutta
koska oli puute haloista ja hän pelkäsi, ettei paisti tarpeeksi
ruskettuisi, huusi hän luokseen Harlekinin ja Polichinellen ja sanoi
heille:
-- Kantakaa heti tänne se marionetti, joka riippuu kamarini naulassa!
Se näkyy olevan tehty erittäin kuivasta puusta, jos sen heitän tuleen,
saan aimo tulen paistilleni.
Harlekin ja Polichinelle epäröivät ensiksi, mutta heidän herransa
peloittava katse pakotti heidät tottelemaan. Hetken päästä palasivat he
kyökkiin kantaen käsivarsillaan Pinocchio parkaa, joka heittelihe ja
rimpuili sinne tänne kuin ankerias kuivalla maalla ja huusi
epätoivoisesti: -- Isä, isä, pelasta minut! Minä en tahdo kuolla, en
tahdo kuolla!