Juttu Pinocchiosta ja puhuvasta sirkasta, josta saamme tietää, miten
vastenmielisesti pahankuriset pojat tottelevat niitä, jotka tietävät
enemmän kuin he.
No, lapset, nyt kerron teille mitä Pinocchio-vekkuli teki sillä aikaa,
kun Geppetto-parka viattomasti sai istua vankilassa. Se veitikka, heti
kun hän pääsi irti poliisin kynsistä, alkoi juosta peltojen poikki
ehtiäkseen kotiin niin pian kuin suinkin. Ylös jyrkkiä mäkiä ja yli
orapihlaja-aitojen ja syvien vesiojien hän harppasi kuin mikäkin vuohi
tai jänönpoika, jolla on metsästäjä kintereillään.
Hänen kotiin tultuaan oli ovi kadun puolelta raollaan. Hän potkaisi sen
selälleen ja astui sisään, ja saatuaan oven hyvin salpaan hän
heittäytyi istumaan lattialle hengittäen syvään tyytyväisyydestä.
Mutta tätä tyytyväisyyttä ei kestänyt kauan, sillä samassa kuului ääni
huoneessa sanovan:
-- Kri-kri-kri!
-- Kuka minua huutaa? kysyi Pinocchio pelästyneenä.
-- Minä vaan.
Pinocchio kääntyi ja näki suuren sirkan hyvin verkalleen kiipeävän ylös
seinää pitkin.
-- Sanopas minulle sirkka, kuka sinä olet?
-- Minä olen puhuva sirkka ja olen asunut tässä huoneessa jo kauemmin
kuin sata vuotta.
-- Vai niin, mutta nyt on huone minun, marionetti sanoi, ja jos tahdot
tehdä minulle mieliksi, niin menet heti matkaasi taaksesi katsomatta.
-- Enpä aio mennä täältä, sirkka vastasi. -- Ennen kuin olen sanonut
sinulle totuuden.
-- No, laukaise sitten heti!
-- Voi niitä lapsia, jotka vastustavat vanhempiansa ja oikkujensa
vuoksi jättävät isiensä kodin! Heillä ei ole onnea maailmassa, ja
ennemmin tai myöhemmin he saavat katkerasti katua tekonsa.
-- Laula vaan, sirkkaseni, miten haluat ja mielesi tekee, mutta sen
minä tiedän, että huomenna päivän sarastaessa aion minä livahtaa
tieheni, sillä jos jään tänne, käy minun niin kuin kaikkien muiden
lasten, minut lähetetään kouluun ja pakotetaan lukemaan halusta tai
pakosta. Ja voinpa sanoa sinulle, että siihen ei minulla ole
vähintäkään halua. On paljon hauskempaa juosta perhosten jäljestä tai
kiivetä puihin hakemaan linnunpoikia pesistä.
-- Voi tuhmeliinia! Etkö tiedä, että jos teet niin tulee sinusta
suurena aika aasi, jota kaikki pitävät pilkkanaan?
-- Ole vaiti, sinä pahaa ennustava sirkka! Pinocchio huusi.
Mutta sirkka, joka oli kärsivällinen filosofi, sen sijaan että olisi
suuttunut toisen ilkeydestä, jatkoi samalla äänellä:
-- Ja jos sinua ei haluta käydä koulua, miksi et opettele jotain
ammattia, jolla voisit kunniallisesti leipäsi ansaita?
-- Tahdotko, että sanon sen sinulle? Pinocchio kysyi, jonka
kärsivällisyys alkoi loppua. -- Kaikista maailman ammateista on yksi
ainoa minun mieleiseni.
-- Ja mikä olisi tämä ammatti?
-- Syödä, juoda, nukkua, huvitella ja aamusta iltaan viettää joutilaan
elämää.
-- Tiedä siis, sanoi puhuva sirkka tavallisella tyynellä tavallaan, --
että kaikki, jotka tämän ammatin omakseen ottavat, poikkeuksetta
lopettavat päivänsä joko vankilassa tai sairashuoneessa.
-- Varo sinä pahaa ennustava sirkka! Voi sinua, jos todella suutun...
-- Pinocchio parka, minä oikein säälin sinua!
-- Miksi säälit minua?
-- Sen vuoksi että olet marionetti, ja sen pahempi senvuoksi, että
sinulla on pää puusta.
Nämä viimeiset sanat kuultuaan hypähti Pinocchio ylös aivan
vimmastuneena, otti puunuijan höyläpenkiltä ja heitti sen puhuvaa
sirkkaa kohti.
Ehkä hän ei luullut iskun sattuvan, mutta onnettomuudeksi sattui se
juuri sirkka paran päähän, niin että se tuskin ehti sanoa kri-kri-kri,
ennen kuin se lyötiin kuoliaaksi seinää vasten.
V
Pinocchio on nälissään ja etsii munan tehdäkseen siitä omeletin; mutta
hänen suureksi harmikseen lentää omeletti ulos ikkunasta.
Jo alkoi olla yön aika, ja Pinocchio muisti, ettei ollut syönyt mitään,
tunsi vatsansa tyhjäksi, ja tunsi ruokahalua.
Mutta poikien ruokahalu kasvaa nopeasti: muutamassa minuutissa oli
ruokahalu kasvanut näläksi ja käden käännöksessä muuttui nälkä
sudennäläksi, näläksi, jota voi vaikka veitsellä leikata.
Pinocchio-parka juoksi heti tulta kohti, jolla pata näkyi kiehuvan ja
ojensi kätensä nostamaan kantta nähdäkseen mitä siellä sisällä oli,
mutta pata olikin vaan seinälle maalattu. Hänen nenänsä, joka jo sitä
ennen oli pitkä, tuli vielä entistäänkin pitemmäksi.
Hän alkoi juoksennella ympäri huonetta, alkoi nuuskia kaikista
laatikoista ja kaikista piilopaikoista leivänpalasta, vaikkapa kuinka
kuivaa ja kovaa, korpunkuorta, puuronjätteitä, kalanluita,
kirsikansydämiä, toisin sanoen mitä tahansa, jota voisi jyrsiä; mutta
hän ei löytänyt mitään, tyhjää vaan, ei sitten mitään.
Mutta nälkä kiihtyi yhä eikä Pinocchio-parka voinut muuta kuin
haukotella ja sen hän tekikin niin perusteellisesti, että suu venyi
aivan korviin asti. Ja haukoteltuaan sylkäisi hän ja hänestä tuntui
kuin hänen vatsansa menisi matkaansa.
Itkien ja epätoivoisena huudahti hän:
-- Puhuva sirkka oli oikeassa. Tein väärin vastustaessani isääni ja
paetessani kotoani. Jos isäni olisi täällä, en minä tässä haukottelisi
itseäni kuoliaaksi. Voi miten ilkeä tauti nälkä sentään on!
Samassa hän oli näkevinään lattialla roskien seassa jotain pyöreää ja
valkeaa, joka näytti aivan kananmunalta. Yhdellä pitkällä harppauksella
hän heittäytyi sen yli, se oli silmänräpäyksellinen teko. Ja muna se
todellakin oli.
On mahdotonta kuvata marionetin iloa: se täytyy vain kuvitella. Hän
luuli melkein näkevänsä unta ja väänteli ja käänteli munaa sormiensa
välissä ja koetteli sitä ja suuteli ja suudellessaan sanoi:
-- Mutta mitenkä nyt saisin sen keitetyksi? Laittaisinkohan omeletin?
Ei, paistan sen mieluummin lautasella! Tai ehkä se maistuisi vieläkin
paremmalta pannussa paistettuna.
Tai, jospa minä vaan keittäisin sen. Ei toki, nopeammin se valmistuu
paistettuna lautasella tai pannussa. Miten hyvältä se maistuukaan!
Sanottu ja tehty. Hän asetti pienen pannun kolmijalalle, jonka alla oli
tulisia hiiliä: kaatoi pannuun hiukan vettä, öljyn tai voin puutteesta:
kun vesi alkoi höyrytä, ritsis, kopsautti hän munan kuoren rikki ja
aikoi juuri kaataa sisällön siitä pataan.
Mutta munanvalkuaisen ja keltuaisen asemasta pujahtikin kuoresta ulos
pieni iloinen ja soma kananpoika, joka kumarsi kohteliaasti ja sanoi:
-- Tuhannen kiitosta, herra Pinocchio, kun säästitte minulta vaivan
itse rikkoa kuoreni! Hyvästi, hyvästi, voi hyvin ja terveisiä kotiin!
Sen sanottuaan se levitti siipensä, pujahti ulos avonaisesta ikkunasta
ja lensi matkoihinsa.
Marionetti parka jäi seisomaan kuin kivettyneenä, silmät suurina, suu
auki ja munankuori kädessään. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, hän
alkoi itkeä ja ulvoa ja polkea jaloillaan maata suuttumuksesta, ja
sanoi itkien:
-- Kuitenkin oli puhuva sirkka oikeassa! Jos en olisi paennut kotoani
ja jos isäni olisi täällä, en nyt olisi nälkään kuolemassa. Voi, miten
nälkä sentään on kamala tauti!...
Ja kun hänen vatsansa alkoi kurista vielä pahemmin kuin ennen, eikä hän
tiennyt millä saisi sen tyytymään, päätti hän lähteä naapurikylään
toivoen sieltä löytävänsä jonkun armeliaan ihmisen, joka antaisi
hänelle leipäpalan.