Kotonansa Geppetto alkaa heti veistellä marionettiansa ja antaa hänelle
nimeksi Pinocchio. Marionetin ensimmäiset kujeilut.
Geppetto asui pienessä kellarihuoneessa, jonne valo tuli
porraskäytävästä. Huonekalut olivat yksinkertaisinta laatua: ontuva
tuoli, huono sänky ja rikkonainen pöytä. Peräseinällä leimusi iloinen
takkavalkea, mutta se olikin vain maalattu ja sen yläpuolelle hän oli
maalannut myös padan, joka hauskasti kiehui ja josta kohosi savupilvi,
ja se näytti aivan oikealta savulta.
Kotiin tultuaan Geppetto otti heti esille työkalunsa ja alkoi veistää
ja vuoleskella marionettiansa.
-- Minkähän nimen hänelle annan? hän kyseli itseltään. Niin, minäpä
nimitän hänet Pinocchioksi. Se nimi tuottaa hänelle onnea. Olen
tuntenut kokonaisen Pinocchio-nimisen perheen: isä Pinocchion, äiti
Pinocchion ja Pinocchio-lapsukaiset ja kaikki he tulivat mainiosti
toimeen. Rikkain heistä kuljeskeli kerjäämässä.
Keksittyään nimen marionetillensa hän alkoi työskennellä oikein
tosissaan. Ensiksi hän vuoli tukan ja sitten otsan ja sitten silmät.
Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun silmät olivat valmiit ja
hän huomasi että ne liikkuivat ja lakkaamatta katsoivat häneen.
Geppettoa melkein suututti, kun nuo kaksi puusilmää aina seurasivat
häntä ja hän sanoi harmistuneena:
-- Ilkeät puusilmät, mitä te minua katsotte?
Kukaan ei vastannut.
Silmien jälkeen hän alkoi veistellä nenää, mutta tuskin se oli valmis,
niin se alkoi kasvaa kasvamistaan ja parin minuutin kuluttua oli nenä
niin pitkä, ettei sillä loppua tuskin ollutkaan.
Geppetto-parka koetti katkoa sen poikki, mutta mitä enemmän hän veisti
ja vuoli, sitä pitemmäksi tämä nenäkäs nenä venyi.
Nenän jälkeen oli suun vuoro. Tuskin suu oli valmis, niin se jo alkoi
nauraa ja pilkata häntä.
-- Lakkaa nauramasta! Geppetto sanoi loukkaantuneena, mutta hän puhui
kuin seinälle.
-- Lakkaa nauramasta, sanon minä sinulle! hän huusi uhkaavalla äänellä.
Silloin suu lakkasi nauramasta, mutta pisti sensijaan ulos kielen.
Kotirauhan säilyttämiseksi Geppetto ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
jatkoi työtään. Suun jälkeen hän vuoli leuan, sitten kaulan, sitten
olkapäät, vatsan, käsivarret ja kädet.
Tuskin kädet olivat valmiit, niin jo Geppetto tuntee tekotukkaansa
nostettavan päästään. Hän katsahtaa ylös ja mitä hän näkeekään?
Totisesti hän näkee oman keltaisen tekotukkansa marionetin käsissä.
-- Pinocchio!... anna heti takaisin tukkani!
Mutta sen sijaan että antaisi takaisin tekotukan, Pinocchio asetti sen
omaan päähänsä, joka melkein hukkui siihen.
Tästä rohkeasta ja vallattomasta kujeesta Geppetto tuli niin
surulliseksi ja alakuloiseksi, niinkuin ei milloinkaan ennen
elämässään. Hän kääntyi Pinocchion puoleen ja sanoi:
-- Pojannulikka! Et ole vielä valmiiksi luotukaan ja jo alat osoittaa
uppiniskaisuutta isällesi. Pahoin tehty, poikani!
Ja hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.
Vielä oli jäljellä sääret ja jalat.
Heti kun jalat olivat valmiit, sai Geppetto potkun nenännipukalleen.
-- Se oli oikein minulle, hän sanoi itsekseen. -- Minun olisi ajoissa
pitänyt arvata miten käy.
Sen jälkeen tarttui hän marionettia kainaloihin ja asetti hänet
lattialle kävelemään.
Pinocchion jalat olivat niin jäykät, ettei hän voinut liikahtaa, ja
Geppetton täytyi taluttaa häntä kädestä, jotta hän oppisi vuorotellen
siirtämään jalkojaan.
Mutta heti kun sääret olivat vähän pehminneet, Pinocchio alkoi kävellä
itsekseen ja juosta ympäri huonetta ja lopuksi hän pujahti ovelle,
hyppäsi ulos kadulle ja lähti pakomatkalle.
Ja Geppetto parka juoksi jäljessä saamatta häntä kiinni, sillä
Pinocchio veitikka mennä vilahti kuin jänis, ja kun hänen puujalkansa
koskivat kivetykseen, kuului kopina kuin kahdestakymmenestä
puukenkäparista.
-- Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni! Geppetto huusi,
mutta kun ihmiset näkivät puunuken, joka juoksi eteenpäin kuin
kilpa-ajohevonen, jäivät he seisomaan kuin loihduttuina ja nauroivat
nauramistaan, -- niin te ette ikinä voi uskoa miten sydämen pohjasta
he nauroivat.
Onneksi eräs poliisi tuli viimein ja kuullessaan tuon kovan metelin,
hän luuli hevosen pillastuneen ja asettui rohkeasti keskelle katua
seisomaan, päättäen pidättää hevosen ja estää onnettomuudet.
Mutta kun Pinocchio jo kaukaa huomasi poliisin, joka salpasi koko
kadun, aikoi hän nopeasti pujahtaa tämän jalkojen välitse, mutta katso,
sepä ei onnistunutkaan.
Poliisi ei hievahtanut paikaltaan, vaan tarttui aivan kohteliaasti
hänen nenäänsä (hänen nenänsä olikin niin pitkä, että se näytti olevan
kuin tehty sitä varten, että poliisi saisi siihen tarttua) ja antoi
hänet Geppettolle itselleen. Tämä aikoi heti rangaista häntä
aikamoisella korvannipistyksellä. Mutta arvatkaapas miten noloksi hän
tuli, sillä etsiessään korvia niitä ei löytynytkään ja arvatkaapas
miksi? Niin, kas hän oli kiireessään unohtanut korvat tekemättä.
Silloin hän tarttui Pinocchion niskaan ja talutti hänet pois ja
uhkaavasti päätään puistellen hän sanoi:
-- Mennään heti kotiin! Ja kunhan olemme kotona, niin kyllä siellä
asiat selvitetään, usko pois!
Tämä kohtaus ei juuri Pinocchiota miellyttänyt. Hän heittäytyi maahan
eikä tahtonut kulkea edelleen. Tyhjäntoimittajia ja joutilasta väkeä
alkoi sillä aikaa kokoontua heidän ympärilleen.
Ja kaikilla oli jotain sanottavaa.
-- Marionettiparka, muutamat sanoivat, -- hänellä on kyllä syynsä,
joiden vuoksi ei tahdo palata kotiin. Kuka tietää, miten pehmeäksi tuo
Geppetto-ilkiö aikoo hänet mukiloida!
Ja toiset sanoivat:
-- Tämä Geppetto on kyllä kunnon miehen näköinen, mutta lapsille hän on
oikea tyranni. Jos marionettiparka jätetään hänen käsiinsä, voi hän
repiä hänet vaikka kappaleiksi.
Niin paljon siinä puhuttiin kaikenlaista, että poliisi viimein vihdoin
päästi Pinocchion vapaaksi, mutta heitti Geppetto-paran vankeuteen.
Tällä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen, hän vaan itki kuin vasikka
ja änkytti nyyhkyttäen.
-- Onneton poika! Ja ajatellessani miten paljon vaivaa minulla on ollut
tehdessäni hänestä kunnon marionettia! Mutta se oli oikein minulle.
Minun olisi pitänyt arvata...
Se mitä sitten tapahtui on niin kummallista, että sitä tuskin voi
uskoa, mutta sen kerron teille seuraavissa luvuissa.