Mestari Kirsikka lahjoittaa halon ystävälleen Geppettolle, joka lupaa
veistää siitä itselleen hyvin ihmeellisen puunuken, joka osaa tanssia
ja tapella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa.
Samassa ovelle koputettiin.
-- Astukaa sisään, astukaa sisään! nikkari sanoi, joka ei vielä
jaksanut nousta ylös.
Silloin astui verstaaseen pieni ketterä ukko, nimeltä Geppetto. Kun
katupojat oikein tahtoivat häntä ärsyttää, antoivat he hänelle
haukkumanimen Polendina, sillä hänen kellertävä tekotukkansa muistutti
eräänlaista maissikakkua, jota italialaiset kutsuvat Polendinaksi.
Geppetto oli hyvin pikavihainen. Voi sitä, joka rohkeni häntä kutsua
Polendinaksi! Heti hän raivostui kuin villipeto, eikä häntä saanut
millään asettumaan.
-- Hyvää päivää, mestari Antton, Geppetto sanoi. -- Mitä te siellä
lattialla teette?
-- Opetan tässä muurahaisille kertomataulua.
-- Onneks' olkoon.
-- Mikäs teidät tänne toi, ystäväni Geppetto?
-- Omat jalkani. Tietäkää, mestari Antton, minä olen tullut tänne
pyytämään teiltä jotakin.
-- Teidän palvelijanne, nikkari vastasi ja nousi polvilleen.
-- Aamulla pälkähti mieleeni aatos.
-- Antakaapas kuulua!
-- Olen ajatellut veistää itselleni puunuken, kauniin marionetin, joka
osaa tanssia ja taistella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa. Aikomukseni
on lähteä maailmaa kiertelemään tämän marionetin kanssa, tienaamaan
sillä leipäni ja viinitilkan vielä lisäksi. Mitä sanotte tuumastani?
-- Mainiota, Polendina! vieno ääni samassa huusi, mutta kukaan ei
tiennyt mistä se kuului.
Kun isä Geppetto kuuli itseään kutsuttavan Polendinaksi, tuli hän
suuttumuksesta punaiseksi kuin kukko ja ryntäsi aivan raivostuneena
nikkaria kohti:
-- Miksi pilkkaatte minua?
-- Kuka teitä pilkkaa?
-- Te haukuitte minua Polendinaksi.
-- En minä sanonut.
-- Ette kai väitä, että sen itse tein? Te sen sanoitte.
-- En!
-- Kyllä!
-- En!
-- Kyllä?
He tulistuivat yhä enemmän ja pian he kävivät toisiinsa käsiksi.
Molemmat ystävykset tarttuivat toistensa tukkaan, kynsivät ja purivat
ja retuuttivat toisiaan oikein perusteellisesti.
Kun tappelu oli loppunut, Geppetton keltainen tekotukka sattui olemaan
Anttonin käsissä ja Geppetto puolestaan huomasi, että hänellä oli
nikkarin tekotukka suussaan.
-- Anna takaisin tukkani! Antton-mestari huusi.
-- Anna sinäkin omani takaisin ja sovitaan pois riita!
Molemmat ukot ottivat tekotukkansa, puristivat toistensa käsiä ja
vannoivat jäävänsä ystäviksi koko elinajaksi.
-- Noh, isä Geppetto, nikkari sanoi rauhan ja sovinnon merkiksi, --
minkä palveluksen aioitte minulta pyytää?
-- Tarvitsen palasen puuta tehdäkseni marionettini, voinko saada sen
teiltä?
Vallan tyytyväisenä astui Antton-mestari suoraan höyläpenkin luo ja
otti halon, minkä vuoksi hän oli niin kovasti pelästynyt. Mutta juuri
kun hän aikoi ojentaa sen ystävälleen, halko kimmahti hänen käsistään
ja kovalla kolahduksella se putosi suoraan Geppetto paran laihaa säärtä
vasten.
-- Ohhoh, mestari Antton, näinkö rakastettavalla tavalla te
omaisuuttanne lahjoittelette pois? Olitte lyödä minut ontuvaksi!...
-- Voin vannoa, etten minä sitä tehnyt.
-- Tahdotteko taas väittää, että itse sen tein...
-- Syy oli kokonaan halon...
-- Minä tiedän, että syy oli halon, vaan tehän sen viskasitte jalkaani.
-- Minä en heittänyt sitä jalkaanne.
-- Valehtelija!
-- Geppetto, elkää solvaisiko minua, muuten kutsun teitä Polendinaksi!
-- Aasi!
-- Polendina!
-- Kuormajuhta!
-- Polendina!
-- Ruma apina!
-- Polendina!
Kun Geppetto kolmannen kerran kuuli itseään sanottavan Polendinaksi,
mustenivat hänen silmänsä, hän ryntäsi nikkarin kimppuun ja he alkoivat
pölyytellä toisiaan minkä jaksoivat.
Kun tappelu loppui, Antton-mestarilla oli kaksi naarmua muiden lisäksi
nenällään ja toisella kaksi nappia vähempi takissaan. He sopivat taas
keskenään ja vannoivat pysyvänsä ystävinä elämänsä loppuun asti.
Geppetto otti kuitenkin oivallisen puupalasen kainaloonsa, kiitti
Antton-mestaria ja astui ontuen kotiinsa.