I
Miten nikkari, mestari Kirsikka, löysi puupalasen, joka osasi nauraa ja
itkeä kuin pieni lapsi.
-- Olipa kerran...
-- Kuningas! pienet lukijani varmaankin heti huudahtavat.
-- Ei, lapseni, nyt te erehdyitte. Oli kerran puupalanen. Ei se ollut
mikään hieno puupalanen, olipahan aivan tavallinen halko, semmoinen
joita talvella uuniin pistämme, kun laitamme takkavalkean iltasella.
En niin tarkkaan tiedä tapausta, mutta varmaa on, että tämä halko
eräänä kauniina päivänä joutui erään vanhan nikkarin verstaaseen. Hänen
nimensä oli oikeastaan Antton, mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä
mestari Kirsikaksi, syystä, että hänen nenänipukkansa loisti aina
sinipunaisena kuin kypsä kirsikka.
Kun mestari Kirsikka näki halon, tuli hän hyvin iloiseksi. Hän hieroi
ihastuneena käsiään ja mutisi puoliääneen itsekseen:
-- Sattuipas tämä puupalanen kreivin aikaan, minä teen tästä pöydän
jalan.
Sanottu ja tehty. Hän otti terävän kirveen käteensä ja aikoi ruveta
kuorimaan ja muotoilemaan puuta, mutta sen sijaan, että olisi antanut
kirveensä pudota, hän jäi liikkumattomana seisomaan, käsi kohotettuna,
sillä juuri siinä silmänräpäyksessä kuuli hän pienen heikon äänen
rukoillen sanovan:
-- Älä lyö niin kovaa!
Arvata voitte miten kiltti vanha mestari Kirsikka pelästyi!
Hän katseli hätääntyneenä ympäri huonetta saadakseen selville mistä
ihmeestä tuo vieno ääni kuului, mutta hän ei huomannut mitään. Hän
kurkisti höyläpenkin alle... siellä ei ollut ketään; hän katsoi
kaappiin, jota aina pidettiin suljettuna... ei ketään sielläkään; hän
etsi korista, johon höylälastut ja sahajauhot koottiin... ei ketään, ei
ketään; hän avasi nikkarihuoneensa oven ja katseli ulos kadulle... ei
sielläkään ollut ketään. Mikähän se mahtoi olla?
-- Nyt minä ymmärrän, hän sanoi viimein ja silitteli nauraen
tekotukkaansa, -- minä vaan mielikuvituksessani kuulin tuon äänen.
Nopeaan taas työhön!
Hän tarttui uudelleen kirveeseensä ja iski voimakkaasti halkoon.
-- Voi, miten sattui kipeästi! sama vieno ääni valitti.
Tällä kertaa jäi mestari Kirsikka kuin kivettyneenä seisomaan. Hänen
silmänsä olivat pelästyksestä pudota päästä, hän tuijotti suu auki ja
kieli riippuen leualle, niin että hän oli aivan suihkukaivon irvistävän
kipsikuvan näköinen.
Kun hän viimein sai puhekykynsä takaisin, hän sanoi vapisten ja pelosta
änkyttäen:
-- Mutta mistä ihmeestä tämä pieni vieno ääni kuului, joka sanoi voi?
Eihän täällä ole elävää sielua. Onkohan tämä halko oppinut itkemään ja
voivottelemaan kuin pieni lapsi? Sitä minä en ikinä usko. Tässä se on,
se on samanlainen kuin muutkin halot ja jos heitän sen tuleen, sillä
voi keittää korkeintaan padallisen papuja... Mikähän se oli? Onkohan
joku piiloutunut sen sisälle? Niin, jos joku on sen sisässä, niin
syyttäköön vaan itseään, sillä nyt hän joutuu minun kanssani
tekemisiin.
Tämän sanoessaan hän tarttui molemmin käsin halkoparkaan ja alkoi
armotta koluuttaa sitä seiniä vasten.
Hän asettui sitten kuuntelemaan, alkaisiko tuo pieni vieno ääni taas
valitella. Hän odotti kaksi minuuttia -- mutta ei kuulunut mitään,
viisi minuuttia -- ei mitään, kymmenen minuuttia -- eikä vieläkään
mitään.
-- Minä ymmärrän, hän sanoi väkinäisesti nauraen ja pyyhkäisten
tukkaansa, -- tietysti minä vain mielikuvituksessani kuulin tuon äänen
valittelevan. Reippaasti työhön taas!
Mutta hän oli aikalailla pelästynyt ja koetti sen vuoksi hiljaa
hyräillä, pysyäkseen rohkeana.
Kirveen hän oli pannut pois ja otti sen sijaan höylän, höylätäkseen ja
kiillottaakseen halon, mutta juuri alkaessaan höylätä edestakaisin hän
kuuli saman vienon äänen nauraen sanovan:
-- Lakkaa toki, sinä kutitat minua!
Tällä kertaa mestari Kirsikka kaatui pitkälleen kuin salaman lyömänä.
Kun hän aukaisi silmänsä, hän huomasi istuvansa lattialla.
Hänen kasvonsa olivat aivan kuin muuttuneet, nenännipukkakin, joka
tavallisesti oli sinipunainen, oli nyt pahasta pelästyksestä tullut
aivan tummansiniseksi.