Taas uusilla asuinsijoilla.
"Ei ole ihmisellä pysyväistä asuinsijaa", karkoitetulla liioinkaan.
Olin parisen kuukautta ehtinyt tapella rottien kanssa erään
tomskilaisen matkustajakodin alakertahuoneessa, kun yhtäkkiä sain
käskyn saapua kaupungin poliisimestarin puheille.
Itse poliisimestari ei tietysti ottanut vastaan — hänkin oli suuri
herra —, vaan apulainen.
— Täällä on kuvernöörin määräys lähettää teidät heti Kainskin
kaupunkiin, — sanoi apulaismestari. — Jos tänään lähdette, pääsette
matkustamaan omalla kustannuksellanne, mutta huomenna me jo lähetämme.
Selvä juttu! Ei siinä auttanut vetoaminen keskenjääneeseen
lääkärinhoitoon, eikä mihinkään muuhunkaan, täytyi lähteä kokoilemaan
tavaroitaan ja valmistautumaan matkalle.
Jälkeenpäin sain minä tietää, mistä tämä äkillinen karkoitus oli
johtunut. Kuvernööri oli selaillut papereitaan ja huomannut, että
sellainen vaarallinen henkilö, kuin allekirjoittanut asuu hänen
kaupungissaan — ja on asunut jo kaksi kuukautta. Hänet pitää lähettää
pois. Mutta minne lähettää?
Narym on kelirikon takana ja täytyy varrota vielä hyvän aikaa,
ennenkuin sinne tie aukee. Lähetetään Kainskiin! Annetaan helpoitus,
kun on kerran sairas.
Ja niin minä jouduin matkalle Kainskiin, vuorokauden matkalle
ensimäisen kerran ilman vartijaa kahden vuoden ja neljän kuukauden
kuluessa. Lupakirjassani tosin oli sangen tarkat tuntomerkit ja
täydellinen "tittelini", mutta matkan varrella ei sitä tarvinnut
näyttää kenellekään ja perillä kyllä muutenkin tiesivät, mikä mies minä
olin.
Jouduin hyvän matkan päähän Narymista, toista tuhatta virstaa
lähemmäksi Europaa. Siis jo vähä niinkuin kotiin päin.
Tämän kolmannen siperialaisen asuinpaikkani merkitys alkaa vuodelta
1772, vaikka se sai kaupungin oikeudet vasta kymmentä vuotta myöhemmin.
Kun rautatietä Siperiaan suunniteltiin, kyseltiin kaupunkien
hallinnoilta, haluavatko he saada radan kulkemaan kaupunkiensa kautta.
Monet silloin, ymmärtämättä höyryhevon merkitystä, kieltäytyivät
saastuttamasta kaupunkiaan mokomilla vehkeillä. Kieltäytyneitten
joukossa olivat m.m. Tomsk, joka jo silloin oli sangen kookas
kaupunki, ja Kainsk. Tomsk myöhemmin korvasi typeryytensä anomalla
ja saamalla haararadan, mutta Kainsk on näihin saakka jäänyt siitä
onnesta osattomaksi. Kainskilaiset olivat niin tottuneet siperialaiseen
hevoskyytiin, etteivät he isompaan aikaan kyenneet muuta kulkuneuvoa
ajattelemaankaan. Kulkihan heidän kaupunkinsa kautta suuri
siperialainen valtatie, jolla "troikien" ja "dvoikien" tiu’ut iloisesti
soivat; mitäpä heille valtion masinoista.
Näin jäi kaupunki typeryydessään ainoastaan 10 virstan päähän Siperian
pääradasta. Vasta nyt, kun samannimisen rautatieaseman ympärille
on muodostunut asutus, joka uhkaa voittaa itsensä kaupungin, on
virhettä ryhdytty korjaamaan, ja rakennustarpeitten puutteen johdosta
viivähtänyt haararadan pökäle allekirjoittaneen lähtöpäivänä vihdoinkin
valmistui.
Juuri siitä syystä, että Kainsk aikoinaan jäi syrjään pääradasta, on
sen kohtalo ollut sama kuin monen muunkin siperialaisen kaupungin,
se ei ole jaksanut kehittyä ja kasvaa. Sen väkiluku ei sentään juuri
ole alentunut, vaikkakin kasvu on kovin työläs. Viimeisten kymmenen
vuoden kuluessa on lisäys ollut vain noin pari tuhatta henkeä, nousten
väkiluku nykyjään 7,000 korville.
Kainsk on tavallista siperialaista kaupunkityyppiä, josta suuretkin
kaupungit ainoastaan aivan vähän eroavat. Kadut siinä sentään
ovat paljon leveämmät ja suoremmat kuin esim. Tomskin vanhoissa
kaupunginosissa. Ja niitä pitkin, kävipä tuuli mistä päin hyvänsä,
puhaltaa talvella jäinen viima. Kaupunki nimittäin sijaitsee aavalla
arolla, Barabinskin määrättömän aron laiteilla, eikä silmänkantaman
matkalla ole ainoatakaan suojaavaa metsätöyrännettä, vuorista tai
kukkuloista puhumattakaan. Kaupunki itse vain on jonkunlaisessa
keitaassa ja melkein joka talon ikkunan alla kasvaa muutamia yksinäisiä
puita, minkä lisäksi kaupungissa vielä on pari puistoa.
Minkäänlaisia nähtävyyksiä ei ole. Talot melkein kauttaaltaan puisia,
muutamien liikelaitosten keltaisia tiilitaloja lukuunottamatta. Talojen
akkunat suljetaan ulkoapäin kohta pimeän tultua ja kello kuuden ajoissa
illalla on liikenne, joka päivälläkään ei ole kovin vilkas, kokonaan
kuollut. Kaduilla on olevinaan sähkövalaistus, mutta pienet muutaman
kynttilän lamput siellä täällä antavat tyhjille kaduille ehkä vieläkin
aavemaisemman näön.
Henkinen elämä on niinikään sangen kituvaa. Kirjasto kaupungissa on,
mutta lainaajia ei tahdo löytyä. Tämä onkin varsin käsitettävää, sillä
kaupungin väestö polveutuu sellaisista aineksista, joitten lukuhalu
ei ole erinomaisen virkeä. Kainskiin on nimittäin ennen vanhaan —
eikä niin kovin vanhaankaan, vielä noin puolisentoistakymmentä vuotta
takaperin — karkoitettu kaikennäköisiä yhteiskunnalle vaarallisia
aineksia Venäjältä. Hevosvarkaat, ryövärit, murhamiehet, kaikenlaiset
suurpahantekijät ja veijarit, joita kaupunki- ja maalaisyhteiskunnat
ovat kieltäytyneet tunnustamasta jäsenikseen, karkoitettiin
hallintoviranomaisten tai itsensä yhteiskuntien toimesta Siperiaan,
missä paikalliset viranomaiset, sikäli kuin tällainen aines joutui
Tomskin kuvernementtiin, sijoittivat heidät Kainskin ja Marinskin
kaupunkeihin. Täällä ovat monet sitten kaikenlaisilla konsteilla
keränneet itselleen sievoisen omaisuuden ja elävät nyt mahtavina
kaupungin porvareina, joskin komean kuoren alta hyvin helposti pistää
esiin entinen rikollinen. — Huomattava osa kaupungin asujamistosta on
juutalaisia, sillä Kainsk on yksi niitä harvoja Siperian kaupunkeja,
joissa juutalaisilla on asumaoikeus.
Nykyään on kaupungissa nais- ja mieskymnaasi, molemmat aivan viime
aikoina saaneet täydellisten kymnaasien oikeudet, sekä esikymnaasi ja
muutamia alkeiskouluja, mutta siitä huolimatta ei kaupunki lainkaan
kanna koulukaupungin leimaa, opiskelevan nuorison lukumäärä kun
toistaiseksi on hyvin vähäinen.
Maanviljelystä Kainskin ympäristössä harjoitetaan sangen vähän, mutta
karjanhoidon tuotteista on alue rikas. Sota-aika on kuitenkin tällekin
elinkeinolle tehnyt tuntuvaa haittaa, talousaskareet kun enimmäkseen
ovat jääneet naisväen hoidettaviksi. Karjaa on runsaasti teurastettu ja
teurastetaan edelleen. Liha myydään Europan Venäjälle tai luovutetaan
armeijan hankkijoille. Maitotalous on runsaan nautakarjan teurastuksen
vuoksi kärsinyt tuntuvasti. Ennen oli juuri Kainsk Länsi-Siperian
huomattavimpia voikeskuksia, mutta nyt on tuotanto heikentynyt.
Melkein koko Kainsk tekee kauppoja ja elää voitolla. Kauppaa
harjoittamattoman kainskilaisen elämä on vaikea, sillä häntä nylkee
jokainen sen kuin kerkeää. Sellaista väestöä sentään on vähän.
Tuskinpa juuri muuta kuin puolitoista kymmentä viime aikoina sinne
siirrettyä hallinnollisesti karkoitettua ja pienempi määrä pakolaisia
sota-alueilta. Työväenluokkaa ei Kainskissa, enempää kuin useimmissa
muissakaan Siperian kaupungeissa, ole. Siellähän on talousjärjestelmä
vielä aivan toinen kuin Europassa.
Narymin talonpojasta jäi mieleen edullinen muisto. Vaikka hän asuukin
liassa, on hän sentään suora, rehellinen ja avulias. Ennen, viinavirran
vapaana vyöryessä, on venäjänmaalainen kauppias häntä vetänyt
nenästä ja vihdoin vuosikautisesta "kulakkojen" (nyrkkien) ikeestä
vapauduttuaan on hän käynyt hiukan umpimieliseksi ja epäileväksi.
Mutta karkoitettuja hän ei pelkää, varsinkin valtiollisia pitää hän
aivankuin joinakin ylevämpinä olentoina, joitten kanssa hän mielellään
keskustelee ja pitää seuraa.
Aikoinaan oli kyllä talonpoikien ja karkoitettujen kesken ollut
riitoja, väliin niin ankariakin, että ne ratkaistiin ase kädessä. Mutta
ne sellaiset ovat vanhoja asioita, joita ei enää muistella.
Nyt ovat suhteet ystävälliset. Monta kertaa syntyy talonpoikien ja
karkoitettujen kesken yhteisiä kalanpyynti- ja pähkinämatkueita, eikä
ole kuulunut, että nämä matkat olisivat epäsopuun päättyneet.
Narymin talonpoika on valpas seuraamaan yleisiä asioita. Lukutaito
on kehittyneempi kuin monissa muissa Siperian seuduissa. Tosin esim.
sanomalehtien levikki Narymin alueella on vähäinen, mutta siitä
huolimatta tietää narymilainen talonpoika usein hyvin paljon yleisiä
asioita. Ja lapsensa panee hän kernaasti kouluun sanoen, ettei tee
haittaa, vaikka perillisestä tulisi vähän joutuisampi lukumies kuin
isästä. Narymin alueen jokaisessa kylässä alkaa jo olla alkeiskoulu.
Tosin opetus ei aina liene varsin tehtävänsä tasalla joka paikassa,
mutta ainakin Narymissa itsessään ei siinä suhteessa kuulunut moitteita.
Mistä tämä sivistysharrastus kaukaisessa kolkassa?
Epäilemättä ovat siihen tärkeimpänä vaikuttimena olleet karkoitetut.
Valtiollisia karkoitettuja, hyvin usein korkeamman sivistyksen saaneita
on Narymin alueella ollut yhtä mittaa toistakymmentä vuotta, he ovat
pakostakin joutuneet talonpoikien kanssa kosketukseen ja kylväneet
valistusharrastuksen siemenen. Aluksi ei uusia tulokkaita tahdottu
ymmärtää ja yhteentörmäyksiä sattui, mutta vähitellen muuttui asema, ja
nyt ovat karkoitetut Narymin alueella suosittuja vieraita.
Niin Narymissa.
Mutta siirtyäpä Narymista Kainskiin, ja kuva muuttuu.
Suurin osa väestöstä luku- ja kirjoitustaidotonta, raakaa ja pimeää.
Mitä raaimmat murhat melkein jokapäiväisiä. Kainskilainen on valmis
kahdeksan ruplaa maksavan hevoskaakin takia ottamaan naapuriltaan
hengen ja muutamien kopeekkain saalista tavoitellessaan ei hän emmi
lukkoja murtaa.
Pistäysin väliin piirioikeuden istunnoissa. Joka kerta kymmenittäin
syytettyjä salapoltosta ja sittenkin joutuu syytettyjen penkille
vain vaivainen prosentti näistä "tehtailijoista", sillä ovelammat ja
varakkaammat pelastavat nahkansa lahjusten avulla. Murhat ja tappelut,
murhapoltot ja sen semmoiset törkeät rikokset täyttävät samoin oikeuden
kannelistat. Ja väestö suhtautuu niihin aivan kuin tavallisiin
päiväntapahtumiin, jotka ovat melkein yhtä tärkeät kuin jokapäiväinen
leipä.
Kuulin kerran erään kainskilaisen kääntyvän asianajajan puoleen pyytäen
tätä poikansa puolustajaksi tulevassa oikeudenkäynnnissä.
— Mikä on poikanne rikos? — kysyi asianajaja.
— Pustjaki djelo (jonninjoutava juttu), — vastasi mies, — pistää sohasi
puukolla muuatta vanhaa ukkoa.
— Pistikö pahastikin? Kuoliko ukko?
— Kuolihan se. Paljonko se niin vanha tarvitsee. Sydämeen sohasi...
— Mistä syystä pisti? Oliko riitaa?
— Ei siinä mitään riitaa. Meni vain ja mitään sanomatta pisti. Vieläpä
tuossa riitaa...
Asianajaja tyytyi selittämään, ettei tässä ole isoja puolustettavia,
selvä juttu. Mies tenäsi, ettei hän kahtasataa ruplaa säälisi, kun
saisi poikansa vapaaksi, nuori on vielä, vasta 19 täytti, saisi tuo
olla vapaanakin. Kehasi vielä, että jos vain hyväksyisivät hänet
puolustamaan, niin menisi kyllä, sillä hän on itsekin miehen ennen
tappanut ja tietää kyllä, miten sellaisessa asiassa on puhuttava. —
Poika tuo ei taida vielä osata, kovin on nuori ja kokematon.
Joku aika takaperin käsiteltiin sikäläisessä piirioikeudessa
paikkakunnalla sangen paljon huomiota herättänyttä juttua muuatta
kaupungin pohattakauppiasta vastaan vekselinväärentämisestä. Edellä jo
huomautin, että kainskilainen on muutamien kopeekkain vuoksi valmis
murtamaan lukkoja, ja tämä rikas kauppias ei epäillyt väärentää köyhän
juutalaisen nimeä 150 ruplan vekseliin. Hän haki tuomion vekselilleen
ja ulosmittautti mainitun summan. Vasta pidemmän ajan kuluttua kääntyi
asianomainen tuttaviensa kehoituksesta ymmärtävämpien henkilöitten
puoleen, vekseli jätettiin tutkintotuomarille ja kauppias vangittiin.
Piirioikeus tuomitsi hänet pariksi vuodeksi vankeuteen ja tuomio
saavutti ylemmissä oikeusasteissa lain voiman. Lopulta kauppias
kuitenkin armahdettiin.
Mutta niin pelästyi hän tämän tapauksen johdosta, että lopetti
liikkeensä ja elää nyt koroillaan. Kerrotaan, ettei tämä ollut ainoa
hänen väärentämänsä vekseli, joskin ainoa oikeuden käsiin joutunut.
Muista olivat tunnustajat suorittaneet maksun ilman oikeudenkäyntiä.
Kerrotaan vielä, että tämän oikeudenkäynnin jälkeen tuli paikkakunnan
toisille kauppiaille kiire repimään samankaltaisia vekseleitä.
Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa. Kerran
erään tuttavan kanssa kävellessäni kaupungin laidoilla, jossa on
pahanpäiväisiä hökkeleitä, katottomia ja pahoin ränsistyneitä, kysäsin:
— Tämä kai on köyhien kaupunginosa?
— Tämäkö? Ei suinkaan. Tämä on pikkuvarkaiden kortteli. Nuo
tuolla kivitaloissa varastavat suuremmissa erissä, nämä ottavat
miten kulloinkin sopii. Mutta köyhyys ei näitäkään vaivaa. Meidän
kaupungissamme ei ole köyhiä lainkaan. Erotus suur- ja pienvarkaiden
välillä on pääasiassa siinä, että näistä pienistä silloin tällöin eksyy
joku oikeuden käsiin, mutta suurista ei juuri milloinkaan.
Ja tuttavani puhui aivan varmasti totta, sen olen tullut myöhemmin
huomaamaan. Köyhiä ei Kainskissa ole, kaikki liikuttelevat rahaa
viljalti. Ja kukaan ei siellä halua tehdä työtä, kaikilla on omat
salaperäiset elinkeinonsa.
Oikeussalissa kääntyy heti oudon huomio syytettyjen säätyyn. Melkein
jokaisen nimen perästä lukee puheenjohtaja: syilno-paselenets
(karkoitettu uudisasukas), s.o. ikipäiviksi Siperiaan karkoitettu.
Ja tarkempi "ansioluettelo" kuuluu: tuomittu murhasta 12 vuodeksi
pakkotyöhön, hevosenvarkaudesta niin ja niin pitkäksi aikaa vankeuteen,
törkeästä varkaudesta kuritushuoneeseen, neljäskertaisesta törkeästä
varkaudesta pakkotyöhön j.n.e., tai yhteiskunnan kieltäydyttyä
lukemasta jäsenekseen karkoitettu, epäiltynä sellaisesta ja sellaisesta
rikoksesta karkoitettu, huonon ja siveettömän elämänsä takia, samoin.
Entä kaupungin nimi sitten? Kauan aikaa vaivasin päätäni koetellessani
selittää, mistä tuo omituinen Kainsk on johtunut. Useimmat Siperian
kaupungit ovat saaneet nimensä niitten läpi virtaavien jokien mukaan,
mutta Kainskin ohitse virtaava pieni puro kantaa aivan toista nimeä.
Vihdoin tuli asiantuntija avukseni selittäen, että nimi johtuu sanasta
Kain, siis ensimäisestä murhamiehestä. Ja todellakin: Kain, siis
kainskij gorod (Kainin kaupunki) eli lyhyemmin Kainsk...
Kainin kaupunki ja Kainin on sillä vielä tavatkin.