Narymista Tomskiin.
Vihdoinkin, vihdoinkin pois tuosta onnettomasta loukosta! Vihdoinkin
koitti se onnen päivä, että minä voin pudistaa Narymin tomut
jaloistani. Niin, onnen — onnen sittenkin, vaikka minä olin raihnainen
ja sairas.
Mutta saisihan toki hetkeksi vuoden ja kahdeksan kuukautta niillä
mailla majailtuaan jättää silmistään poliisivartijain univormut ja
ainaista ympyräänsä kiertävien karkoitettujen alakuloiset kasvot
ja tuntea aloittavansa matkan vapaaseen maailmaan, työn ja toimen
maailmaan — elämään. Yksi vartija sentään mukanani seurasi, mutta hän
ei ollut tungetteleva ja pysyttelihe omassa hytissään.
Viimeinen höyrypillin puhallus, viimeinen kädenpuristus harvojen
ystävien kanssa, ja jokilaiva liukuu keveästi kohti Obia — alkaa
ensimäinen matkani Narymista höyrylaivalla, erämaasta kulttuurin
tuotteella kulttuuria kohti.
Kuvitellessani edeltäpäin matkaani, olin luullut jo vieroittuneeni
pitkäaikaisessa yksinäisyydessäni niin tyyten kaikista
kulttuuri-ihmisten mukavuuksista, että tuntisin itseni kokonaan
oudoksi uudessa ympäristössäni. Mutta eikö mitä! Nykyajan ihminen
on sentään kaltaisensa. Kun laivan kapteenin apulainen johtaa minut
suoraan ensimäiseen luokkaan ja minulle käsittämättömällä ystävyydellä
selittää, että vaihdetaan nyt ruunun "transportti" hiukan mukavampaan
komentoon, olen minä tosin aluksi ymmällä, mutta en niin paljon komean
ympäristöni kuin tämän minulle tuntemattoman henkilön ystävyyden
johdosta. Mutta saattajani pujahtaa ovesta ulos, ja kohta istun minä
pehmeillä penkeillä tottuneesti kuin joku matkatarkastaja, joka ei
eläessään ole muuta tehnytkään kuin matkustellut.
Vasta illalla selviää minulle, miksi tämä ystävyys minua karkoitettua
kohtaan. Kapteenin apulainen pistäytyy luokseni ja kertoo olleensa
ennen karkoitettuna valtiollisten mielipiteittensä takia samaiselle
Narymin alueelle, matkustaneensa sittemmin kotipaikalleen Venäjällä,
mutta kun ei saanut todistusta "valtiollisesta luotettavaisuudestaan"
oli palannut Siperiaan, päässyt sitten siellä "luotettavien" kirjoihin
ja alkanut jo harjoittaa opintoja yliopistossa, kunnes sotapalvelusta
välttääkseen siirtyi appiukkonsa omistaman laivan palvelukseen. Hänellä
oli siis täysi selko karkoitettujen oloista ja elämästä, ja hän soi
minun matkustavan "ihmisten tavoin".
Kun hän illan pimetessä halusi lähtiessään sytyttää sähkön hyttiin,
tartuin minä kuin hädissäni hänen käteensä huudahtaen: "ei, odottakaa,
sallikaa minun, siitä on jo niin kauan, kun minä olen tällaisia
vehkeitä edes nähnytkään". Hän hymyili ja luulenpa, että hänellä
poistuessaan oli jotain kosteata silmänurkassaan. Ehkä muistuivat hänen
mieleensä omat eletyt kokemukset.
Niin, Narymin olin jättänyt, mutta Narymin aluetta riitti vielä
kokonaiseksi vuorokaudeksi. Narymin pristaw-piirin eteläiseen rajaan on
nimittäin Narymista vielä yli 150 virstaa.
Mitään luonnonihanuuksia ei matkustajalle ole tarjona. Koko matkan on
Ob sama yksitoikkoinen, keltainen uoma. Kaikkialla on toinen ranta
jyrkkä, tulvaveden syömä, toinen loiva ja matala, tulvaveden kuivuttua
ylt’yleensä hiekkasärkkien peitossa. Kummallakin rannalla kasvaa pientä
lehtimetsää, joka välistä muodostaa aivan läpipääsemättömän aidan.
Narymin alueen kesä on unelias ja väritön. Päivänkakkara on ainoa
kukka; ja sekin on jo nyt elokuun loppupuolella valkoiset teriönsä
varistanut. Lehtikin on puusta putoamassa merkkinä siitä, että lyhyt
suvi on mennyt. Alkaa kuukautinen syksy, sitten sataa lumen, joka ei
enää lähde. Narymin alue on talven maa.
Suuremmat kylät ovat verrattain kaukana rannasta. Pienempiä
asuntoryhmiä sangen harvassa. Kuolleen luonnon povella ei ihmiselämä
viihdy.
Kolpashewon kirkonkylään saavuimme siksi varhain aamulla, ettei
minulla ollut tilaisuutta nähdä tämän kylän "kermaa". Tämä nyt sitten
on se Narymin alueen "keidas", johon pääsee vain rahapussin nyörejä
hellittämällä. Kaikkialle onkin painanut rikas väestö leimansa.
Leipänaulasta alkaen on kaikilla tavaroilla satumaiset hinnat. Tuskinpa
itse Tomsk enää vetää vertoja hintojen kohtuuttomuudessa Kolpashewolle.
Harhaillessani Kolpashewon yksinäisiä raitteja näin minä siellä
suureksi ihmeekseni — kaksi sikaa! Jahah, siis sittenkin siirtymässä
kulttuuria kohti! Aivan kuin tuulahdus elävästä elämästä. Pohjoisempana
Narymin alueella ei sellaisia eläimiä tapaa.
Sanovat Kolpashewossa jo löytyvän hiukan maanviljelystäkin, mikä
ylempänä on jokseenkin tuntematon elinkeino. Hyvin paljon mahdollista,
sillä Kolpashewon kirkonkylä sijaitsee korkealla töyränteellä, missä
tulvavesi ei seutuja hukuta, kuten on laita alavassa Narymissa ja
useimmissa muissa Narymin alueen kylissä.
Vielä puolisentoistakymmentä virstaa Kolpashewosta ja Narymin alue,
tuo "jumalan hylkäämä maakunta", loppuu. Viimeisenä on kukoistava
Nowo-Ilinskin kylä, joka sekin nykyään on karkoitettujen asuttama.
Ja kohta Narymin alueelta päästyä alkaa luontokin vaihtua eloisammaksi.
Savi ja sora loppuu, tai ainakin vähenee. Ilmenee mustamultaisia
rantoja, kukkuloita ja harjanteita, siellä täällä jo oikeata metsääkin.
Rannoilla näkyy kyliä tiheämmässä, vilahtelee viheriöitä peltoja,
pysähdyspaikoissa saattaa jo nähdä niittokoneita ja hevosharavia
rehevää heinää kasvavien niittyjen vierellä. On saavuttu erämaasta,
luonnontalouden valtakunnasta, rehevämmille alueille, missä konetyö jo
korvaa ihmisvoiman.
Moltshanowon kirkonkylä on suuri ja tiheäasutuksinen. Siellä
harjoitetaan maanviljelystä ja järjestettyä karjanhoitoa.
Uutisasukasvirta Venäjältä — eritoten Ukrainasta — on sinne näihin
saakka vuolaana vyörynyt. Karkoitetut toivat myös tullessaan uutta
elämää ja uutta työvoimaa. Muuan karkoitettu perusti kylään meijerin,
ja Moltshanowon voi on avannut itselleen tien sekä etelään että
pohjoiseen. Ympäristössä on varsin tiheässä uutisasutuksia, jotka ovat
vähitellen muodostumassa kukoistaviksi kyliksi.
Moltshanowosta eteenpäin muuttuvat rannat yhä tiheämmin asutuiksi,
penikulmaiset talottomat taipaleet tyyten loppuvat. Moltshanowoon
saakka (noin 175 virstaa) on Tomskista maantie, joten liike sillä
välillä kelirikostakin huolimatta on melkein keskeytymätön. Luonto on
myös rikkaampi tarjoten silmälle sangen vilkasta vaihtelua. Siellä
täällä vilahtaa jo tuuhea koivikkokin, jollaista ylempänä tuskin
havaitsee. Ainakaan Narymin alueella ei kunnon koivua näe missään,
välistä vain jonkun käppyräisen vaivaiskoivun.
Noin viidenkymmenen virstan päässä Tomskista pistäytyy näkyviin tehtaan
piippu ja vähän ajan kuluttua itse tehdas. Kuuluu olleen aikoinaan
lasitehdas, mutta isännän kuoleman johdosta jääneen kylmille. Se seisoo
nyt ikäänkuin tehdaskapitalismin väsähtäneenä, vartijapaikalleen
nukkuneena etuvartijana osoittamassa matkamiehelle, että ollaan
lähestymässä suuren maailman liikekeskuksia. Ylempänä Obin varrella ei
minkäänlaisia tehdaslaitoksia tapaa. Narymiin perusti joku juutalainen
tiilitehtaan, mutta "nukkui sekin nahkoihinsa", ennenkuin pääsi edes
kunnolliseen alkuun.
Sitten Tomsk! Laivoja, moottoreita, ajureita, ihmisiä. Kaikki outoa
erämaan matkustajan silmään. Kadun melu vaivaa korvia, ne ovat jo
ehtineet tottua kuoleman hiljaisuuteen. Melkein juoksen kadun yli,
sillä pelkään moottoripyörän ajavan päälleni. Koko ajan on sellainen
tunne, että ihmiset katsovat minua erityisen pitkään, vainuavat minussa
kaukaisten erämaitten asukkaan, viidensadan virstan päästä tulleen
villin.
Ja kaupungin suuri-ikkunaiset myymälät, komeat kivitalot, minä katselen
niitä kuin outoja ilmiöitä.
Mutta se on vain hetken ohimenevä vaikutelma. Sitä kestää ehkä
parahiksi niin kauan, kuin minä vartijani seurassa olen ehtinyt
tehdä matkan läpi kaupungin isprawnikan konttoriin ja päässyt sieltä
"vapaalle jalalle". Kohta kuljen minä pääkadun tasaisia käytäviä kuin
tottunut kaupungin asukas. Villi veri tasoittuu ja välinpitämätön
kaupunkilainen ottaa oikeutensa.
Siinä oli vielä senkin seitsemät mutkat, ennenkuin asemani tuli niin
turvatuksi, että saatoin vastuksitta, milloin ikinä itse halusin,
lähteä kaupunkia katselemaan. Kuljetettiin lääkäri- ja vähän muissakin
komiteoissa, virastoissa ja hallituksissa, uhattiin sijoittaa
klinikkaan kovennetun vartioston (mikä merkitsisi: asestettu sotamies
sairasvuoteen kummallakin puolella) valvonnan alle, mutta lopulta
sentään päästettiin menemään niine hyvineen.
Ja niin pääsin minä ilman vartijoita vilkasliikkeisen kaupungin
kaduille unohtamaan hetkeksi karkoituksen vaivat ja vastukset, pääsin
elämään, jota minä niin olin janonnut.
Koetanpa tähän piirtää pienen pikakuvan Tomskista, laajan Tomskin
kuvernementin pääkaupungista.
Se on jo koko iäkäs kaupunki, perustettu 22. p:nä syysk. 1604 Tom-joen
varrelle noin 50 virstan päähän mahtavasta Obista. Kaupunki sijaitsee
kahden puolen Usheika-jokea, joka nyttemmin vuolaamman Tomin rinnalla
on menettänyt niin kokonaan merkityksensä, että se hädintuskin
kelpaa kylpypaikaksi monilukuisille hanhi- ja ankkalaumoille. Ilman
näitä kesyjä vesilintuja ja kanoja, joita myös näkee sangen usein
tepastelemassa tuon suuren siperialaisen sivistyskeskuksen kaduilla, ei
edes kaupunkilaistunut siperialainenkaan voi toimeentulla. Ainoastaan
keväisin yrittelee Usheika tavoitella muinaista loistoaan ja paisuu
hetkeksi yli äyräittensä alavilla sijaitsevien kaupunginosien kiusaksi.
Mutta se loistokausi on lyhyt, paljon lyhempi kuin runsasvetisen Obin
tulva ja jokipahainen vaipuu taas pitkään uneliaisuuteensa hanhiansa
uittelemaan.
Tomsk ei ole Siperian pääradan varrella, siitä sen eroittaa
80-virstainen haararata. Tomskin tietä kulkee päivässä kaksi junaa
edestakaisin, toinen kuljettaen matkustajia Europaan päin ja toinen
Kaukaiseen Itään.
Kaupungin pinta-ala on 13 1/2 neliövirstaa. Se sijaitsee Tomskin
kuvernementin kukkula- ja lakeusalueen rajamailla, ollen kaupungin
korkeus merenpinnasta 343 jalkaa. Asukkaita on viimevuotisten
laskelmien mukaan 105 tuhatta.
Matkustaja, joka laivateitse saapuu kaupunkiin, joutuu heti ensi
askeleillaan kaupungin ydinkohtaan. Satama tosin itsessään ei tarjoa
kovin komeaa näkyä, sillä siinä ei ole muuta satamaa muistuttavaa
kuin ehkä suuret halkopinot. Siperian matalassa kulkevat jokilaivat
eivät kaipaakaan mitään laitureja, ne ohjataan suoraan rantaan,
eivätkä Tomskin kaupunginisätkään ole katsoneet tarpeelliseksi
rasittaa kaupungin kulunkiarviota rakennuspuuhilla. Muutenkin on
Tom-joki juuri kaupungin sataman kohdalla tavallista kapeampi, joten
tuo laivojen pysähdyspaikka niin suuren kaupungin satamaksi ei tee
kovinkaan edullista vaikutusta. Mutta kohta satamasta lähdettyä
aukeaa vilkas, joskaan ei liialla puhtaudella pilattu "basaari" eli
kauppatori. Siellä komeilevat runsaat hedelmävarastot syksyisin,
sillä Siperian lauhkeailmanalainen eteläosa tuottaa rehevän
hedelmäsadon, joka toistaiseksi muutetaan rahaksi etupäässä Siperian
suurissa kaupungeissa. Sitten seuraa komeita katuja: miljoonakatu,
maistraatinkatu, postikatu, aatelistonkatu — niin, siinäpä ne ovatkin.
Näiden katujen varrella sijaitsevat kaupungin suurimmat liikkeet ja
tärkeimmät virastot. Kivitaloja siellä täällä, liikehuoneustojen
suuria akkunoita, aivan suuren mailman malliin, ja puhtauskin koko
joukon tavallista siperialaista järjestyksenpitoa parempaa. Mutta yksi
omituisuus pistää heti silmään: ei ainoatakaan kaksikerroksista taloa
korkeampaa. En ole sattunut näkemään kaupungin rakennusjärjestystä,
joten en voi mennä sanomaan, onko tämä ilmiö joistakin säännöksistä
riippuvainen — tai ehkä on se yleinen tomskilainen "muoti".
Nämä pääkadut (paitsi "aatelistonkatu", joka järjestelynsä
puolesta hyvin vähän vastaa komeata nimeään) ovat kivetyt ja
asfalttikäytäväiset. Mutta se ylellisyys loppuu pian ja kulkija joutuu
harhailemaan kapeita, likaisia raitteja pitkin, jotka eivät missään
suhteessa eroa Siperian kylien kujista.
Siellä täällä vain puinen silta katukäytävän virkaa tekemässä,
sillä pahimmissa notkopaikoissa olisi syys- ja kevätkausina aivan
mahdotonta rämpiä eteenpäin polvenkorkuisessa liassa. Talot ovat sen
mukaiset. Pahanpäiväisiä puuröttelöitä, ajan hampaan ja huonon hoidon
kalvamia, maalaamattomia, vuoraamattomia — lieneekö Tomskissa yhtä
ainoata laudoilla päällystettyä asumusta. Luulisi tulleensa köyhien
kaupunginosaan, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Nuo ulospäin
niin onnettomilta näyttävät talot kätkevät monasti sisälleen suuren
ylellisyyden ja loiston. Niissä asuu varakkaita ihmisiä ja talon isäntä
saattaa omistaa miljoonia. Mutta hänellä on kerta kaikkiaan sellainen
käsitys, ettei taloa kannata korjata, sen vähemmin uudestaan rakentaa,
niin kauan kuin se edes pönkkien varassa pystyssä pysyy, kun ei
sellaiseen kaupungin hallinnon puolesta pakoteta, eikä talo muutenkaan
ole kaupungin keskustassa. Keskustaksi lasketaan tomskilaisen
käsityskannan mukaan ainoastaan yllämainittujen katujen alue, vaikka
se itse asiassa käsittää vain korkeintaan viidennen osan Tomskin
pinta-alasta.
Mainittujen pääkatujen ja harvojen muittenkin varsilla on
puuistutuksia, jotka luovat edes hiukan viileyttä tähän kesäisin
ja vieläpä syksyisinkin aurinkoisten ilmojen vallitessa hirmuiseen
tomupesään. Puistoja on kaikkiaan vain kolme, jotka nekin ovat vailla
asianmukaista hoitoa ja järjestelyä. Ainoastaan laaja yliopiston puisto
tekee tässä suhteessa miellyttävän poikkeuksen. Siellä näkyy ymmärtävän
käden jälki selvästi ja sinne piilee kaupungin väestö mielellään kesän
pölyjä.
Edellä jo huomautin, että valtakatujen varrella on verrattain
pulskia kivirakennuksia ja kauppahuoneita. Monet niistä ovat viime
vuosien tuotteita ja rakennetut uuteen siroon tyyliin. Liikehuoneita
on niinkin rikkaita, että monet asiantuntijat väittävät Venäjän
suurkaupungeissakaan tuskin sellaisia tavattavan. Viime vuosina on
sinne tänne muittenkin katujen varsille alkanut ilmestyä useampia
kivitaloja, joskaan ei juuri yksityisten toimesta. Erityistä huomiota
kiinnittävät yliopiston ja teknologisen laitoksen rakennusrivit, jotka
ovat aivan eri kulmallaan yliopiston puiston keskellä, sekä kirkot,
joita on kaikkiaan yli 80 oikeauskoista, neljä juutalaista synagogaa,
luterilainen kirkko sekä kaksi muhamettilaista moskeaa — kaupungissa
näet asuu paljon tatareja. — Kaupungissa on myös sekä mies että
naisluostari.
Viimeisinä 25 vuotena on Tomsk muodostunut Siperian ainoaksi suureksi
sivistyskeskukseksi, josta syystä se on saanut kajahtavan lisänimen
"Siperian Athena". Nykyään on siinä neljä korkeinta sivistystä
edustavaa oppilaitosta: Keisarillinen Tomskin Yliopisto (kaksi
tiedekuntaa: lainopillinen ja lääketieteellinen, 1,120 ylioppilasta;
lähitulevaisuudessa aiotaan tiedekuntien lukua lisätä kahdella:
historialliskielitieteellisellä ja fysismatemaattisella); Keisari
Nikolai II:n (ehkä nyttemmin nämä keisarilliset nimitykset on muutettu)
Teknologinen opisto (neljä osastoa: kone-, vuori-, rakennus- ja
kemiallinen osasto, 1,200 ylioppilasta) sekä korkeimmat siperialaiset
naiskurssit (kaksi osastoa: luonnontieteellinen ja matemaattinen,
300 oppilasta). Sitäpaitsi alkaa piakkoin toimintansa erään
tunnetun tomskilaisen yhteiskunnallisen toimihenkilön ja lahjoittajan
perustama "Kansan yliopisto".
Yllämainittujen korkeimpien oppilaitoksien lisäksi on Tomskissa
vielä suuri joukko keski- ja alkeiskouluja. Alkuopetus m.m. on
siellä niin hyvin järjestetty, että usea kaupungin nuoremmista
kansalaisista on saanut päästötodistuksen ainakin vaatimattomammasta
kansanoppilaitoksesta, mikä Siperian valistusoloihin katsoen on suuri
edistys sekin.
Erinäisten julkisten laitosten kirjastoja lukuunottamatta on Tomskissa
viisi yleistä kansankirjastoa ja lukuhalu väestön kesken koko lailla
vilkkaampaa kuin Venäjällä. Edistysseuroja on myös runsaasti. Monissa
Siperian kaupungeissa pyritään sangen toimeliaasti kansan sivistystasoa
kohottamaan.
Muukalainen tekee Tomskissa heti aluksi sen huomion, että kaupunki
on varakas ja hyvinvoipa. Kaduilla vilisee hienoa väkeä, naiset ovat
hyvin, joskaan ei ehkä aivan muodin viimeisen "kirkaisun" mukaan,
puetut ja köyhyys ei pistä silmään. Vanhat tomskilaiset kehuvat
kaupunkiaan rikkaaksi, vaikkei outo tahdo käsittää, millä keinoin
rikkauksia oikein kootaan Näyttää siltä, ettei kukaan tee mitään,
mutta sentään elää kuin parooni — ehkä paremmin: gulashiparooni, sillä
"kauppa se on, joka kannattaa" Tomskissakin, joka sota-aikana on
vaipunut saman keinottelun pyörteisiin kuin kaikki muutkin kaupungit.