Kotiin!
Kirkas maaliskuun aamu, kirpeä pakkanen, oikea siperialainen, joka
pistää nenänpäähän kuin ampiainen. Aurinko yrittelee paistaa, mutta
ei jaksa vielä lämmittää, päivemmällä ehkä kylläkin. Aroviima kirmaa
pitkin katua ja jyskyttää mennessään ikkunan luukkuja.
Istun räiskyvän takkavalkean ääressä ja muistelen Suomea. Siellä vielä
nukutaan, me elämme täällä neljä tuntia edellä.
Hätäinen koputus ovelle. Sisälle syöksyy hengästynyt mies, ennenkuin
minä ehdin sanoa mitään. Hän on ainoa kohtalotoveri koko kaupungissa,
muut ovat jo otetut sotaväkeen. Olisi kai hänetkin viety, mutta hän on
Saksan alamainen, vaikka ei ole jalallaan Saksaan astunut sinä ilmoisna
ikänä.
— Nyt se tuli... nyt se tuli... tuli vihdoinkin! — läähättää hän.
— Mikä tuli, Adolf Ernestowitsh?
— Se, minkä eteen olemme niin paljon työtä tehneet — Venäjän
vallankumous!
Minä hölmistyin. Aina me sitä olimme odottaneet, päivästä päivään,
mutta sittenkin oli tuo sana niin outo ja odottamaton. En tahdo jaksaa
uskoa.
Mutta Adolf Ernestovitsh selittää huohottaen nähneensä omin silmin
kaupunkihallitukselle tulleen sähkösanoman: ministerit vangitut...
duuma valinnut toimeenpanevan komitean maan hallinnosta toistaiseksi
huolta pitämään... sotaväki vallankumouksen puolella...
Hänen on hengästykseltään vaikea puhua, mutta hän selittää käsillään
lisää — ja toisen käden etusormesta purskahtelee verisuihku.
— Adolf Ernestowitsh, mikä on sormessanne, siitähän vuotaa verta?
— Portin väliin jäi, mikä lie siinä raapaissut. Tuli niin kiire
tuomaan sitä sanomaa, kun arvasin, että istutte kuin karhu pesässänne
tietämättä mitään. Pankaa päällenne, nyt ei ole aika uunin edessä
lämmitellä...
Minä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen.
Sitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle.
Me odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista
tapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein
kuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos
tiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä
on vallankumous ja vapaus.
Me kiirehdimme uprawaan — kaupunkihallitukseen. Siellä näytetään taas
sama sähkösanoma, jonka toverini oli jo nähnyt. Siitä on putoillut pois
sanoja pitkällä matkalla, mutta alla on selvästi: duuman toimeenpaneva
komitea, Rodsjanko, ja ylhäällä seisoo: virallinen.
— Hyvänen aika, miksi te ette naulaa julistuksia katujen kulmiin, että
väestö saisi tietää tapahtumista?
— Voineeko noihin tietoihin luottaa, — vastaa kaupunginpää haukotellen.
Ja sihteeri lisää varmasti:
— Mitä lienevät siellä duumassa taas tyhmyyksiä tehneet. Johan näistä
nyt oikein ilmoittelemaan...
Me tenäämme vastaan, sillä huomaamme, etteivät enemmän kaupunginpää
kuin hänen sihteerinsäkään ymmärrä lainkaan, mitä on tapahtunut. Mutta
se ei auta, he pysyvät lujasti mielipiteessään: ei kannata ilmoitella,
joutavia duuman juonia vain.
Tulee paikalle lisää "kaupunginisiä". Kaikki vilkaisevat sähkösanomaan,
viskaavat sen pois käsistään ja hymähtävät itseviisaan näköisinä. Joku
nauraakin makeasti.
— Kaikkea ne keksivätkin... ministerit vangitut... eipä hullumpaa...
Yleinen mieliala vähitellen vilkastuu, puhe kääntyy tavallisiin
kaupungin asioihin, ja me, jotka olemme vallankumousta täynnä, alamme
tuntea itsemme jotakuinkin noloiksi.
Mutta saapuu pelastus. Poika tuo sähkösanoman. Taas päällekirjoitus
"kiireellinen" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja vallankumouksesta
sekä käsky antaa julistuksia kansalle ja kehoittaa rauhallisuuteen.
"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit!"
Kaikki läsnäolevat tavaavat sähkösanoman läpi, katselevat toisiinsa ja
tavaavat taas.
Sitten alkaa neuvottelu, jossa kaikki puhuvat yht’aikaa. Toiset ovat
sitä mieltä, että nyt täytyy jo uskoa, mutta toiset yhä vieläkin
epäilevät.
Saapuu siihen "lakimieskin", entinen rauhantuomarin kirjuri, joka
vakuuttaa auktoriteetillään, että julistuksia täytyy kirjoittaa ja
naulata kadunkulmiin.
Me poistumme, toverini ja minä, kaupungin papat jäävät miettimään
julistuksen sanamuotoa.
"Tuleekohan Natsaretista mitään hyvää?"
Ei tullut. Meni se päivä, meni toinenkin, eikä minkäänlaisia
julistuksia mihinkään ilmestynyt.
Kävin toverini kanssa pari kertaa kuulemassa ja tarjoamassa apua, jos
sitä mahdollisesti tarvittaisiin, mutta meille vastattiin vain, että
elkää nyt hoputtako siinä, kyllä julistukset tulevat aikanaan.
Ja kolmannen päivän aamuna näkyikin useissa kadunkulmissa
suuria painettuja julistuksia, joissa kehoitettiin kansalaisia
rauhallisuuteen, selvitettiin tapahtumien merkitystä ja käskettiin
kaupunkihallintoa toimeenpanemaan yleinen kansalaiskokous
Toimeenpanevan komitean valitsemista varten. Tähän komiteaan pitäisi
valita kaikkien kansankerrosten edustajia ja olisi sen otettava
haltuunsa koko kaupungin hallinto, samoinkuin elintarveasiain
järjestelykin.
Mutta nämä julistukset olivat tulleet valmiiksi painettuina Tomskin
kuvernementtikomitealta. Kainskin uprawa ei ollut sittenkään saanut
mitään valmista!
Sillävälin oli jo saapunut sanomalehtiäkin, niitä ahmittiin innolla.
Mitään väenkokouksia ei sentään Kainskissa syntynyt, kaikki pysyivät
kiltisti kotonaan ja juttelivat siellä vallankumouksesta — jos yleensä
mistään juttelivat.
Vasta yleisessä kansalaiskokouksessa oli melua. Sinne oli
kokoontunut paljon väkeä kaikista kansankerroksista. Parempiosaiset
olivat pitäneet varansa ja vallanneet ajoissa kaikki edessäolevat
istumapaikat, yhteinen kansa, joka myöhästyi, sai seista ulompana.
Edessäolevat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat valituksi omat
miehensä Toimeenpanevaan komiteaan. Siihen tuli miehiä, joitten
oikea paikka olisi ollut vankilassa, virkamiehiä, lahjusten ottajia
ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppias-nylkyreitä, yleinen
syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli monta
omavaltaisuutta omallatunnollaan, j.n.e.
Tyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta oma syynsä, kun
eivät olleet jaksaneet huutaa herrojen ylitse.
Minä tunsin, että nyt oli tullut vapautuksen hetki. Sanomalehdissä
alkoi jo näkyä tietoja valtiollisten vankien vapauttamisesta. Tiesin
hyvin, että jos rupean vartoomaan, kunnes Kainskin Toimeenpaneva
komitea minut vapauttaa, saan odottaa liian kauan. Piti ruveta itseni
toimimaan.
Menin Toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai — jos
mahdollista — suoraan Hämeenlinnaan.
Mutta sellaista mahdollisuutta ei kuulunut olevan. Yleinen syyttäjä,
joka komiteassa oli "lakineuvoksena", selitti, ettei hän voi tietää,
olenko minä valtiollinen vai hevosvaras.
— Näytänkö minä, tshort vosjmi (piru vieköön), hevosvarkaalta?
— Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita mistä syystä olette
karkoitettu.
Minä kimmastuin. Menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen,
pidin kolme kovaa puhetta Toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain
aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä eroitettiin ja
valittiin uusia tilalle!
"Nyt kai saan passin".
Mitä vielä! Tulos komitean puoleen kääntymisestäni oli yhtä laiha.
Se osasi harmittaa. Oma komitea... olisinpa tuon tiennyt, en olisi
auttanut valtaan...
Riideltyäni komitean kanssa pari päivää päätin matkustaa ilman
papereita. Onhan nyt vapaa aika, totta kai kirjoittakin pääsee.
Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maalisk. 23. p:nä, Kainskin
kirkonkellot. Aina ennen oli niitten äänessä ollut jotain raskasta,
surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt, nyt kilkattivat ne kuin vallattoman
riemun haltioittamina ja mielessä heräsi toivon tunne.
Oli ensimäinen tosi juhla, kansan juhlapäivä, jonka vertaista ei kovia
kokeneen Venäjänmaan historia tiedä.
Juhlittiin vapauden edestä henkensä uhranneitten, tosikunnian kentällä
kaatuneitten pyhää muistoa...
Kansa juhli nyt itse, sitä ei pakotettu juhlimaan, ei ajettu kuin
lammaslaumaa kirkkoon Romanovien huoneelle pitkää elinikää rukoilemaan.
Kuljettiin pitkin katuja punaisten lippujen liehuessa, kainskilaisetkin
olivat vihdoin heränneet, kokoontuneet yhteen ja yhdessä juhlivat...
Hyvillä enteillä jätin minä Kainskin vapaana matkalaisena, ilman
poliisilupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla merkittyjä
papereita. Pietariin... Suomeen...
* * * * *
Asemalla soittaa sotilassoittokunta, kaikuvat "Marseljeesin" ja "Te
uhreina kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin
taloissa salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkoituspaikan
kurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin vankilaan. Nyt ne
samat laulut viritetään vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat...
työmiehet... porvarit.
Aseman ohitse vaeltaa vapauden kulkue, edellä surulippu, jossa sanat:
"Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden
puolesta Romanovin huoneen pyövelien käden kautta".
Toisia lippuja kirjoituksineen: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön
vapaus!"
Olisipa ennen sellaisia lippuja kohotettu, vaikkapa vain pari
viikkoa takaperin... Seuraukset tietää jokainen vallankumouksellinen
venäläinen: viipymättä siirto tyrmään, tutkintotuomari, yleinen
syyttäjä, Rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä...
* * * * *
Pitäisi päästä junaan, mutta se on mahdotonta, lippuja ei
myydä. Huomenna ja ylihuomennakaan ei ole mahdollisuutta, eikä
lähitulevaisuudessakaan.
Ei siis vielä Suomeen, mutta ei takaisin Kainskiinkaan, kirottuun
pesään, josta lopulta pääsi eroon.
Täytyy lähteä syvemmälle Siperiaan, Tomskiin, läänin pääkaupunkiin. Se
on pääteasema, ehkä sieltä onnistuu jossain lomassa pujahtaa junaan.
Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen mummu"
Breshko-Breshkowskaja. Hänellä on oma vaununsa. Hän on sytyttänyt
kynttilöitä kaatuneitten sankarien muistolle.
Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän on tukevassa siperialaisessa
puvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvälle painetun lakin alta. Hän
puhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, mutta vielä nuorteilla
kasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta
puhumisesta väsynyt, mutta ihmiset pysyvät odottamattoman hiljaa, niin
että jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu asioita, jotka ovat jokaisen
sydämellä.
Mummo ehti nähdä vapauden auringon.
Kansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.
Juna lähtee vierimään vieden mummon seuraavaan paikkaan puhumaan,
seuraavaan paikkaan juhlittavaksi.
Kuinka haluttaisi olla mukana menossa Suomea kohti! Lehdistä näkyy,
että se on saanut takaisin vapautensa...
Mutta toisin on kohtalo määrännyt. Minun matkani pitää kauemmaksi
Siperiaan...
Ah, Suomi, Suomi!
Ei antanut isänmaa muuta kuin vankeutta ja kärsimyksiä, mutta kun sen
vapaaksi kuuli, niin tuskalliselta tuntui edetä yhä kauemmaksi Siperian
syvyyksiin, entisille jälilleen, jotka sairaana oli jättänyt.
Missä lienee siellä sydämen sopukoissa sellainen voimakas,
vastustamaton kotimaan kaipuu. Ja mistä sen tunteneekin niin väkevänä
oman kamaran tuoksun, aina sitä ankarampana, kuta kauvempana sen
pinnasta kulkee...
* * * * *
Ympärilläni iloinen, keveä nauru. Vapaan, suuren kansan vapaata
ilonpitoa.
Minne on joutunut entinen epäilevä, arka katse?
Missä on alta-kulmien-murjotus?
Vallankumous sen hävitti. Nyt ei ole enää riutumusta ja epäuskoa, eikä
arkailua. Nyt katsellaan kohtaloa suoraan silmiin; ei alistuta sen alle
nöyrinä, vaan noustaan sen herroiksi, ohjataan sitä omin käsin...
Ja yhä uudestaan ja uudestaan helähtää "Marseljeesi", vallankumouksen
voimalaulu.
"Marseljeesi" Venäjällä!
Se raikahtaa venäläisestä rinnasta ehkä riemukkaampana kuin ennen
Ranskan vallankumouksen pyörteissä.
* * * * *
Tomsk!
Luulin jo sinut neljä kuukautta sitten iäksi jättäneeni, mutta vielä
kerran tapasimme.
Erilainen olet sinäkin kuin erotessamme. Punaiset liput hulmuavat
iloisesti kattosi harjoilla, "Marseljeesia" laulavat sotaväenosastot
kulkevat kaduillasi. Kaikkialla on elämää ja touhua. Tomsk on
suhtautunut vallankumoukseen perusteellisemmin kuin unelias Kainsk.
Siellä on vangittu kuvernööri, santarmit sekä muut pahimmat
taantumuksen kätyrit.
Menen Toimeenpanevaan komiteaan. Mitä ihmettä! Tuttuja miehiä, entisiä
karkoitustovereita Narymista, toiset sotilaspuvuissa, toiset ilman. He
johtavat nyt koko läänin asioita. Osat ovat vaihtuneet.
— Terve, terve, ilmestyithän vihdoinkin. Missä olet ollut? Minne aiot?
— kysymyksiä satelee enemmän kuin minä ennätän vastata.
— Suomeen, Suomeen, veikkoset, voitteko auttaa saamaan lippua?
— Voimme, voimme kyllä, mutta emme halua, jää tänne, täällä miehiä
tarvitaan.
— Ei, veljet, ei, kotia täytyy... Suomeen...
Minä saan taskuuni asianmukaiset paperit ja ensimäisen luokan
vapaalipun, joka on minulle annettava ennen aikaisemmin tilanneita.
Vihdoinkin kotimaata kohti...
Oli jo aikakin...
Taas johtaa ruumiillinen raihnaisuus mieleen vankilat, vankivaunut,
karkoituspaikat, mutta henki on vireämpi ja terveempi kuin koskaan.
Iloisia sanomia... Ne, jotka ennen sinua kiusasivat, istuvat nyt
vuorostaan telkien takana.
Emme me tahdo kostoa, emme suo teille samaa kohtaloa, jonka te meille
valmistitte, mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi!... Eiväthän
teidän silmänne kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista
entisten palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan
riemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauslaulujen vyörynnän...
* * * * *
Kaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen väri.
Sotamiehen lakissa on punainen merkki ja upseerin kotka on piiloutunut
saman värin alle.
Talonpoika ajaa laulellen hevostaan, jonka luokassa liehuu punainen
lippu.
Jokaisella asemalla on pieniä poikasia ja tyttösiä kädessä punaiset
viirit, joissa on kirjoituksia: "Eläköön vapaus!" "Terve Tasavalta!"
Nuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa...
Ja ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on ystävä
naapurinsa kanssa, antaa hänelle kaikkea, mitä itsellään on, koettaa
olla avulias ja alistuvainen, mahdollisimman epäitsekäs...
* * * * *
Puolitoista viikkoa matkalla. Juna vuorokauden myöhässä. Pietarin
kevätloasta selvitty. Jätetty jo taakse rajakin.
Taas omalla maaperällä, taas Suomessa!
Oma kieli, tutut asemanimet, joka ihminen kuin läheinen sukulainen,
jonka kättä tekee mieli puristaa. Täytyy puhua jokaisen kanssa,
rupatella oikein sydämensä halusta.
Aika lentää kuin siivillä. Väsymys tuntuu, mutta ei sovi levähtää,
jäisi vielä joku jutteluttamatta, ehkä joku asema näkemättä. Ei toki,
hyväinen aika ... ei saa...
Tämäkin juna myöhässä. Olkoon... olkoon, ei tee mitään, katselemista
riittää. Riihimäelläkin on niin paljo tuttavia, jokaisen kanssa täytyy
puhua. Jokaisella on kyseltävää ja jokaiselle pitää vastata.
Eikä ole muuttunut mikään, kaikki ennallaan. Lopulta tuntuu kuin olisi
kaikki nuo ihmisetkin eilen tavannut ja heidän touhujaan katsellut.
Ja kuitenkin... kaksi vuotta kahdeksan kuukautta poissa ihmisten
ilmoilta...
Hämeenlinna!...
Heikot jalat tuntuvat, pettävän... Mutta niihin palaa tarmo taas...
täytyy palata...
"Tää on viimeinen taisto..."
* * * * *
"Kuule kuinka soitto kaikuu..."