"Naapurissa" kylässä.
Kun on istunut parikin kuukautta sellaisessa "kulttuurikeskuksessa"
kuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu
tulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia
kotinurkkia kauemmaksi.
Helmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu
sanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että
pistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin,
vaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä
Narymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään,
vielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme
juuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja
siellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E.
Svinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat.
Mutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta
mutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta
mutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen
tiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin
karkoituspaikalla.
Se mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu.
Sellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän
muka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme.
Mutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan "reilu
meininki", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän
kirjoittajan maanmies.
Epäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei
ollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa
hevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta
varakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi
pois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä
aikaa kuulla omaa kieltään.
Mitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle!
Kun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta
iltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos
tapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei
"taivaan merkeistä" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä
tuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen
ilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet "riitingit".
Olen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy
yhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen
puutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu
useampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli,
että tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä
kertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain
hiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että
meillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä
venäjänkielessä _konj_ merkitsee hyvää hevosta) ja "lönkkäravia" me
mennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme.
Ei tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin
varmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat
kuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta
utelevalle: "tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo". Ja
hyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti
perille tuon kolmevirstaisen taipaleen.
Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat,
koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on
taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä
hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme
ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen
mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan
virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa
aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan
epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta
minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla.
Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin
laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.
Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä
tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie
puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja
taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas
joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin
on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa
paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän
saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti
arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.
Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin
etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät
eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana,
joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä
huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja
karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa
heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat
ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa
huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua,
joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä:
salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä
ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja
sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on
helpompaa kuin "pääkaupungissa".
Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa,
elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa
kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa
kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet,
että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia
aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa
ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun
eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.
Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista
kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin,
että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme
oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät
yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme,
mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla
sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla.
Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista.
Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien
illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö,
hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin
paremman puutteessa.
Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme
tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen
ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän
ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt
ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi.
Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei
Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan
ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää,
mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin,
että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme
vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa
pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän
kipinänsä.
Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä
ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla,
yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä,
multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen
herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat
siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas
puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan
lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.
Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan
meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja,
jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä
selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi
sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta
popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini
on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty
tietämättömyyttään syyttämään.
Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen”
maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen
tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin
maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle,
mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika.
Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa.
Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen
sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut
puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein
näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä
vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit.
Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken
todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut
europalaisuutta ulkonäkööni.
Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on
eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse
Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme
hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan
häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa
poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä
tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin
laskemaa valistuksen perustusta.
Seuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä
kahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo
katsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi,
sillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten
virstojen pituutta.
Illalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet
muuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita
sedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui
kaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä.
Tymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen
rannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea
sedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla
jokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa
Ilinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa
asukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on
vallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä
muutamissa taloissa sellaisia "nykyajan mukavuuksiakin", joita muualla
saa turhaan hakea.
Paikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7
valtiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa
yläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen
salonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva
Svinhufvudin —järjestystä valvomassa.
Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin
keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä
sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen
Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen
tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville
venäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.
Kalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti
karkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta
kuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän
saapuessamme.
Yleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä
karkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää
parhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se
meihinkin teki.
Kaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle.
Puolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa
entistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme
saaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa.
Sekin on onni onnettomuudessa.