Miten karkoitetut Narymissa elivät.
Karkoitusalue on jonkunlainen vapaus vankilan ja etappiajan jälkeen,
mutta varsin rajoitettu. Kaupunki on pinta-alaltaan mitättömän pieni,
kuten edellä on kerrottu, siinä on karkoitetuille vapautta noin
neljänneskilometri joka suuntaan. Käytä se vapautesi sitten pitkin tai
poikin, mutta elä uskalla lähteä kauemmaksi, siitä voi seurata kolme
kuukautta vankeutta.
Sehän se juuri on se yhden pienen ympyrän kiertäminen, joka vuosikausia
kestettyään lopulta vie kärsivällisyyden ja pilaa tyyten hermot. Siinä
johtuu monasti mieleen, että jotain tällaista mahtaa tuntea häkkiin
suljettu eläin.
Melkein aina olisin ollut valmis vaihtamaan tämän vapauden sodan
loppuun saakka kestävään vankeusrangaistukseen jossain Suomen
vankilassa, vaikka hyvin tiesin omasta kokemuksestani, että
meikäläisten rangaistuslaitosten komento on varsin tiukka. Mutta
tietäisihän olevansa edes omalla maaperällä.
Sanotaan, että venäläiset ovat herkkiä koti-ikävälle. En minä sitä
ainakaan huomannut, mutta ehkä he Siperiassa ollessaan tunsivat
olevansa omalla kamaralla, venäläisellä maaperällä. Kaikuihan siellä
oma kieli ja olivathan siellä tavatkin monessa suhteessa samanmukaiset
kuin "Äiti Venäjällä".
Ainakin aluksi näyttivät venäläiset valtiolliset jaksavan pitää yllä
hyvää tuultansa ja työnhaluansa.
Narym on vanha karkoitusalue ja varsinkin viime aikoina, jolloin
karkoitettujen tulva oli suurempi kuin ehkä milloinkaan ennen, oli
suorastaan pakko järjestää jollain tavoin taloudellista asemaansa,
kellään kun ei ollut määrättömiä rahavaroja käytettävänään.
Asuntokomitea oli toiminnassa allekirjoittaneen saapuessa Narymiin.
Sen tehtävänä oli puuhata kaikille uusille Narymiin saapuville
valtiollisille karkoitetuille siedettävä asunto, samalla kun se
arvosteli hinnat, ettei talonpoikien rahanhimo pääsisi liiaksi
nousemaan.
Asuntokomitea sangen pian, kun Narymiin alkoi saapua suuria joukkoja
ei-valtiollisia karkoitettuja, menetti merkityksensä, sillä asunnoista
syntyi kovin voimakas kilpailu ja epämääräiset ainekset "söivät" monta
kertaa rotevammilla maksuillaan valtiollisten kortteerin.
Yhteistoiminta vallitsi myös ruokapuolen alalla. Erinäiset ryhmät, noin
8—12 henkeen, olivat muodostaneet jonkunlaisia "osuusruokaloita" eli
"kommuuneja", kuten niitä Narymissa nimitettiin. Näissä tosin syötiin
vain päivällinen, mutta muutahan sitä ei juuri ollut varaa syödäkään,
ryypättiin teetä paljaan leivän kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.
Päivällisen valmistus oli jonkun palkatun henkilön huolena, mutta
tuotteitten oston ja hankinnan suoritti aina päivystäjä, jollaisena
kunkin ruokailijan oli velvollisuus vuorollaan toimia. Sama päivystäjä
toimitti myös "ylöspassaajan" tehtäviä.
Myöhemmin, kun elintarvekysymys alkoi Narymissakin kärjistyä, hinnat
suunnattomasti kohosivat ja saanti kohtasi vaikeuksia, laajennettiin
toimintaa ja alettiin toimittaa suuria yhteisostoja. Kymmenien, välistä
satojenkin virstojen päästä kulettivat yhteisoston lähetit elintarpeita
Narymiin, jossa niitä koetettiin myydä valtiollisille karkoitetuille
niin kohtuhintaan kuin suinkin mahdollista. Karkoitettujen rajoitetun
talousarvion vuoksi oli tällainen yhteistoiminta välttämätön, eivätkä
viranomaisetkaan sille panneet esteitä.
Valtiollisten kesken löytyi myöskin apukassa josta sai kerrallaan kolme
ruplaa apurahaa, tietysti takaisinmaksuvelvoituksella. Summa tosin
ei ollut suuruudella pilattu, mutta parempi sekin hädässä kuin ihan
ilman, eikähän valtiollisilla ollut mahdollisuuksia kovin rikkaitten
kassojen luomiseen. Useimmiten on ensimäinen apu paras apu ja juuri sen
avun antoi valtiollisten kassa vastatulleille, joista useimmat kyllä
muutaman ajan kuluttua alkoivat saada avustusta kotipuolestaan.
Harvoin on karkoitetuille työtä tarjolla, sillä viranomaiset eivät
salli siirtyä ulommaksi asuma-alueelta, ja itsessään Narymissa ei
työpaikkoja löydy. Mutta joskus, varsinkin viime aikoina, erinäisiä
lupia myönnettiin, sillä puute alkoi käydä kovin uhkaavaksi, ja silloin
taas muodostettiin työkuntia ja painuttiin ikimetsiin halon pilkontaan
tai sedripuun pähkinäin keruuseen. "Kommuuni" siis siinäkin, "murehet,
riemut jaettiin".
Henkisestä ravinnosta pidettiin myös huolta. Aikojen kuluessa oli
karkoitetuille paisunut tavallisen kookas kirjasto, jota innolla
käytettiin. Monet paremmassa asemassa olevat aatetoverit olivat sitä
muistaneet lahjoituksillaan. Useita arvokkaitakin teoksia kirjastossa
löytyi. Allekirjoittaneen Narymissa ollessa lähetti tunnettu
venäläinen sosialistiteoretikko G. W. Plehanaw Sveitsistä verrattain
suuren kirjakokoelman, samoin saapui tunnetulta taloustieteilijä A.
Bogdanowilta parikin sangen kunnioitettavaa lähetystä.
Mutta jo vuonna 1915 alkoivat santarmit tehdä hyvin tiheitä
"visiittejä" kirjastoon, joka sitä ennen oli tunnustettu aivan
lailliseksi, ja heidän mukaansa hävisi kirjakokoelmista milloin mikin
nide. Vaikka täten takavarikoidut kirjat tavallisesti palautettuakin,
tuotti santarmien menettely suuria haittoja säännölliselle
lainaustoiminnalle. Senpävuoksi karkoitetut ehdottivatkin Narymin
kaupungille, että tämä ottaisi kirjaston haltuunsa. Karkoitettujen
kirjastokomitea lupasi vielä kirjaston järjestääkin, kaupungin
velvollisuus oli vain ottaa haltuunsa valmis laitos ja pitää huolta
kirjastonhoitajan palkkaamisesta sekä laitoksen mahdollisesta
laajentamisesta. Ainoana ehtona oli, että karkoitetutkin mahdollisimman
pienestä maksusta saisivat sitä käyttää. — Sillä keinoin sai Narym
ensimäisen kirjastonsa. Ehkäpä se levittää tiedon hedelmiä toistaiseksi
vielä ylen karuun ympäristöönsä.
Lukusali oli sentään aivan loppuun saakka karkoitettujen itsensä
hallussa. Lukusalilla ei kumminkaan Narymissa ollut aivan samaa
merkitystä kuin yleensä muualla. Narymin karkoitetuilla ei
nimittäin ollut käytettävänään sellaista huoneustoa, jossa sopisi
oleskella lukemistarkoituksessa. Sanomalehdet saapuivat yksityisten
karkoitettujen nimiin ja niitä annettiin, samoinkuin ennen kirjoja,
lainaksi määräajaksi.
V. 1915 tuli karkoitettujen lukusaliin kuusi suurempaa sanomalehteä
ja niitten lisäksi vielä koko joukko muita pienempiä paikallislehtiä
eri seuduilta. "Sibirskaja Shisnj" tomskilaisena lehtenä saavutti
suurimman lukijakunnan, siinä kun oli tuoreimmat — joskin hiukan niukat
— tiedot maailman menosta. "Novoje Vremjaa", joka sekin oli saapuvien
lehtien joukossa, lukivat etupäässä "strateegit", jotka kehuivat sen
sotatietojen olevan tarkimpia.
Mutta ei yksin sanomalehdillä lukusali ravinnut lainaajiaan. Melkein
kaikki huomattavimmat aikakauskirjat y.m. julkaisut olivat myös
saatavissa.
Mistäkö rahat näitten monien sanomalehtien ja aikakautisten julkaisujen
tilaamiseen?
Mistäpä ne rahat olisi saatu, jos rahoja olisi tarvittu. Mutta
toimitukset ymmärsivät aseman ja lähettivät julkaisunsa suuresta
kiitoksesta.
Karkoituspaikalla kävi sivistystyö kuumeisella kiireellä. Vankila
ja karkoitus — siinä Venäjän työläisten korkeakoulut. Niissä saa
hän levähtää ja tietojansa kartuttaa. Kehittyneemmät opastavat
vähätietoisempia, yhteisvoimin pyritään yhteiseen päämäärään.
Mutta valtiollisetkin karkoitetut väsyivät ja heidän henkiset
harrastuksensa herpoutuivat. Ihminen ei jaksa ijänkaiken
työskennelläkään erämaassa. Henki ei pysy joustavana ja tahtokin
jo lopulta tylsistyy. Jo v. 1916 alkoivat opintorenkaitten saumat
ratkeilla, syntyi henkilökohtaisia kinasteluja, sitten lopulta
ilmiriitoja. Kaikki järjestetty toiminta, niin henkinen kuin
taloudellinenkin, joutui täydelliseen hajaannustilaan.
Kaivattiin elämän hyörinää. Sitä vaati sekä silmä että henki. Mutta
viidensadan virstan päähän ei kuulu elämän humu. Aina samat ihmiset
kiertämässä samaa ympyrää. Jospa edes kerran kuussa tai vaikkapa
vain kerran vuodessa näkisi tuntemattomat kasvot! Mutta ei... ei...
Tulee lopulta villiksi ja alkaa karttaa vähiäkin tuttaviaan. Sielussa
syntyy elävältä haudatun kamala tunne. Eläviä ruumiita olivat ne
kärsiväkasvoiset haamut, jotka likaisia katuja ilman päämäärää
edestakaisin kuljeskelivat.
Ja se, mikä elämää oli, oli keinotekoista ja kummallista.
Kuten ennen on kerrottu, tuli posti kerran viikossa, kesällä
pitemmänkin väliajan perästä. Mutta postin väliaikoina levisi aina mitä
oudoimpia huhuja. Kukaan ei voinut tietää, mistä ja miten ne olivat
saaneet alkunsa, mutta jokainen niitä ahmi ja näytti ikäänkuin niistä
elävän. Ja päivän kuluessa ne kasvoivat kuin vuorelta alas vyöryvä
lumimöhkäle. Kaikkien aiheena oli sota tai karkoitettujen vapautus.
Milloin olivat saksalaiset vallanneet Pietarin tai Moskovan, milloin
olivat venäläiset tunkeutuneet Berliniin ja tämän riemusanoman saatua
oli heti annettu karkoitettujen vapautuskäsky. Saapui sitten posti ja
toi sanomalehden. Asema ennallaan, laukausten vaihtoa, tiedustelijain
retkeilyjä ja siellä täällä tykkien jyskettä, eikä sanaakaan
vapautuksesta. Kukaan ei sentään ihmetellyt. Ehkä ei kukaan ollut
uskonutkaan siivekästä huhua, vaikka oli ollut valmis sitä levittämään
joka taholle. Pitihän toki olla puheenaihetta sellaisissa oloissa.
Kaksi kertaa vuodessa oltiin ilman postia ja ilman sähkölennätintä
kaksi kuukautta kummallakin kertaa. Silloin ei ollut minkäänlaista
mahdollisuutta saada tietoja muusta maailmasta ja kuitenkin oli
juuri silloin huhuja mitä hurjimpia liikkeellä. Niitä kertoi toinen
toiselleen lukemattomia. Mistä ne olivat tulleet? Kukaan ei tainnut
tulla kysyneeksi. Langatonta sähkölennätintä ei Narymiin ainakaan ollut
ja ilmapurjehduskin on siellä tuntematon.
Ja huhujen pyörteessä huoattiin: oh, kunpa pääsisi edes Tomskiin,
siellä kai tiedetään paljon, onhan niin tärkeä aika elettävänä. Palasi
joku Tomskista. Kohta oli hänen ympärillään sankka parvi: — mitä, mitä
uutta? Nähtävästi ei mitään. Tulija tiesi vähemmän kuin narymilaiset,
sillä hän oli tullut maailmasta, jossa ei ole elämää janoavia ihmisiä
eikä huhuja.
Kaikesta huolimatta voi syyllä sanoa, että valtiollisten karkoitettujen
asema oli helpompi. Heille voi tulla tylsyyden hetkiä, mutta joskus
ainakin saattoivat he tarttua kirjaan, joskus ainakin pysyi kynä
kädessä ja voi kirjoittaa kirjeen ystävälleen tai sanomalehdelle.
Mutta kauheampi oli suuren ei-valtiollisten karkoitettujen lauman
laita. Varkaista en puhu, sillä he löytävät aina ja joka paikassa
toiminta-alan, mutta entä ne sadat muut, jotka sattumalta olivat
joutuneet karkoituspaikalle: kauppiaat, talonpojat, käsityöläiset,
työmiehet y.m. He eivät olleet ennenkään kirjoja viljelleet, eivätkä
liioin kynätöitä tehneet, — monet, ehkä useimmat heistä, olivat tuskin
lukutaitoisia. Millä he aikaansa kuluttivat?
Siinä kysymys, johon en osaa vastata. Sen vain tiedän, että monet juuri
sen joukon keskuudesta menettivät järkensä. Toiset heistä tulivat
aivan pelottaviksi, ja monta kertaa muistan istuneeni veitsi jalkojen
välissä ja paksu sedripuukeppi vierellä sellaisen kutsumattoman vieraan
huoneeseeni tunkeuduttua.
Mutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten
johdosta oli muuan "hänen ylhäisyytensä", todellinen valtioneuvos,
sisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä
tapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan
tähän seuraavaa:
"Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne
itse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.)
1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut
matkallani Narymin alueelle." (Asian kertoja oli ollut siirrettynä
Moltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin
entiselle asuinpaikalleen.)
He olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C)
pakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle
kuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen
lyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä
asemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa
lumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli
antanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet
hänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu.
Matkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan.
Igodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle
lämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos.
Hän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti
palannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin,
meitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan
perästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika
palasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä,
mutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen
virstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta.
Samaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock.
Paleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan
pristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan
ainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään
oleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän
katoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen
mitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla
taas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle.
Kuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta
mielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia,
suljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja
ja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain
syystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta
lähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan
Narymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii
mielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan
häneen.
Mielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan
vähäpätöinen.”
Niin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista,
minä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen.
Ja kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin
lähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen.
Erityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän
puolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen
hyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja
kun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en
minä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla
oli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa
suorastaan taistella henkensä puolesta.
Entä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla
pakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa
monta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta
ja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut
kätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu
oli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään
päin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista
oloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli
aluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50
kop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei
myöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan
lupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut
työtä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu,
yleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa
pakoitettuja lupia antamaan.
Puutteellisesta ravinnosta johtuivat monet sairaudet, jotka leikkasivat
runsaan sadon. Useita kertoja vuodessa raivosivat myös kulkutaudit
kaataen sekä paikallista väestöä että karkoitettuja joukottain.
Monta tuntematonta osatoveria korjattiin haudan poveen. Monta tuttua
samoin.
Johtuupa tässä mieleeni toukokuun puolivälissä 1915 kuolleen
lättiläisen sosialidemokratin Cristop Mazkarin surullinen kohtalo.
Hän oli kuolinhetkellään ainoastaan kahdenkolmatta vanha. Oli
saapunut Libausta karkoitettuna sotatilan ajaksi Parabelin kylään,
kolmekymmentä virstaa Narymista etelään, helmikuun lopulla terveenä
ja toivorikkain mielin. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa oli hän
sairastunut suolikuumeeseen. Paikallinen välskäri — Parabelin kylässä
sellainen on, muissa kylissä ei juuri löydy — oli sanonut taudin olevan
kotimaista koleeraa ja menevän pian ohitse. Kylästä toiseen ei ollut
helppo saada lupakirjaa, mutta sairaan tilan yhä huonontuessa oli
vartijavanhin kumminkin suostunut sellaisen Narymiin pääsyä varten
antamaan. Mutta välskäri teki tenän, hän oli kerran sanonut, että tauti
ei ole vakavaa laatua, eikähän toki sopinut hänen lääketieteelliselle
oppineisuudelleen noin vaan joittenkin karkotettujen edessä taipua.
Vasta aivan viime tingassa, kun sairaan tila jo oli toivoton ja
hänelle vielä ilmestyi suuri ajos kaulaan, perääntyi itsetietoinen
välskäri ja lähetti potilaan Narymin sairaalaan. Valtiolliset
karkoitetut järjestivät täällä toverinsa sairasvuoteelle päivystyksen,
että aina oli kaksi henkeä hänen tarpeitaan tyydyttämässä. Toverien
huolenpitokaan ei enää voinut auttaa, vaan kuoli Mazkar muutamien
päivien kuluttua kiroten koko vallitsevan järjestelmän ja ne, jotka
hänet olivat nuoruutensa keväässä temmanneet kotioloistaan ja syösseet
kurjuuteen kuolemaan.
Harvinaisissa olosuhteissa sattuivat kaikkikin kuolemantapaukset.
Aina niihin oli syynä puutteellinen lääkärinhoito ja viranomaisten
ylimielisyys. Erikoisen järkyttävä oli muuan tapaus, jolloin pristawin
ja paikallisen lääkärin huolimattomuus saattoi hautaan erään
valtiollisen karkoitetun juuri samana päivänä, jolloin hänen piti
vapautua neljä vuotta kestäneen karkoituksensa jälkeen.
Eivätkä itsemurhatkaan olleet harvinaisia. Moni oli pakoitettu
käyttämään oman käden oikeutta hädän ja puutteen ahdistamana.
Erityisesti muistan hyvien tuttavieni Goldsteinin ja Jermolajewin
kaksoisitsemurhan. Tarkasti olivat he tekonsa edeltäpäin harkinneet,
koskapa Jermolajew, joka vielä ehkä olisi voitu strykniini-myrkyn
vaikutukselta pelastaa, voimakkaasti torjui kaikki auttamisyritykset.
Molemmat nämä nuoret miehet — Goldstein 22 vuotias, Jermolajew 25 —
olivat vanhoja karkoituspaikan kasvatteja. Iloton elämä oli heidät
siihen määrin lamauttanut, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien
kuukausien perästä tapahtuvaa vapauttamistaan. Heidän toiveensa
täytettiin, ainoa toiveensa: heidät haudattiin vierekkäin ulkopuolelle
hautuumaan.
Tahdon lopettaa tämän luvun lainaamalla edellämainitusta
sisäasiainministeristön lähettämälle tutkijalle jätetystä
valituskirjelmästä vielä erään kohdan. Näin se kuului:
"Otan vapauden huomauttaa teidän ylhäisyydellenne jo kertomistani
muista tapauksista, jotka kuvaavat karkoitetuille osoitettua
lääkärinapua sekä samalla karkoitettujen vaatetusavun saantia.
"Sarafanowkan kylässä (Moltshanowon alueella) kuoli syyskuun
puolivälissä 1915 tuntemattomaan tautiin muuan vapaaehtoisesti
karkoitetun vaimonsa luokse saapunut Henrik Mats. Parin viikon perästä
sairastui itse vaimo Mats kolmen lapsensa kera. Samoin sairastui heitä
hoitava karkoitettu nainen Golz. Jonkun ajan perästä sai kuudennen
piirin pristaw mainitun kylän vanhimmalta vartijalta ilmoituksen,
jonka liitän melkein sananmukaisesti: 'Ilmoitan teidän korkeudellenne,
että karkoitettu vaimo Mats ja hänen kolme lastaan (seuraa lasten
nimet) sekä heidän luonaan asuva karkoitettu nainen Golz ovat
sairastuneet tuntemattomaan tautiin, eivätkä kolmeen viikkoon ole
nousseet vuoteesta. En voi heitä lähettää sairaalaan, kun ei heillä
ole minkäänlaista vaatetusta'. — Pristaw lähetti tämän tiedonannon
Moltshanowon sairaalan välskärille pyytäen häntä matkustamaan
Sarafanowkaan sairaita katsomaan. Välskäri ei tavannut itseään vaimo
Matsia enää elävien joukossa ja totesi lapsilla sekä Golzilla olevan
lavantaudin. Välskäri ei voinut heitä heti lähettää sairaalaan. Sairaat
kieriskelivät riepukasassa, lapsilla ei ollut edes paitoja päällään.
Välskärin täytyi matkustaa takaisin Moltshanowoon, lähettää sieltä
vartijan mukana sairasviittoja ja peitteitä, ja ainoastaan sillä
tavoin saatiin sairaat sairashuoneeseen. Onneksi, tai pikemmin ehkä
onnettomuudeksi, saatiin pelastetuiksi orvot, joista vanhin oli 13-ja
nuorin 7-vuotias. Minne he nyt isättöminä ja äidittöminä joutuvat!
Vaatetusapua vaimo Mats ei saanut; hän saapui Narymin alueelta kesällä,
ja kesävaatetusapua ei annettu yhdellekään karkoitetulle. Pristaw
Walter oli ilmoittanut, että hänen mielestään kukaan karkoitetuista ei
kesävaatetusapua kaipaa.
"Tomskin läänissä sijaitsee pieni kihlakuntakaupunki Kusnetsk.
Lukemattomien anomusten jälkeen tavallisesti kuvernöörin erityisellä
luvalla siirretään vaikeasti sairaita sinne. Siirtämistavasta mainitsen
tositapauksen.
"Narymissa asui karkoitettu V. J. Lukin. Sairastaen munuaistautia anoi
hän siirtoa Kusnetskiin. Lupa tapasi hänet sairaalassa, missä hän poti
vaikeanlaatuista munuaistulehdusta. Ystävät neuvottelivat Lukinin
kanssa ja päättivät kaikesta huolimatta lähettää hänet toivoen, että
hän jossain Tomskin sairaalassa pian paranee. Narymin lääkäri antoi
luvan vaikeasti sairaan lähettämiseen. Tunnottomassa tilassa saatettiin
Lukin laivaan. Sairaanhoitajattarena matkusti hänen mukanaan erään
karkoitetun vaimo.
"Venäjän karkoituspaikoilla on sellainen tapa, että toiseen paikkaan
siirrettyjen karkoitettujen, jollei karkoitus tapahdu rangaistuksen
muodossa, sallitaan matkustaa omalla kustannuksellaan, eikä 'etapilla'.
Erityisesti sovellutetaan tätä tapaa sairaisiin. Kaikkialla muualla,
paitsi Tomskin läänissä, on tämä tapa käytännössä. Lukin tuotiin
syysk. 3. p:nä Tomskin sairaalaan ja jo 23. p:nä samaa kuuta hänet
vangittiin ja teljetyin siirtovankilaan kuljetettavaksi 'etapilla'
Kusnetskiin, jonne hän saapui vasta joulukuun 3. p:nä. Terveisiinkin
ihmisiin vaikuttaa 'etappi' sangen turmiollisesti. Koko elämän ajaksi
jää joku 'etapilla' saatu vaiva. Mutta Lukin, joka kolme viikkoa ennen
ei kyennyt kättäänkään liikuttamaan, työnnettiin 2l 1/2 kuukautiselle
etappitielle jalkaisin (melkein koko matkan Tomskista Kusnetskiin
kulkee 'etappi' jalkapolkuja).
"Sillä tavoin Tomskin läänissä helpoitetaan sairaitten karkoitettujen
kohtaloa — lähetetään heitä parempiin paikkoihin.
"Minkäänlaisesta lääkärinavusta karkoitetuille Tomskin kihlakunnassa
ei kannata puhuakaan. Nyt jo kolmatta kuukautta raivoaa lavantauti
Tshigoran kylässä Narymin alueella. Kymmenkunta henkeä on jo kuollut.
Ensi aikoina ei ollut minkäänlaista apua. Nyt juuri on sinne lähetetty
välskäri Panow. Osoitukseksi siitä, mitä lajia tämä välskäri on,
tulkoon kerrotuksi keskustelu, joka tapahtui hänen ja Kazorbakin kylän
postiaseman pitäjän välillä. Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne,
että otan vapauden toistaa tämän keskustelun sanasta sanaan:
"— Paljonko otat ajosta, mies?
"— Niin ja niin paljo.
"— Vähä, mies hyvä, ylen vähä, kaura kallistuu, kaikki kallistuu.
Minäkin tässä tähän saakka postiasemaa pidin, mutta ei kannattanut,
välskäriksi kirjoittauduin.
"Hevosmies välskärin ominaisuudessa taistelemassa lavantautia vastaan!
"Tilanne vielä huononee sen kautta, että joka paikassa kieltäydytään
antamasta sairaille lupakirjaa lääkärin luokse matkaamista varten.
Valtiollisesti karkoitetun Mazkarin ja karkoitetun Frischin kuolema
tapahtui yksinomaan siitä syystä, kuten lääkäri itse ilmoitti, että
liian myöhään tuotiin sairaat sairashuoneeseen. Ja kuinka paljon saivat
ponnistella Mazkarin toverit, ennenkuin heidän onnistui saada lupa
hänen siirtämiseensä Narymiin!
"Hautoja, hautoja, kokonainen rivi hautoja!"