Kuka kukin oli.
V. 1915 kesällä, jolloin karkoitettujen tulva oli suurimmillaan,
asui Narymin alueella yli 3,000 karkoitettua. Niitten joukossa oli
seuraavien eri kansakuntien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia,
suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, litvalaisia, tatareja,
turkkilaisia, saksalaisia, itävaltalaisia (monta eri kansallisuutta),
juutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia,
mustalaisia, armenialaisia, grusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia,
amerikalaisia ja serbialaisia. Mahdollisesti vielä muitakin, joista en
ole onnistunut saamaan selkoa. Mutta johan noistakin syntyy täydellinen
Babelin sekoitus.
Jos missä kaksi tai kolme kokoontui, niin melkeinpä siinä oli aina
kahta tai kolmea kansallisuutta. Kerran oli meillä kommuuni, jossa
kävi kymmenen henkeä päivällistämässä, ja niistä kertyi kahdeksan eri
kansallisuutta.
Suuresta karkoitettujen laumasta oli ainoastaan pieni osa n.s.
valtiollisia.
Mikä on sitten valtiollinen karkoitettu?
Venäjän rikoslakia valmistettaessa on pidetty hyvää huolta siitä,
että valtiopetosta koskevia pykäliä on mahdollisimman paljo
ja mahdollisimman venyviä. Venäläiselle taantumukselle, joka
rikoslainkin on säätänyt, oli tärkeätä päästä helposti jokaiseen
vähänkin epäilystä herättävään henkilöön käsiksi. Venäjällä ovat
viimeiseen vallankumoukseen saakka olleet kiellettyjä kaikki
n.s. vallankumoukselliset puolueet, t. s. sosialidemokratinen ja
sosialistivallankumouksellinen puolue, olipa kiellettyjen luokassa
vielä kadetti- eli kansanvapauden puoluekin, vaikka viimemainittua
koskeva kielto oli enemmän näennäinen. Tuskinpa löytynee tapausta,
että siihen puolueeseen kuulumisesta olisi rangaistu. Sensijaan
sosialidemokratit ja sosialistivallankumoukselliset, jos heidät
voitiin todistaa mainittujen puolueiden jäseniksi, selitettiin
valtiopettureiksi ja tuomittiin pakkotyöhön 4—15 vuodeksi tai
lieventävien asianhaarojen vallitessa, s.o. sitovien todistusten
puutteessa, elinaikaiseen karkoitukseen. Mutta Venäjän voimassaolevan
rikoslain mukaan seuraa niillekin, jotka ovat pakkotyörangaistuksen
kärsineet, Siperiaan karkoitus loppuiäkseen.
Vain tällaiset, tuomion kautta karkoitukseen joutuneet, ennen olivat
valtiollisia karkoitettuja, edellyttäen nimittäin, että heidät oli
tuomittu mainittuihin puolueisiin kuulumisesta, eikä rikollisina,
joille kyllä rikoslain mukaan saattoi seurata sama kohtalo.
Mutta kuuluisa P. A. Stolypin, Venäjän hirmuvallan ehkä tyypillisin
edustaja, huomasi rikoslaissa tuntuvan puutteen. Mihinkä joutuivat ne,
joita vastaan ei saatu minkäänlaisia todistuksia? Heidät tietenkin piti
vapauttaa ja laskea jatkamaan turmiollista vaikutustaan näännytetyn
kansan keskuudessa.
Sellainen ei voinut käydä päinsä ja Stolypin keksi keinon tämän
tukalan asiaintilan auttamiseksi. Hän puuhasi n.s. hallinnollisen
karkoitusjärjestelmän. Sen mukaan annettiin sisäasiainministeriölle
valta karkoittaa hallinnollista tietä kaikki hallitukselle epämieluiset
henkilöt määrävuosiksi Siperiaan. Tämä oli olevinaan jonkunlainen
parannusjärjestelmä. Muutamien vuosien — 2—5 vuoteen — kidutuksen
kaukaisilla karkoituspaikoilla piti muka taltuttaa satimeen joutuneen
hallitusvastaiset aivoitukset. Lieneekö Stolypin sentään itsekään
uskonut tähän "reseptiinsä", vaikka yleisön silmänlumeeksi sellainen
juttu liikkeelle laskettiin?
Stolypinin toimesta Venäjän ensimäisen vallankumouksen jälkeen v. 1905
tehtiin Narymista hallinnollisesti karkotettujen asuntoalue.
V. 1915 alussa oli koko Narymin alueella 186 valtiollista karkotettua,
mutta huomattava on, etteivät silloin vielä lähimainkaan kaikki olleet
saapuneet. Saman vuoden kesällä lienee Narymin alueella ollut kaksikin
kertaa mainittu määrä, koskapa itsessään Narymissakin oli silloin
seitsemäänkymmeneen valtiolliseen. Tämä luku ei kuitenkaan kauan
pysynyt niin suurena, sillä jo mainitun vuoden syksyllä siirrettiin
osa valtiollisia Moltshanowon alueelle ja v. 1916 vaihteessa alettiin
valtiollisia karkoitettuja ottaa sotapalvelukseen. Kesällä v. 1916 oli
valtiollisten lukumäärä supistunut pariinkymmeneen, joista Narymissä
oli vain muutamia heikkoja ja sairaita.
Kaikkien valtiollisten karkoituksen syy oli sama: heidät oli vangittu,
koetettu haalia todistuksia heitä vastaan, ja kun ei löydetty,
karkoitettu hallinnollisessa järjestyksessä. Sotatilan julistamisen
jälkeen oli karkoittaminen vieläkin helpompaa, sopi lähettää vain ilman
mitään sotatilan ajaksi.
Valtiollisten joukossa oli useita sangen kokeneita
vallankumoustaistelijoita. Muistan erityisesti muutamia:
_Pjotr Ivanowitsh Woevodin_ asui Narymissa vaimoineen ja tyttärineen.
Hän oli jo kuudentoista vanhana — vallankumouksen perästä vapaudessaan
viidenkolmatta — joutunut neljäksi vuodeksi linnavankeuteen
erään vallankumouksellisen puheen johdosta. Sittemmin oli hän
elänyt laittomasti, t. s. väärällä passilla useat vuodet, istunut
tuontuostakin vangittuna, mutta aina vapautunut. V. 1910 oli hänet
karkoitettu Narymin alueelle, josta karkasi jo samana yönä kuin
saapuikin. Vaimonsa oli matkustanut perässä, mutta mies, joka ei
tiennyt tämän aikeista, ei malttanut odottaa, vaan palasi karkulaisena
samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Pristaw oli vaimon kyselyyn
hiukan hölmistyneenä ilmoittanut, että kyllä sennimisen miehen olisi
pitänyt papereittensa mukaan saapua, mutta eipä häntä ole kuulunut.
Pitkän aikaa oli kulunut, ennenkuin Pjotr Ivanowitsh taas löysi
perheensä. Hän eli itse uudella nimellä ja uudella passilla,
kirjeenvaihto oli hankalaa, lopulta sentään sukulaisten välityksellä
olivat puolisot saaneet tietoja toisistaan. Kerran oli Pjotr Ivanowitsh
paennut viranomaisten vainoa Amerikaankin; matka oli ensin käynyt
Venäjältä koko Europan halki ja sitten valtamerta suurelle lännelle.
Hän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venättä, ja sitä ei
missään ymmärretty. Ihmeellisesti oli matka sentään sujunut. Moni
muukin Narymissa tapaamani valtiollinen oli matkustellut monissa
maissa osaamatta muuta kuin äidinkieltään, mutta venäläinen on mainio
saamaan itsensä ymmärretyksi, hän osaa puhua käsillään, jaloillaan ja
tarvittaessa koko ruumiillaan.
Woevodinilla oli laaja vankilakokemus, hän oli ollut yhdeksässäkolmatta
vankilassa, kaikkiaan puolenkahdeksatta vuotta. Narymiin oli hän
joutunut viimeksi v. 1914 keväällä jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan
— yhteensä kolme vuotta —, joka v. 1910 oli niin pikaisesti keskeytynyt.
Samoin ei Nikolai Nikolajewitsh Kordashew ollut kauvoja viipynyt
Narymissa sinne ensi kertaa vuonna 1906 saapuessaan. Oli odottanut vain
neljä vuorokautta seuraavaa laivaa ja sillä paennut. Hän oli roteva,
sotilasryhtinen mies, ja laivalla oli häntä pidetty valepukuisena
santarmiupseerina. Mistä lienee sellainen huhu päässyt liikkeelle,
mutta onneksi se oli pakenijalle ollut. Laivan mukana kulkevat poliisi
vartijatkin olivat osoittaneet hänelle harvinaista kunnioitusta. Bakun
suuren lakon aikana keväällä 1914 oli Nikolai Nikolajewitsh korkeamman
sivistyksen saaneena miehenä joutunut lakkolaisten henkiseksi
johtajaksi ja siinä ominaisuudessa lopuksi telkien taakse. Hänkin
oli asunut väärällä nimellä kokonaista kahdeksan vuotta erillään
perheestään, jota tapasi kaukana maan sydämessä ainoastaan kesälomiensa
aikana. Väärä passi oli hänellä kiinnijoutuessaankin, mutta täytyi
tunnustaa oikea nimensä, jollei halunnut pitentää vankeuttaan
loppumattomiin, ja sen tehtyään passitettiin hänet heti jatkamaan
aikaisempaa karkoitustaan. Narymiin oli hän saapunut parisen kuukautta
ennen minua. Syyskuussa v. 1916 vapautettiin hänet puoli vuotta ennen
määräaikaansa. Siihen aikaan otettiin juuri sotapalvelukseen loppuja
valtiollisia ja hänkin oli sattunut joutumaan mainitun syyn nojalla
vapautettujen luetteloon, vaikka hänet oli sotapalveluksesta ikiajoiksi
vapautettu ja vaikka hän jo oli kahdenviidettä vanha.
Mainitsin jo ennen Tomskin vankilassa tapaamastani sotilaspukuisesta
karkoitetusta. Hän oli _Fedor Grigorjewitsh Tshutshin_, kansanopettaja
ja sanomalehtikirjailija. Oli jo ennen ollut karkoitettuna määräajaksi
Vologdan lääniin ja nyt oli kasarmista suoraan lähetetty Narymin
alueelle sotatilan ajaksi. Hän joutui aluksi Tshigaran kylään,
kuudenkymmenen virstan päähän Narymista etelään, mutta myöhemmin
siirrettiin "levottomana aineksena" itseensä Narymiin. Tämä mies oli
ollut yhdeksän kuukautta naimisissa tietämättä vaimonsa oikeata nimeä.
Eikä vaimolla liioin ollut tietoa hänen ristimänimestään. Tuntuu
hieman uskomattomalta, eikö totta, mutta Venäjän vallankumouksellisten
keskuudessa sellaista sattuu. Olivat tavanneet toisensa jossain
sosialidemokratisen puolueen "maanalaisessa" kansliassa. Fedor
Grigorjewitsh oli ollut siellä virkailijana ja Aleksandra Vasiljewna
— ne olivat vaimon oikeat etunimet — oli tullut sinne asianomaisella
suosituksella varustettuna luvatonta kirjallisuutta hakemaan. Siitä
oli tuttavuus sukeutunut ja päättynyt avioliitolla, Miehen puoluenimi
oli silloin ollut Anatolij ja vaimon Nina. Näin olivat he toisiaan
alkuaikoina kutsuneetkin, kunnes molemmat olivat joutuneet vankilaan.
Silloin olisi pitänyt tietää oikea ristimänimi, kun oli kirjevaihdon
kautta asiat selvitettävä. Hankaluutta siitä syntyi, mutta asia saatiin
jotenkuten selvitetyksi lahjomalla muutamalla ruplalla kirjurin
virkaa toimittava vanki. Säästäväisesti olivat sittemminkin omaa
nimeään käytelleet ja vasta kahdeksan vuoden kuluttua, kun mies jo
toista kertaa tutki karkoituspaikan oloja, uskalsi vaimo piirtää oman
nimensä sähkösanoman alle. — Tällaista varovaisuutta täytyi käyttää,
sillä karkoitettujen ja heidän omaistensa kintereillä kulkivat aina
urkkijat. — Vanhin tytär sai sitten periä laillisena nimenään äidin
vallankumouksellisen nimen Nina.
_Aleksei Ivanowitsh Rykow_, nykyään niin suurta huomiota herättäneen
Leninin toveri ja Venäjän vanhan bolshevik-suunnan etevimpiä johtajia,
oli myös vanha vankila-asukas. Hän oli kuljeskellut paljon ulkomailla
suojelusosaston asiamiesten takaa ajamana. Vapaampina aikoina oli hän
piilotellut meillä Suomessakin, matkustanut suomalainen ylioppilaslakki
päässään sanaakaan suomenkieltä taitamattomana aivan urkkijain nenän
editse Tukholmaan, useitten suomalaisten laivalla ihmetellessä
ylioppilaan vaiteliaisuutta, ottanut osaa Venäjän sosialidemokratien
kongressiin Sveitsissä, jossa kokous oli hajoitettu Venäjän
suojelusosaston asiamiesten yllytyksestä, siirtynyt monisataisen
osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan Belgiaan, jonka lakien
mukaan valtiollisia rikollisia ei luovuteta. Sieltäkin oli sentään
käsketty poistumaan ja vasta Lontoossa oli kongressi saanut suorittaa
tehtävänsä loppuun. Niin silloin, kymmenisen vuotta takaperin. Nyt ei
enää Englanti ole sallinut venäläisten pakolaisten palata alueensa
läpi. Kansanvaltaisesta ja suvaitsevasta maasta on tullut imperialismin
kiukkuinen etuvartija.
Aleksei Ivanowitsh oli juuri pakomatkalla minun Narymiin saapuessani.
Syksyllä v. 1915 ilmestyi hän reppuineen vartijaston saattamana Narymin
rantaan. Oli elänyt Moskovassa ja ottanut kaikessa rauhassa osaa
vallankumoukselliseen toimintaan. Vuosi oli näin vierähtänyt, eikä
pieninkään varjo näyttänyt lankeavan hänen päälleen. Mutta silloin
tuli onnettomuus pienen ystävällisen suudelmatervehdyksen muodossa.
Oli tullut tuttava, vanha ystävä vastaan kerran kaupungin puistossa,
venäläisen tavan mukaan oli vaihdettu suudelma, mutta samassa olikin
salapoliisin koura kummankin ystävyksen niskassa. Urkkija oli
parhaillaan pitänyt silmällä ystävää ja sydämellisen tervehdyksen
nähdessään käynyt kumpaankin käsiksi. Vankilassa selvisi pian Rykowin
henkilöllisyys ja hänet lähetettiin takaisin Narymiin karkumatkan
kautta keskeytynyttä karkoitusaikaansa loppuun palvelemaan.
Kaikista tyypillisin karkuri oli sentään _Leonid Petrowitsh
Serebrjakow_, sillä hänet oli jo kahdeksan eri kertaa saatu
ruununmahdilla kuljettaa Narymiin, jossa hän ei mitenkään viihtynyt,
V. 1907 oli hänet aivan viheriäisenä nuorukaisena erämaahan
"opintomatkalle" karkoitettu, ja kohta oli karkaileminen alkanut.
Mutta kyllä olikin sillä pojalla reilu luonto, ei hän paljoa piitannut
oloistaan ja aina oli valmis leikkiä laskemaan, olipa edessä kuinka
paha paikka tahansa. Ei tullut ikävä siinä seurassa, jossa oli Leonid
Petrowitsh. Minä asuin Narymiin saavuttuani pari kuukautta hänen
kanssaan ja meidän keskemme kävi aina vilkas keskustelu, vaikkemme
toistemme kieliä aluksi ymmärtäneetkään. Mutta Leonid Petrowitsh oli
niitä harvoja ihmisiä, joitten kanssa voi puhua vaikka silmäniskuilla.
Hänkin oli matkustellut paljon ulkomailla, vaikkei osannutkaan muuta
kuin venättä. Kaikki tarpeensa oli hän silti saanut tyydytetyksi,
ja silloin kun ei kaupassa häntä muuten ymmärretty, meni itse
myymäläpöydän taakse ja otti omin käsin. Väliin oli myyjä tai paremmin
ehkä myyjätär kauhistunut luullen häntä pakkoluovuttajaksi, mutta
enimmäkseen oli juttu päättynyt molemminpuoliseen iloisuuteen. Leonid
Petrowitsh vakuutti minulle tullessani, että kolmen viikon perästä me
keskustelemme puhtaalla venäjänkielellä. Kyllä me keskustelimmekin
venäjäksi, mutta kuinka puhtaasti se minulta kävi, sen tietää Leonid
Petrowitsh parhaiten itse. Hänen iloisessa uskossaan oli jotain
tarttuvaa, ja hän oli mainio koulumestari.
Serebrjakow vapautui v. 1916 tammikuussa. Vielä aivan viime kuukausina
suunnitteli hän yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui sitten,
sillä pitihän toki joskus karkoitetun nimestä ja väärästä passista
päästä, eihän hän ollutkaan omalla nimellään esiintynyt muuta kuin
karkoitusalueella.
Saman vuoden syksynä, kun minä jo olin Tomskissa, astuu eräänä päivänä
huoneeseeni erään tomskilaisen matkustajakodin alakerrassa, jossa minä
öisin tappelin rottien ja päivisin torakoitten kanssa, parroittunut
mies komea turkki yllään. Minä katson aluksi ihmeissäni, mutta kohta
leviää tuuhean parran taakse hyväntahtoinen hymy ja pienistä silmistä
pilkistää tuttu veitikka.
— Leonid Petrowitsh!
— Ei, vaan Ivan Ivanowitsh.
— Olkoon, mutta kyllä minä sinut tunnen.
Istutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh
kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä
taululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä
Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään,
jos katsomaankin menee.
— Oikean miehen tapasitkin.
— Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole
karkumatkalla.
— Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin ... Me pysymme siellä,
minne meidät suvaitaan lähettää... Milläs matkoilla itse olet?
— Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja!
Ja Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli
Ivan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys
kaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea
mahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla
hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m.
— Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?... kysyin kaiken tuon
komeuden nähdessäni.
— Lue tarkemmin. Katso tittelikin!... Maanmittarin apulainen Ivan
Ivanowitsh Pljesunow...
— Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra... No, osaatko maata
mitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani
sellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut
itsellään olevan varsin monta ammattia.
— Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin
saakka... meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman
iloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä.
Ja hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja
miten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua
Narymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä.
— Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi.
Se valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta
sylkykuppina ja ruveta itse sylkemään.
— Et suinkaan sinä sentään sylje.
— En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan
ja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle
otetakaan.
Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen
valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole
valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän
otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle
virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa
maanmittarilta itseltään.
— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti
asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan
vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli
valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa,
tämä Venäjä!
— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?
— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on
toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää
ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa
kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia,
toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja
neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.
Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, _alias_ Ivan
Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon
tekemään selvää matkoistaan.
Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimies _Grigori Filippowitsh Semeshkon_.
Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu
Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana.
Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan
kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä
koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten
viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän
kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen
venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw,
jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin
myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin
kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen
malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan
ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia
asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.
V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa
varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille
lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille,
koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli
myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän
oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen
siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän
kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee
vieläkin.
Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni.
Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli
sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli
viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli
Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman
miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli
heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin
itsensä oudoiksi ja saamattomiksi.
Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä
varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan
ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen
osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä
on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi,
mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan
varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi
"parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin.
Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.
Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä.
Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen
karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka
oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli
näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta
epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen
tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta",
joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä
järjenlahjoiltaankin heikkoja.
Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään
kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja
umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset
majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus
oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin,
venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet
vakoilusta epäiltynä Narymiin.
Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin
siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä,
jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli
poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen
sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä
oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin
johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin
alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan
saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat
jääneet kotia.
Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet,
joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa
olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa;
sellaiset oli hirtetty.
Narymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä
niin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin
mitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään
voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut
muistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän
huolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa
kotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin
osaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin
pahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin.
Erään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä
syystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön
virkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka
turhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä
tämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu
saksalaisystävällisyys saanut kolahduksen?
Eräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä
muutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut
tytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä
oli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut
rukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset
karkoitettiin.
Toinen samansuuntainen tapaus oli sattunut Puolassa Brest-Litowskin
kaupungissa. Siinä oli ollut päätekijänä santarmiratsumestari, joka
samoin oli yrittänyt lähennellä erästä viidentoista vanhaa tyttöä.
Epäonnistumista seurasi koko perheen — äidin ja kahden tyttären —
karkoittaminen.
Muuan vanha talonpoika oli karkoitettu siitä syystä, että oli
uskaltanut tahtoa hintaa hevosestaan, jonka muuan upseeri
pakkoluovutti. Hevonen oli mies-paran ainoa.
Kolpashewon kirkonkylässä asui karkoitettuna muuan todellinen
valtioneuvos. Hän oli upporikas mies ja eli komeasti. Posti oli
melkein yksinomaan häntä varten, joka kerta sai hän kaikellaisia
ylellisyystavaroita puutamäärin. Sanottiin kerran kelirikon jälkeen
kertyneen hänelle osoitettuja paketteja nelisenkymmentä puutaa.
Hänenkin karkoituksensa syy oli omituinen. Muutamia vuosia aikaisemmin
oli muuan Saksan prinssi matkustanut Japaniin Wladiwostokin kautta,
jossa valtioneuvos asui. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava
kestiystävyyttä saksalaista prinssiä kohtaan tämän Venäjän läpi
matkustaessa, oli tiennyt, että valtioneuvos Dattanilla oli
Wladiwostokissa, missä prinssin piti päiväkaudeksi, pariksi pysähtyä,
suuri huoneusto. Hallitus pyysi häntä panemaan kuntoon viitisen
huonetta korkeaa vierasta varten. Toinen teki parastaan. Huoneusto oli
komea ja prinssi mieltyi siihen kovin.
Aika kului. Jonkun aikaa ennen sotaa oli samainen prinssi tavannut
valtioneuvoksen puolison jossain saksalaisessa kylpypaikassa
ja palkinnut vieraanvaraisuuden vieraanvaraisuudella, kutsuen
valtioneuvoksettaren luoksensa vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta
tilaisuudesta oli rouva kirjoittanut miehelleen. Sota oli kumminkin
tullut väliin. Kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja
valtioneuvos, jolla oli mokomia suhteita saksalaisten kanssa, oli
karkoitettu Wladiwostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren
istuessa koreasti panttivankina Saksassa.
Kolpashewosta kirjoitteli valtioneuvos anomuksen toisensa perästä
pyytäen päästä vapaaksi karkoituksestaan. Turhaan vetosi hän kumminkin
siihen, että hänellä oli parastaikaa kaksi poikaa upseereina Venäjän
armeijassa ja että toinen heistä oli saanut Yrjönristin (toinen
myöhemmin kaatui), samoinkuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana
oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkoitusta ei
vaan peruutettu.
Minä en uskalla ruveta väittämään, minkäverran oli ollut syytä tämän
henkilön karkoittamiseen, mutta eiköhän sentään tunnu ihmeelliseltä,
että mies lennätetään Kaukaisesta Idästä läheisempään itään. Monta
muutakin kummallisuutta sattui. Karkoitettiin esim. Tomskin läänistä
Tobolskin lääniin, joka on europanpuolinen naapurikuvernementti, ja
päinvastoin.
Kerran kesällä v. 1915 karkoitusvimman ollessa hurjimmillaan saapui
Narymin pristawille kuvernööriltä kirjelmä, joka oli sisällöltään
seuraavantapainen:
Tarkastaessani elatusapulistaa olen havainnut, että kolmelle henkilölle
(seuraa nimet) on maksettu elatusapua jo useammilta kuukausilta. Minun
kansliassani ei kuitenkaan mainituista henkilöistä ole mitään tietoja.
Pyydän teidän korkea-arvoisuuttanne ottamaan selkoa, mistä mainitut
henkilöt ovat karkoitetut, minkä syyn takia sekä milloin he ovat
Narymin alueelle saapuneet.
Kuulusteltuna kertoi yksi heistä, talonpoika Koslowski, että hän oli
jossain Venäjällä matkustanut junassa kotipaikalleen markkinoilta.
Hänen vaunuunsa oli tullut sotilas, katsellut hetken ympärilleen,
huomannut hänet penkiltä, astunut luokse ja ärjäissyt:
— Sobirai vestshi (kokoa tavarasi)!
Talonpoika oli koettanut selittää, että tämä on hänen paikkansa, eikä
hänellä ole pienintäkään halua vaihtaa sitä toiseen. Mutta sotamies oli
uudistanut vaatimuksensa niin monta kertaa ja niin uhkaavasti, että
miehen oli täytynyt lopulta taipua.
— Minnekäs tästä sitten mennään?
— Sen saat pian nähdä.
Ja pian oli Koslowski saanutkin nähdä, että hänet vietiin saman junan
mukana kulkevaan vankivaunuun.
— Sadjis (istu)! — sanottiin siellä ja matka jatkui Narymin alueelle.
Sotamiehet olivat kysyneet hänen nimensä, ikänsä y.m., kuten muiltakin
vangituilta, ja kirjoittaneet ne ylös. Tämä paperi saapui miehen
mukana Narymiin, mutta kuvernöörin virastossa ei ollutkaan vastaavia
papereita. Koslowski oli siis "irtolainen". Lopulta erehdys korjattiin,
mutta hän oli saanut olla matkalla likemmä vuoden.
Toisten kahden kohtalo lienee ollut jokseenkin samallainen.
Tähän päivään saakka pysyy sotamiehen omana asiana, miksi hän
Koslowskin vangitsi. Aavistella kumminkin saattaa, että vankivaunusta
oli joku karannut joko sotamiesten tieten tai tietämättä. Luvun piti
olla täysi ja niin haettiin mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.
Kerrottakoon vielä toinen hiukan samankaltainen tapaus, joka kumminkin
lienee asianomaiselle karkotetulle ollut vielä katkerampi.
Venäläisten sotajoukkojen hyökätessä Itä-Preussiin oli muuan
rajalla asuva Venäjän juutalainen Otto Husqueller ollut venäläisten
oppaana. Hän oli tuntenut hyvin koko itärajan ja loitolla seutuja
vihollisvaltain puolellakin. Ehkä oli hän harjoittanut siellä kauppaa,
ehkä salakuljetusta, samapa tuo, mutta hänen tietonsa, joita hän
auliisti käytti venäläisten palvelukseen, olivat olleet monille
joukko-osastoille varsin suuriarvoiset.
Olipa sitten tullut saksalaisten tietoon, että sen ja sen niminen
siviilimies toimi venäläisten apuna. Hepä olivat heti liimanneet
näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin suuri palkinto
Husquellerin päästä. Tästä tiedon tultua rupesi maa polttamaan oppaan
alla ja hän pyysi komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan,
jossa hän taaskin ryhtyisi harjoittamaan samaa ammattia. Upseeri
oli myöntyväinen, mutta sanoi, että paikan voi lopullisesti määrätä
ainoastaan esikunta, jonka puoleen hän pyysi miehen kääntymään, luvaten
samalla antaa tiedon oppaan saapumisesta ja sen yhteydessä olevista
asianhaaroista puhelimitse.
Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä paikalta eräässä
pikkukaupungissa, jonne Husqueller lähti jalkaisin taivaltamaan
upseerin antamalla revolverilla varustettuna. Matkalla kohtasi hän
"etapin", viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Ajopeleissä näytti
olevan liikaa tilaa ja matkamies pyysi sotilaita ottamaan hänetkin
hevoskyytiin. Nämä suostuivat.
Kaupunkiin saavuttiin myöhään illalla. Husqueller kävi kolkuttamassa
muutamille oville, mutta kukaan ei uskaltanut laskea sisälle
tuntematonta miestä, semminkin kun sotatoimia suoritettiin verrattain
lähellä. Väsynyt matkalainen oli vähällä jäädä yöksi kadulle, eihän
toki voinut löytää esikuntaakaan öiseen aikaan. Silloin johtui mieleen
pelastava ajatus. Hän meni samaan paikkaan, minne oli vangitut
seuralaisensa vartijoineen jättänyt.
— Perenotshewatj moshno (saako olla yötä)?
— Moshno, loshis (saa kyllä, käy pitkällesi)! — vastasi entinen
ystävällinen sotilas.
Ja Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä.
Aamulla oli hän hyvissä ajoin valmiina lähtemään esikuntaan.
— Seis! — huudahti karski ääni hänen yrittäessään poistua.
Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Hän katsahti sotamieheen. Tämä ei
ollutkaan enää eilinen. Vartiosto oli yöllä vaihtunut, eivätkä
poistuneet olleet muistaneet huomauttaa, että heillä oli vankien
joukossa vapaakin mies. Hän koetti selittää:
— Täällähän on vain viisi vangittua ja minä olen kuudes.
— Piru ties, kuka teistä on kuudes.
Sotilas kutsui päällikkyyttä hoitavan aliupseerin. Tämä kirjoitti ylös
Husquellerin nimen. Turhaan koetti hän saada aliupseeria uskomaan, että
hän on aivan vapaa kansalainen ja vielä matkalla esikuntaan komentavan
upseerin käskystä. Viimeisenä oljenkortena tarttui hän upseerin
antamaan revolveriin.
— Upseeri antoi tämän revolverinkin ja käski...
— Ahaa, sinulla on aseitakin! Anna tänne.
Todistuskappale solahti aliupseerin housuntaskuun. Asia oli selvä.
Lopulta tapasi Husqueller itsensä Narymin alueella. Hän oli yrittänyt
jokaisessa vankilassa pitkällä matkallaan selittää viattomuuttaan,
mutta mikään ei auttanut.
Tämän kaiken kertoi Otto Husqueller anomuksessaan sotajoukkojen
komentajalle ja sisäasiainministerille. Lopuksi hänet vapautettiin,
mutta vankikyyti mukaan luettuna oli hän ehtinyt olla matkallaan
kaksitoista ja puoli kuukautta.
Ei ollut hullumpi erään toisenkaan juutalaisen asia. Hän oli joutunut
Narymiin omenoittensa takia. Juttu oli näin:
Mainittu henkilö oli vuokrannut ruhtinas Radsiwililtä Puolassa
hedelmäpuutarhan. Syksyllä v. 1914 oli hän kokeeksi korjannut osan
satoa, satakaksikymmentä puutaa omenia. Olivat tulleet saksalaiset
paikalle. Sotamiehet eivät malttaneet olla maistamatta punaposkisia
hedelmiä, mutta kun heitä oli paljon, menikin koko korjattu määrä
maistiaisiksi. Seuraavana päivänä käskettiin juutalainen saksalaisen
joukko-osaston komentajan luo. Tämä kävi suoraan asiaan ja kysyi:
— Ovatko meidän sotamiehemme syöneet sinun omenasi?
Miehen housut rupesivat tutisemaan, vihollinen vielä, kuka ties, minkä
tekee. Hän koetti kierrellä.
— Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan...
— Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa.
— No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta,
mokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi...
— Mikä niitten hinta on?
— Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en
toki...
— Sanokaa pois vaan!
Mies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen
tarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli,
ainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan.
— Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta
kosketaan.
Juutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen
työnsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut.
Yhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja
ryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa
kaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön
luokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin.
Kutsua ei tullut. Lopuksi rohkaisi hän mielensä ja meni käskemättä
johtavan upseerin luo. Olihan sentään kysymyksessä koko vuoden ansio.
Jos se menee noin vaan, niin millä eletään ensi syksyyn.
Upseeri kohteli ylimielisesti. Vielä tässä maksua, nyt on sota,
isänmaan hyväksi täytyy jokaisen uhrata. Juutalainen näki pyyntönsä
turhaksi ja anoi passia päästäkseen perheensä luo Warsowaan. Siihen
sanoi upseeri:
— En voi antaa, menet valittamaan, tulee minulle vain ikävyyksiä,
vaaditaan selityksiä j.n.e. Minä laitan sinut toistaiseksi varmempaan
talteen.
Seurasi karkoitus Narymin alueelle.
Hyvin tämännäköisiä juttuja voisin kertoa kuinka paljon tahansa, mutta
jääkööt, syyttävät vielä saksalaismielisyydestä.
Seuraava Abram Grigorjewitsh Plotkinin keväällä v. 1916
sisäasiainministerille jättämä anomus, joka haltuuni on jäänyt
sananmukaisena, puhukoon itse puolestaan:
"Elok. 4. p:nä (v. 1.) 1914 sain minä ollessani Odessassa Kanskin
kaupungista Jenisein kuvernementista sähkösanoman, jolla minulle
ilmoitettiin, että veljeni Josef Plotkin ollen vakinaisessa
sotapalveluksessa 32. siperialaisessa rykmentissä oli lähtenyt
rykmenttinsä mukana sotanäyttämölle. Hyvin ymmärrettävästi halusin minä
tavata veljeäni ja hyvästellä häntä hänen mahdollisesti käydessään
kohti kuolemaa. Päätin matkustaa häntä vastaan Tsheljabinskiin, mutta
asiani (olin saamassa lupaa toimia armeijan hankkijana) pidättivät
minua Odessassa ja minä matkustin sieltä vasta elokuun 20. p:nä.
"Veljeni tapasin Gonenzin kauppalassa, joka sijaitsee muutamien
virstojen päässä Ossowetsin linnoituksesta. Siellä keskustelin veljeni
kanssa hänen päällystönsä luvalla.
"Rykmentti, jossa veljeni palveli, lähti edelleen, ja minä päätin
samana iltana matkustaa takaisin. Istuessani rattaille tuli luokseni
muuan sotamies ja kysyen, kuka minä olen, — vangitsi minut.
"Tavallisesti sellaisissa tapauksissa, että joku vangitaan
sotatoiminnan alueella, seuraa vangitsemista välittömästi karkoitus
Narymin alueelle tai johonkin muuhun sentapaiseen paikkaan. Minun
kohtalonani oli ennen sinne joutumistani kärsiä joukko seikkailuja.
"Venäjä — sanotaan — on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta
lieköhän kenellekään sattunut sellaista mahdollisuutta kuin minulle.
"Minut — toisen luokan venäläinen kauppias, jonka isä ja esi-isät ovat
syntyneet ja eläneet Venäjällä ja olleet Venäjän alamaisia — vangittiin
passi ja muut paperit kourassa, teljettiin yhteen saksalaisten
sotavankien kanssa ja, aivankuin sotakentällä vangiksi otettu
saksalainen, lähetettiin keskusleiriin Barnaulin kaupunkiin Tomskin
läänissä. Eivät mitkään vakuuttelut Venäjän alamaisuudesta auttaneet,
minä olin saksalaisten luettelossa. Ja pyrkiessäni asioille kaupungissa
annettiin minulle sotavankeja varten määrätty lupakirja, jossa oli
Barnaulin kaupungin komendantin nimi ja sinetti. Keskusleirissä vietin
minä yli kaksi kuukautta, syysk. 14. p:stä marrask. 19. p:ään 1914.
"Vasta marrask. 10. p:n seuduilla minun onnistui taivuttaa
Barnaulin kaupungin komendantti tekemään sähköteitse kysely Kanskin
kaupunkihallitukselle. Tämä sähkösanomalla vastasi, että Abram Plotkin
on hallitukselle henkilökohtaisesti tunnettu, että hän polveutuu
Kanskin kihlakunnan Tansowskin volostin talonpojista ja on toisen
luokan kauppiaana Kanskissa.
"Tämä vastaus saattoi Barnaulin sotilasviranomaiset pulaan,
eivätkä he tienneet mitä tehdä minun kanssani. He päättivät jättää
minut siviiliviranomaisten käsiin. Marraskuun 19. p:nä 1914 minut
siirrettiin Barnaulin isprawnikan haltuun ja samana päivänä lähetettiin
etappikyydillä Tomskiin. Ja sieltä — Narymin aluehan on onneksi samassa
kuvernementissa — toimitettiin minut Narymin kaupunkiin, jossa olen
ollut jo puolitoista vuotta karkoitetun ominaisuudessa poliisivalvonnan
alla.
"Mistä syystä minut tänne lähetettiin ja kenen käskystä — en tähän
saakka ole saanut tietooni. Minkäänlaista kuulustelua ei vangittaessa
pidetty. Pieninkin kuulustelu olisi selvittänyt, etten minä ole Saksan
alamainen. Vangittaessa otettiin passia lukuunottamatta seuraavat
asiapaperit: 1) Siperian rautatiehallituksen antama todistus siitä,
että minä, Plotkin, toimitin hankintoja tämän rautatien rakennukselle;
2) Itäkiinalaisten rautateitten päällikön apulaisen, ruhtinas Hilkowin
antama todistus samasta asiasta; 3) ja 4) kaksi samallaista Itä-Kiinan
rautatien insinöörin Levensonin antamaa todistusta; 5) Kanskin
sotilasmuonitusaseman päällikön todistus lihan hankinnasta sopimuksen
mukaan. — Kaikki nämä asiakirjat olisivat voineet todentaa minun
henkilöllisyyteni, vieläpä antaa tietoja minun luotettavaisuudestani.
"Pyydän nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne määräämään asiani
tutkittavaksi ja sallimaan minun matkustaa Europan Venäjälle Poltawan
kaupunkiin ja asumaan siellä vaikka poliisivalvonnan alla."
Vastausta anomukseensa ei Plotkin tietääkseni koskaan saanut.
Jenisein lääni on kauempana idässä kuin Tomskin kuvernementti, mutta
siitä huolimatta piti Plotkin varmuuden vuoksi siirtää varsinaiselle
karkoituspaikalle. Tutkimattomat ovat Venäjän viranomaisten aivoitukset
joka suhteessa.
Lopetan jo, vaikkakin näitä esimerkkejä voisin luetella loppumattomiin.
Sangen kirjava oli Narymin alueen yleisö sodan aikana. Tuskinpa lienee
ennen Inkinon kirkonkylän raiteilla kahissut varieteenaisen silkkihame,
eikäpä liene karkoitettu santarmiupseeri ennen tallannut Kusjminon
pikkuisen kylärähjän kujia. Epäilenpä myös, onko joskus ennen tätä
sotaa parooni-eversti tähystellyt kiikarillaan Kolpashewon "mamselleja".
Nyt oli kaikkea. Oli Yrjönritareita, upseereja, kerran vähän aikaa
varakuvernööri ja ylioikeuden prokuraattori Galitsiasta sekä kaiken
kukkana muutamia santarmikätyreitä. Jälkimäisistä muistan ennen muita
erään Siegelberg-nimisen, joka kirjoitteli yhtämittaa anomuksia melkein
kaikille ministereille ja luetteli ansioitaan, jotka eivät lainkaan
olleet vähäiset, vaikka eivät näkyneet enää auttavan. Mies oli joutunut
entisten käskijäinsä auttamattomaan epäsuosioon.