VII

Määränpäässä.

Aivan samallainen on näky, saapuipa Narymiin etelästä tai pohjoisesta,

idästä tai lännestä. Joka suuntaan alkavat ensiksi näkyä kirkot, joita

on kolme, kaksi kaupungissa ja yksi hautausmaalla, vaikka ne tietenkin

eri ilmansuuntiin näkyvät hiukan eri järjestyksessä. Lähemmä tultua

rupeavat häämöttämään aitosiperialaiset talorähjät. Missään suhteessa

ei Narym eroa edelläkuvatuista siperialaisista kylistä. Sama tylsyys,

elottomuus ja siivottomuus, vaikka Narymia kutsutaankin vaativaisesti

kaupungiksi. Jostain vanhemmasta maantieteestä olen nähnyt, että

Narymissa pitäisi olla tuhat asukasta. Ehkä on joskus ollutkin, mutta

nykyään on "kaupungin" asukasluku huomattavasti pienempi ja pienenee

vuosi vuodelta. Kaupunki-nimitys johtuu sangen varhaisilta ajoilta,

jolloin lienee ollut aikomus tehdä Narymista Pohjois-Siperian kaupan

keskus. Sellaista siitä ei kuitenkaan ole tullut, eikä tulekaan, sillä

mitäpä merkitystä voi olla kaukaisen, puoliasumattoman kolkan kaupalla.

Narym on tuomittu vähitellen kuihtumaan omaan mitättömyyteensä, jollei

ehkä joskus kapitaali jaksa ulottaa valtaansa tähän erämaan kolkkaankin

liikenneverkkojaan sinne levittämällä.

Melkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat Narymin

"kaupungin" valtaväylät. Karkoitetut ovat antaneet niille kuvaavat

nimitykset: "Suuri hevosenkakkarakatu" ja "Pieni hevosenkakkarakatu",

mitkä oivallisesti vastaavat tarkoitustaan. Katujen pääasiallisina

kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimemainittuja

siperialainen talonpoika näkyy erityisesti rakastavan. Hevosia

kulkee kadulla ihan laumoittain neljääkymmentä astetta hipovassa

pakkasessa, niitä kulkee yötä päivää, sillä yksinomainen heinäruoka

pakottaa ne yhtämittaa avannolle juomaan. Yhtä tyytyväisinä marssivat

myös lehmäjonot Narymin katuja kesällä kuin talvipakkasellakin.

Ei niille tarvitse ajajia, eikä kaitsijoita, itse ne avantonsa

löytävät ja täytettyänsä tarpeensa tallustelevat taas kotiin heiniään

pureskelemaan. Ja koiralaumat, ne ovat sulassa sovinnossa toisten

luontokappalten, yksinpä lehmienkin kanssa.

Joka puolelta ympäröi Narymia vesi, eräs aivan lähellä virtaavan

Ob-joen haara, jolla ei ole mitään erityistä nimitystä,

paikkakuntalaiset kutsuvat sitä vain nimellä "protok" (puro). Joka

kevät tulvii "protok" vahvasti yli äyräittensä ja silloin on enemmän

kuin puolet Narymia veden alla ja kaduilla liikutaan veneillä. Useamman

talon portaitten pieleen sidottuna on silloin vene ja melkein voi

ikkunasta suoraan uimaan hypätä.

"Kaupungin" vanha kirkko, joka on rakennettu v. 1823, seistä törröttää

täpärällä jokiäyräällä. Joka vuosi uurtaa tulvavesi sen perustuksia

löyhemmiksi, ja paikkakuntalaiset odottavat sen milloin tahansa

sortuvan Vellamon syliin. Pitempiin aikoihin ei sitä enää ole käytetty,

se seisoo vain yksinäisenä, rappeutuneena ja hyljättynä, lähenevää

kolkkoa kohtaloansa odotellen.

Paikkakuntalaiset kertovat, että Narym ennen on ollut suurempi,

mutta jokitulvat ovat vieneet osan taloja läntiseltä rannalta, missä

uoma on laajempi ja tulva niin ollen valtavampi. Saattaa olla varsin

mahdollista, sillä nykyäänkin näyttää siltä, että sen rannan äärimäiset

talot ovat verrattain lähellä tuhoaan.

Kuten jo edellä on mainittu, ei Narym ulkonäöltään lainkaan eroa

siperialaisista kylistä. "Rakennustyyli" on aivan sama, eikä yhtään

komeampaa, kaupunkilaisempaa rakennusta huomaa. Ei siis n.s.

nähtävyyksiä. Jonkunlaisena poikkeuksena on "kaupungin" etelälaidassa

seistä rähjöttävä kummituksentapainen kaksikerroksinen kivirakennus,

jota ajan hammas on arveluttavasti kalvanut. Kukaan ei varmasti tiedä

sen ikää, vaan kaikesta päättäen ei se ole vallan eilisen päivän

tuotteita. Ainoa, mitä varmuudella tämän talon kohtalosta tiedetään, on

se, että siinä on joskus vietetty sangen iloista elämää. Puolan kapinan

jälkeen (v. 1863) oli Narymiin karkoitettu joukko rikkaita puolalaisia

aatelismiehiä. Nämä olivat vuokranneet mainitun talon, järjestäneet

siihen klubin, pitäneet illatsuja, juominkeja ja sensemmoisia, koettaen

niin neuvoin "tappaa aikaa" ja huojentaa karkoituksen kolkkoutta.

Sittemmin on talo joutunut ihan rappiolle, sen jätteet omistaa nykyisin

muuan paikkakunnan kauppias.

Sanoin, etteivät Narymin asumukset millään tavoin eroa kylämökeistä.

Sama on asianlaita sisäpuolenkin. Yhtäläinen on sielläkin siivottomuus

ja sekamelska. Samallaisia tunkioita ovat pihat, kaikkialla silmää ja

keväällä ynnä kesällä myöskin nenää koetteleva likaisuus. Ainoastaan

parissa talossa, joissa asuu "intelligenssi", on käymälä; ylipäänsä

vieriskelevät ihmisten ja eläinten jätteet pitkin pihoja, ja kun

liikkuminen alkaa käydä mahdottomaksi, vedetään enintä jokirannalle

tulvaveden huuhdontaa odottamaan.

Edellä on jo osoitettu, ettei Narymilla ole minkäänlaisia edellytyksiä

kaupungiksi. Jonkunverran tavaranvälittäjiä on siellä aikojen kuluessa

asustanut, mutta enimmäkseen palvelee Narym vain läpikulkupaikkana

Tomskiin taivaltaville hevosjonoille, joita tulvii sinne joka haaralta

ja joissa usein on 30—40 hevosta, ajajana vain pari miestä ja ehkä

joku naishenkilö tai poikanen lisäksi. Siperialaiset hevoset ovat

kilttejä ja tottuneet tallustamaan toinen toisensa jälessä ilman

ohjaustakin. Kuormina on kalaa ja metsänriistaa. Narymissa tehdään

sopimuksia kauppiaitten kanssa takamatkarahdista ja painutaan edelleen

puolisentoista kuukautta kestävälle matkalle.

Kaupunkia muistuttavia laitoksia ei Narymissa juuri ole. Jonkunlainen

kaupunkihallitus on kyllä olemassa ja kaupunginpää myöskin, joka

valitaan samaan tapaan kuin kylissä kylänvanhin. Hänellä on apunaan

muutamia "valtuusmiehiä", jotka sitten hoitelevat "kaupungin"

asioita sen verran kuin sellaisen kylän asioissa on hoitamista.

Itse "pormestari" on talonpoika, joka hädintuskin osaa nimensä

kyhätä, ja hän sitten hankkii itselleen kirjurin, joka tavallisesti

on ulkopaikkakuntalainen ja kirjoituksen taitava mies. Pari

kertaa vuodessa kutsutaan koolle "kaupungin" asujamet päättämään

tärkeimmistä juoksevista asioista. Lain mukaan pitäisi sellaisten

kokousten olla julkisia, mutta esim. allekirjoittanut, joka kerran

yritti uteliaisuudesta läsnäolollaan kunnioittaa sellaista kokousta,

käännytettiin ovelta takaisin sangen ystävällisesti ilmoittamalla, että

tullaan me toimeen ilman sinuakin. Eivätkä kaupunkilaiset välittäneet

lakiin vetoamisestakaan, sanoivatpahan vain yksikantaan, että mene

matkaasi niine lakeinesi, ei niitä täällä meillä tarvita. Eikä

tarvittukaan.

Kaupunkioikeutta ei ole, vaan ratkaisee paikkakuntalaisten riidat

rauhantuomari, joka pari kertaa vuodessa matkustaa 350 virstan päässä

sijaitsevasta asuinpaikastaan Moltshanowon kylästä Narymiin käräjiä

pitämään. Pari kertaa seurasin minä rauhantuomarin oikeudenjakamista ja

ihmettelin, miten paljo juttuja hänellä oli ratkaistavana. Käräjöimisen

konstin näkyvät narymilaisetkin osaavan, vaikkeivät he muusta

maailmasta juuri mitään tiedäkään.

Hallitusmahtia edustaa pristaw — vastaa jossain määrin meidän

nimismiestämme —, joka samalla on koko laajan, puolen Suomen

kokoisen, Narymin alueen ylin poliisimies. Hänellä on suuri joukko

poliisivartijoita ympärillään ja hän on piirissään peräti suuri

herra. Hän matkustaa — silloin kun matkustaa, sillä useimmiten saavat

asiamiehet vaivautua hänen luokseen — aina kolmella hevosella ja edellä

ajaa poliisi valmistamassa kaikkia tarpeellisia asianhaaroja herransa

mukavuudeksi.

Vaikka pristawilla onkin määrätyt vastaanottotunnit, ottaa hän

puheilleen silloin kun suvaitsee olla niin armollisella tuulella.

Sellaisen miehen edessä täytyy moukan esiintyä selkä nöyränä, sillä

asetusten mukaan on hän "hänen korkeutensa".

Valtiomahtia muistuttaa vielä ruunun rahakonttori, joka on samalla

paikkakunnan ainoa pankkilaitos. Sinne sopii viedä säästönsä korkoa

kasvamaan, mutta siperialainen talonpoika kätkee mieluummin rahansa

"kiven alle", kuin antaa niitä herrojen huostaan, sillä herroista

hänellä on — niin alamainen ja nöyrä kuin hän niiden edessä onkin —

hiljaisessa mielessään kovin huono käsitys.

Aikaisemmin jo tuli mainituksi, että Narymissa on sentään sairaalakin.

On se, mutta vähällä kerran piti, ettei sekin jäänyt olematta. Loppui

näet ruunun avustus eikä uutta annettu, ja niin oli sairaalakysymys

saada varsin onnettoman ratkaisun. Aivan viime tingassa "kaupunginisät"

sentään myönsivät laitoksen ylläpitoon tarvittavan määrärahan ja

sairaala jäi häätämättä. Onneton sentään, ken tuohon laitokseen

joutui, sillä sairaala oli niin mahdoton kaikin puolin, että siellä

olisi luullut terveenkin sairastuvan. Kaksi pienenpuoleista huonetta

ainoastaan oli sairaitten käytettävänä ja ne olivat aina täynnään.

Siellä makasivat vaarallisia tarttuvia tauteja sairastavat ja lievemmin

kipeät sekaisin. Öisin loikoi senlisäksi lattialla potilaitten

omaisia, jotka olivat siellä tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sillä

sellaista ei talon puolesta kustannettu. Tohtori oli ja hänellä apuna

naisvälskäri, mutta he olivat tavattavissa ainoastaan pari tuntia

päivässä, muina aikoina ei heitä tahtonut saada käsiinsä hakemallakaan.

Tohtori oli muuten tavallisesti keskeytymättä matkoilla, ja vaikka

hänet joskus olisi tavannut kotosallakin, ei hän ymmärtänyt mitään

muuta kuin koirankasvatusta.

Kätilö meidän kylässämme oli myös ja "oman virkansa ohella" hoiti

hän — apteekkarin tehtäviä. Muuten ei apteekki juuri vaatinutkaan

erityistä ammattitaitoa, sillä se oli enimmäkseen täynnänsä — tyhjää.

Hyvin usein tapahtui — sen olen omassa persoonassanikin kokenut —,

että tohtorin määräämää lääkettä puuttui ja silloin annettiin muuta,

pääasia vain, että sairas jotakin sai mielihyväkseen. Sellaisen matkan

taakse ei hevillä saatu lääkevarastoja, semminkin sota-aikana, jolloin

sitä tavaraa niin paljon tarvittiin toisella taholla. Syytä oli myös

sairaalan hoitajissa, ja joka kerta kun he itse sairastuivat, pakenivat

he kiireen kaupalla Tomskiin terveyttänsä palauttamaan.

Postikonttori meillä myöskin oli, ja postin olisi pitänyt saapua

säännöllisesti kerran viikossa. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita.

Talvisin oli siinä suhteessa parempi. Väliin se silloinkin kyllä

myöhästyi lumiesteiden takia jonkunverran, mutta ei sittenkään niin

pahasti kuin kesällä. Obia kulkevilla laivoilla ei ollut mitään

säännöllisiä kulkuvuoroja, enemmän kuin määriteltyä päätepaikkaakaan.

Välistä ne menivät edemmäksi ja viipyivät matkallaan kauemmin, välistä

taas tekivät lyhemmän taipaleen. Minkäänlaisia laitureita ei niillä

myöskään ollut, vaan pysähtyivät kuin Forssan juna joka talon kohdalle,

mihin oli matkustajia tai tavaraa. Ollen siipilaivoja, jommoisia aina

jo'illa käytetään, kulkevat ne matalassa ja saattavat hyvin päästä

maarantaan missä hyvänsä. — Posti saatiin kesäisin monta kertaa vasta

kahden viikonkin kuluttua.

Ylläolevan lisäksi on otettava huomioon, että Narym syksyisen ja

keväisen kelirikon aikana on kaksi kuukautta kummallakin kertaa

kokonaan erotettuna muusta maailmasta. Silloin ei sinne pääse millään

keinoin ja postikin pysyy tulematta. Tavallisesti sattui vielä niinkin,

että sähkösanomalaitos, joka kaupungissa on jonkun aikaa postikonttorin

yhteydessä toiminut, piti tapanaan tehdä lakon juuri kelirikon

ajaksi. Siihen oli sillä kyllä syynsäkin, sillä johtolankapylväät

oli pystytetty syksyllä routaiseen maahan, minkävuoksi ne aina

maan sulaessa ja routiessa tuuskahtelivat nurin. Välistä oli

sähkösanomalaitos seisauksissa kuukausimääriä yhtä perää.

Posti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia

lajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan

lähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi

aikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen

vitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa

kahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman

puute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto.

"Intelligenssi" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin

postimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä

verran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia

asioita, joita ei kuule jokamiehen suusta.

Huolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka

kuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään

selkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut

jakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika

kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet

visusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan

sähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta

sähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja

sieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta

ilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin

kuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten

hyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin

apulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa

postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan

toisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme

karkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen

kuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa.

Hämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä

heitetty arpaa?

Asiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat

seitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat

kirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä "syyllisiä"

oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja

allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.

Narymin "intelligenssia" edustavat pristawi — saanut nuoremman

aliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari —

molemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki,

jonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli.

Sellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin "kaupunki", suuren

karkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime

vuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten

yhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien

palstoilla ja tuo "jumalan hylkäämä paikkakunta" on saavuttanut

eräänlaisen kuuluisuuden.

Narymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella

leviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä

täällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa

aroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee

äärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen,

joka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön.

Sumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi

suun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä

voi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan

kuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen

kirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan.

Siperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä,

turvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä

muutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas

onneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella.

Siperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen

kauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin

ja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta

vastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin.

Tosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla

murtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia

jäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo

ehdottomasti mieleen Topeliuksen "Jäänlähdön Oulunjoesta", mutta

sittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole

sen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka

antaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen.

Ja muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu

tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa.

Siperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa

lehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa

tavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta.

Eikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille

näyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille

kukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan

kainostelemaan.

Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki

alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien

virstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään

naapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat

pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja

ikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa

myöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat

sorsaparvet.

Menee ohi tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja

lauluton kuin kevätkin, ja tavallisesti hirmuisen kuuma ja tautinen.

Joka paikassa on pilvenään moskiittoja ja hyttysiä, jotka pureskelevat

kasvosi tuntemattomiksi, jollet verhoudu tiheään harsoon. Arolla kasvaa

miehenkorkuinen ruoho, aurinko kiertää melkein lepäämättä korkeaa

rataansa ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu.

Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee

lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan

kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan.

Jo lokakuun alkupäivinä sataa yli arojen valkean peitteen, joka ei enää

sula, ja joka on Siperian kamaran oikea verho. Ja talonpoika huokaa:

luojan kiitos, ei ole enää sääskistä vastusta!

Niin siellä pohjoisessa jokirannoilla kylien lähettyvillä. Ehkä on

toista etelässä ja siellä, missä ikimetsät humajavat viitisenkymmenen

virstan päässä rannasta. Ehkä siellä alkuheimojen syrjäisillä

asuntomailla luonnon vaihtelut ovat valtavammat, mutta sinne ei

valtiollisella vangilla ole asiaa.