Vankila oli vankivaunun perästä ollut toivottu levähdyspaikka, mutta
kyllästyyhän sitä rusinasoppaankin. Kahden viikon kuluttua halutti jo
taas toista kyytiä. Syöpäläiset ahdistivat vankilassa niin, että nahka
oli verillä. Toivoi pääsevänsä raittiimpaan ilmaan, missä ei tarvitsisi
nähdä joka aamu pitkiä rivejä miehiä paita kourassa tarkkoina kuin
aarteenhakijat. Ja kyllä me lopulta raitista ilmaa saimmekin melkein
yli tarpeen.
Meitä oli yksikolmatta miestä, kun me Uudenvuodenaattona marssimme
pitkin Tomskin katuja isprawnikan konttoriin. Me olimme kaikki
tottuneet ankaraan vartioimiseen ja senvuoksi tunsimme itsemme
nyt yhden ainoan urjadnikan (maalaispoliisin) saattamina melkoisen
vapaiksi. Urjadnikka käveli pitkän matkan päässä, eikä liioin häirinnyt
meitä tungettelevaisuudellaan — mitäpä hän, kun oli yksin yhtäkolmatta
vastaan. Jotkut pujahtelivat siinä matkan varrella puotiin ostoksille,
enkä malttanut minäkään olla seuraamatta esimerkkiä, vaikkei minulla
ollut kopeekkaakaan rahaa, mutta olihan se sittenkin niin komeaa
oikein omana miehenään käväistä puodissa, jollei muuta, niin ainakin
katselemassa toisten ostoksia. Sitä muuttuu väliin aikuinen mieskin
lapseksi uudestaan!
Vankilassa oli taas ollut tavanmukainen mahdoton kiire toimittaa
meidät taipaleelle. Samoin aluksi isprawnikan luona kiirehdittiin ja
touhuttiin, vaikka me siinä talossa saimme viettää kokonaisen päivän,
aamusta iltaan. Itse herra isprawnikka suvaitsi saapua vasta tuossa
yhden korvissa, vaikka hänen virkatuntinsa piti alkaa kymmeneltä, mutta
venäläisen taantumusajan virkamiehen ei sopinut olla täsmällinen,
ettei vain "respekti" olisi hävinnyt. Kansa saa odottaa ja karkoitetut
samoin. Lopulta, päivän iltahämäräksi kääntyessä, kutsuttiin meidät
kansliahuoneisiin. Sinne mennessämme ei meillä kellään ollut varmaa
tietoa, minne me mahdamme joutua. Poliisiputkan seinään oli muuan
pari päivää ennen vankilasta lähtenyt toveri piirtänyt seuraavan
"jälkisäädöksen": "meidät lähetettiin Ilinoon, seuraava 'partia' tulee
mahdollisesti myös sinne". Me olimme tiettävästi seuraava "partia".
Ilinoonko mekin? Kellään ei ollut aavistustakaan, mikä se sellainen
Ilino on, missä päin ja miten pitkänmatkan takana, mutta siellä oli jo
tovereita, ja sekin oli koko suuri lohdutus.
Kansliassa kirjoitutettiin nimi puoleen tusinaan paperiin, joiden
sisällöstä minulla ei vielä tänäkään päivänä ole käsitystä, eikä liene
kanssamatkustajillanikaan, sillä aikaa ei annettu noihin asiakirjoihin
tutustumiseen. Jotkut joukostamme saivat vaaterahaa 18 rpl. 43 kop. ja
poistuivat kaupungille ostoksille. Jonkun ajan kuluttua palasivat he
sieltä komeisiin turkkeihin käärittynä — siihen aikaan sai Tomskissa
12—13 ruplalla muhkean lampaan tai poronnahkaturkin. Minä ja muutamat
muut jäimme ilman ja isprawnikka ajoi meidät ulos, kun menimme rahaa
vaatimaan, vaikka me olimme kuitanneet summan, samalla kuin olimme
kirjoittaneet toistenkin "dokumenttien" alle.
Sitten luettiin meille pitkä jono pykälöitä, joissa kuulemma
selvitettiin meidän velvollisuuksiamme ja oike... — jaa, tosiaankin,
oikeuksista ei muistettu mainita mitään — ja teroitettiin päähämme,
että isprawnikka on meidän päällikkömme niin kauan kuin "valtiollista
epäluotettavaisuuttamme" kestää. Lopuksi julistettiin, että
asemapaikaksemme on määrätty Ilinon kirkonkylä, jonne on Tomskista
matkaa siinä viidensadan virstan vaiheilla. Seinään ”jälkisäädöksensä”
kirjoittanut toveri oli siis aavistanut oikein.
Vihdoinkin, tehtyämme lähtöä täsmälleen puoli vuorokautta, pääsemme
illan kuutamossa matkalle. Aluksi meitä sijoitetaan kuusi henkeä isoon,
kahden hevosen vetämään rekeen. Sitä komeutta kestää kumminkin vain
kaksitoista virstaa, seuraavalle asemalle, jossa yövytään. Pakkanen
oli jo illalla koko navakka, yöllä oli se vielä kiihtynyt, niin että
aamulla oli jo 40° Reaumuria (50° C). Käärin tiukemmin ympärilleni
vanginviitan, joka minulle oli toisten hartaitten pyyntöjen johdosta
Tomskissa luovutettu, ja painaudun rekeen. Ei ole siinä kovin häävi
istua, mutta ei maitakaan istuminen liioin, sillä pakkanen ei
anna rauhaa. Täytyy tuontuostakin nousta juoksemaan reen perässä
lämpimikseen. Sellaista juoksua se sitten oli melkein koko viidensadan
virstan taival, mutta niin minä säilyinkin melkein paremmin kuin monet
"turkkilaiset", jotka kankeilta pukimiltaan eivät kyenneet tekemään
samaa temppua ja valittelivat pysähdyspaikoissa jalkojaan. Kolmannella
pysähdysasemalla olin minä tunkenut päälleni kaikki vaatteet, mitä
suinkin oli mukanani, ja joka kerta yökortteerissa nyljin minä toisten
vilpittömäksi iloksi, kuin klowni sirkuksessa, senkin seitsemän nahkaa.
Koko ajan — yhdeksän vuorokautta — pysyi pakkanen yhtä ankarana, ja
kovaa se oli, koskapa otti jalkoihin, vaikka minulla oli viisi paria
sukkia ja saappaitten päälle vielä neulottu säkki, jonka toverit
minulle eräässä yökortteerissa ostivat.
Paleltuneita neniä ja poskipäitä oli paljo, jokaisessa pysähdyspaikassa
lisääntyi laastaroitujen naamojen luku. Niin oli monen naamataulu —
minunkin — kirjava kuin pakanamaan kartta.
Ihmeellisesti sitä ihminen kaikkeen tottuu. Aluksi tuntuu vallan
mahdottomalta ajatellakaan koskaan ehjin nahoin suoriutuvansa
viidensadan virstan hevosmatkasta, sillä semmoisiin ei Suomessa
ole tottunut. Meillä jo parinkymmenenkin kilometrin hevosmatkaa
nureksitaan. Ensimäinen "asemaväli", 12 virstaa, tuntuu ijäisyydeltä,
ja kuullessaan, että seuraava on puolta pitempi, kuvittelee sen
kestävän tuomiopäivään saakka. Ja kyllä se kestääkin, jollei nyt aivan
sinne saakka, niin ainakin hyvin lähelle. Aluksi ei muuten reen perässä
juokseminenkaan ole kovin hauskaa puuhaa, mutta siihenkin perehtyy, ja
lopulta ravaa kuin marathonjuoksija.
Tomskista, kuten sanottu, lähdettiin oikein parilla ja suurella reellä,
joka kaikesta huolimatta kuudelle matkalaiselle ja kyytimiehelle oli
liian ahdas, mutta seuraavalla asemalla pistettiin puikkoihin jo yksi
hevonen ja samaa jatkui sitten matkan loppuun saakka. Muutenkaan ei
matkanteko ollut varsin ihanteellista, ahtaaseen työrekeen sijoitettu
kolme henkeä, ei siinä liian mukavasti istunut. Muutamilla asemilla
olivat vielä rekiinsä jostain ihmeestä keksineet niin pieniä koreja,
ettei kolme miestä niissä tahtonut mitenkään pysyä. Ylipäänsä ovat
reet Siperiassa varustetut suojasiivillä, mikä sikäläisiin teihin
nähden onkin vallan välttämätöntä, mutta korireet tavallisesti olivat
ilman, joten kaiken muun hyvän lisäksi sai joka sadan metrin päästä
pyörähtää kelpo kuperkeikan lumikinokseen. Tällainen sukelteleminen on
paukkuvassa pakkasessa vähemmän miellyttävää.
Parin päivän perästä sujuu matkustaminen kuitenkin jo koko hyvin.
Kuperkeikat eivät enää merkitse mitään, eikä lainkaan ihmettele, vaikka
tapaakin itsensä metsästä halkopinon vierestä. Suurin osa matkueen
hevosia on nimittäin ilman ajajaa, se on Siperiassa tavallista.
Tällainen kuskiton hevonen on ennen käynyt halkopinolla ja tien tuntien
katsoo sopivaksi poiketa lyhemmälle tielle. Täytyy tarttua ohjaksiin ja
hetken päästä ajetaan taas laajemmalle ladulle ja tavataan huhuilevat
kyytimiehet.
Kun hevoset juoksivat valtoinaan toinen toisensa perässä, tökkäsi
aisanpää sangen usein etumaisessa reessä istujia selkään. Aivan täytyy
ihmetellä, ettei kertaakaan mennyt pääkuoresta sisään.
Ainoa, joka koko seurueesta ajoi reilusti, oli urjadnikka. Hänellä
oli aina kolmivaljakko ja komea reki, jossa hän lojui väliin aivan
poikkiteloin. Meidän joukossamme oli sentään sivistyneitäkin ihmisiä,
ja kävipä kateeksi tuo tyhmä mies, joka ei osannut kirjoittaa muuta
kuin häthätää nimensä, tuskin sitäkään oikein.
Tällaisissa oloissa odottaa aina jännityksellä kylää. Vaikka
nuhjottaakin reessä umpisokkelossa, tuntee kylään saapumisen jo
muutamia päiviä matkustettuaan — niin sanoakseni — ruumiissaan. Reki
alkaa omituisesti täristä, se on pettämätön merkki. Jokaisen kylän
lähettyvillä ja kylän raitilla on nimittäin tavattoman suuret määrät
jäätyneitä hevosenkakkaroita, joitten ylitse liukuessaan reki antaa
istujalleen varman enteen kylän lähestymisestä. Matkatoveritkin ovat
nähtävästi tehneet saman havainnon, sillä huudahdus: kylä! ilmaisee,
että hekin _tuntevat_ kylään tulon.
Useimmiten ottavat asujamet meidät "etapilla" matkustavat suopeasti
vastaan. He ovat tottuneet näkemään sellaisia matkalaisia, varsinkin
juuri siihen aikaan. Joskus sentään pysyy ovi kolkutuksista huolimatta
suljettuna, paitsi kylänvanhinten luona, joissa on varsinaiset
asemapaikat ja joissa siis "viran puolesta" täytyy avata. Kaikki eivät
kuitenkaan mahdu yhteen yökortteeriin, vaan täytyy matkue sijoittaa
neljään, viiteen eri paikkaan. Välistä sattuu niinkin, että aluksi
otetaan tylysti ja epäilevästi vastaan, mutta hetken kuluttua alkavat
kalseat katseet lauhtua ja juttu juosta isäntäväen kanssa. Meidän
edellämme oli kulkenut samallaisella kyydillä mustalaisjoukkue, jolle
kelpasi vieras tavara, ja se oli pilannut meidänkin maineemme.
Päivisin kokoontuu muutamille asemapaikoille runsaasti väkeä katsomaan
saksalaisia, kuten he sanovat. Suuri on heidän ihmetyksensä, kun suurin
osa "saksalaisista" puhuu puhtaasti heidän omaa kieltään.
Yleensä ei asemapaikoilla ole paljoakaan tilaisuutta silmäillä
ympärilleen. Päivisin vähän sulatellaan jäätyneitä jäseniä ja
ryypätään teetä, ja kun hevosia on vaihdettu, painalletaan eteenpäin.
Yöpaikkoihin tullaan taas niin myöhällä, ettei juuri, väsynyt kun on,
tee mieli lähteä öiseen pakkaseen paikkoja katselemaan. Senverran
kuitenkin ehtii ympärilleen silmäilemään, että yleiskäsityksen
siperialaisesta kylästä saa.
Siperiassa ei juuri koskaan tapaa yksinäisiä taloja, vaan ovat ihmiset
kaikkialla ryhmittyneet kyliin. Ehkä se on tapahtunut osaksi luonnon
ankaruuden vuoksi, mutta on siihen toinenkin tärkeämpi syy, nimittäin
yhteinen elinkeinojen harjoittaminen, joka vieläkin on suureksi osaksi
tapana. Pohjois-Siperiassa ovat kylät — suuremmat ainakin — aivan
kuin yhteisestä sopimuksesta sijoitetut kolmenkymmenen virstan päähän
toisistaan. Luultavasti ei niitä perustettaessa virstoja laskettu,
otettiin vain sellainen välimatka, jonka hevonen hyvin yhdellä syötöllä
juoksee — siihen viittaavat monet ostjakkien kielestä peräisin olevat
nimitykset; vasta myöhemmin, hallinnon järjestelyn jälkeen, kun
talonpoikiin ulotettiin kyytivelvollisuus, määrättiin kylänvälien
virstamäärä enemmän tai vähemmän summamutikassa, sillä — niin väitetään
— tähän päivään saakka ovat ainoastaan sudet välimatkat tarkalleen
mitanneet.
Kaikki siperialaiset kylät sijaitsevat aivan jokien rannoilla,
mikä johtuu tietenkin siitä, että kalastus ammoisista ajoista on
ollut pääelinkeinona. Vanhemmilla kylillä on melkein poikkeuksetta
ostjakinkieliset nimet, kun taas myöhemmin perustetut ovat saaneet
nimensä venäläisten perustajiensa mukaan, kuten esim. Kusmino
(perustaja Kusmin), Lukabskoje (perustaja Lukawskoi) j.n.e. Ennen
asuivatkin ostjakit koko Pohjois-Siperiaa, mutta venäläisen
siirtolaisasutuksen tieltä siirtyivät he sittemmin kauemmaksi
metsäseutuihin tai ylemmäksi jokivarsille, jossa asuvat "jurtissaan"
(paimenmajoissaan), tullen vain tarpeen vaatiessa kyliin entisille
asuinpaikoilleen.
Siperialaiset kylät ovat kaikki melkein kuin saman asemakaavan mukaan
rakennettuja. Niissä on yksi tai kaksi leveämpää raittia ja sitten
muutamia eräänlaisia "poikkikatuja". Sama on laita talojen, nekin ovat
aivan kuin samasta piirtimestä lähteneitä. Ainoa erotus on siinä,
että suuremmissa kylissä löytyy jo kaksikerroksisiakin. Yhteisenä
tunnusmerkkinä on nelitaitteinen lautakatto ja huonejärjestys, jonka
mukaan ensimäisenä on pirtti ja sen perällä kamaripöksä. Suuremman
kylän varakas talonpoika rakentaa sentään väliin kaksikin kamaria ja,
jos talo on kaksikerroksinen, yläkertaan vielä pari erillistä huonetta,
joihin usein johtaa aivan erikoinen sisäänkäytäväkin.
Siperialaiselle järjestykselle tunnusmerkillistä on, että melkein
jok'ainoassa talossa johtaa sama sisäänkäytävä asuinrakennukseen,
talliin ja navettaan, sikäli kuin viimemainittuja nimityksiä voidaan
käyttää, hevosten ja lehmien suojat kun ovat vain jonkunlaisia
katollisia aitauksia ilman lämpimänpitäviä seiniä. Arvaa sen,
minkälainen puhtaus tästä likeisestä yhteydestä ihmisten ja elukkain
välillä on seurauksena. Pihamaa onkin tavallisesti aivan sietämätön
likalätäkkö kesällä ja talvella oikea lantatunkio. Ihmiset vielä
lisäävät osaltaan siivottomuutta, sillä yhdessäkään talossa ei ole
käymälää. Haju on luonnollisesti sietämätön. Jos ei talon ulkopuoli
vastaa siisteyden alkeellisimpiakaan vaatimuksia, niin ei sisällä ole
sen kehuttavampaa. Pirtissä tai keittiössä — miksi häntä sanoisi —
majailevat kanat talvella, ja siellä, missä sianhoitoa harjoitetaan,
ovat siatkin kaukaloineen keittiön itseoikeutettuja vuokralaisia.
Muutenkaan ei puhtaus ole häävi.
Vaikkei Siperiassa luulisi olevan hirsien puutetta, sillä kylät ovat
säännöllisesti rakennetut jokivarsilla olevien havupuupyörtänöitten
vierille ja jonkun kilometrin päässä muutenkin aina havumetsää löytyy,
ovat vain talojen ulkoseinät hirsistä, sisäseinät sensijaan yksinomaan
laudoista. Yhdessä talossa saattaa väliin olla kolmekin isäntää,
semminkin jos nämä ovat veljeksiä.
Kylänraiteilla vallitsee myös tukeva siivottomuus. Hevoset ja lehmät
kulkevat vapaasti niillä talvellakin, eivätkä tietysti voi olla
varustamatta niitä asianomaisilla jätteillään. Keväällä lumen sulattua
kaalataankin sitten hevos- ja lehmänlannassa polvia myöten. Likaisuutta
omansa lisäämään on myös sellainen tapa, että liika lanta, kun se
alkaa eläinaitauksien kattoa hipoa, vedetään jokivarsille keväisen
tulvaveden huuhdeltavaksi. Siperian pohjoisosissa ei ole minkäänlaista
maanviljelystä, joten tuolla maamiehen "kullalla" ei ole hituistakaan
arvoa. Mutta jos sattuu niin hullusti, ettei tulva kohoakaan odotettuun
korkeuteen, jäävät kasat rannalle odottamaan seuraavaa tulvaa tulevan
vuoden aikana kertyneine lisineen.
Lantaan muuten on siperialainen nähtävästi hyvin ihastunut.
Vahingossakaan ei hän kuljeta sitä kovin kauaksi asunnostaan ja sillä
hän vuoraa talonsa kivijalan syksyllä talvipakkasten varalle.
Nämä huomiot saa toistaa jokaisessa kylässä, johon matkan varrella
poiketaan, ja niitä poikettavia ehtii sellaisella taipaleella olla
verrattain paljo. Tie seuraa koko matkan Ob-jokea tai sen sivuhaaraa
Ketiä. Muutamin paikoin leviää joki useitten kilometrien laajuiseksi.
Rannat kasvavat vain pientä lehtimetsää, ainoastaan aniharvoin
tapaa silmä jokirannoilla havupuita, kuusia ja petäjiä, pienoisena
pyörtänönä, ja vielä harvemmin sattuu matkamiehen katseen ulottuville
sedripuumetsän, Siperian ylpeyden, tumma varjo. Joskus ikäänkuin
sattumalta pujahtaa tie komeaan koivikkoon ja silloin heti palaa
mieleen Suomen jäisenkirskava koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti
laulaa. Mutta tämä yhtäläisyyden tuoma tunnelma haihtuu pian, sillä tie
solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai laihaan lepikkoon.
Monasti tuskin eroittaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata,
sillä niin suuri on yhtäläisyys. Koko tuolla pitkällä taipaleella ei
nimittäin katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai kukkulaa, vaan kaikkialla
leviää yhtä tasainen aro, määrätön lumiaava. Jäämereltä suoraan
puhaltava pohjoinen viima kirmaa aroa pitkin, kiidättäen edellään
keveää pakkaslunta. Helposti sukeutuu tästä pohjatuulen leikistä
täydellinen lumimyrsky, jonka valtaa eivät mäet ja metsät valtatien
varsilla ole estämässä. Silloin on matkamiehen turvauduttava lähimpään
kylään säänpitoon, sillä Siperian lumimyrskyjen kanssa ei ole
leikkimistä.
Niin, yhdeksän päivää vuoroin hevosten perässä ravattuani, vuoroin
reessä värjötettyäni saavuin Ilinoon. Seurueesta oli lähes puolet
tippunut matkan varrelle. Toiset olivat sairastuneet, toiset —
niitten joukossa hammaslääkärikin — olivat isprawnikalta ostaneet
karkoituspaikakseen Narymin alueen "keitaan", Kolpashewon kirkonkylän.
Emme olleet koko matkalla liioin koettaneet arvailla, minkälainen
tuleva asuinpaikkamme mahtoi olla. Pitkä vankeus ja "etappi" olivat
hermomme siinä määrin tylsyttäneet, että meistä oli samantekevää, mihin
päädymme, kunhan vain pääsisimme lepoon ja — saunaan. Pitkän matkan
varrella oli näet mukaan tarrautunut niin monta kutsumatonta vierasta,
että niistä oli mahdollista päästä täyteen pesäeroon ainoastaan
"uudestisyntymisen" kautta saunanlöylyn suosiollisella avulla.
Viisi entistä koppitoveria oli Ilinossa jo odottamassa. Aitovenäläisen
tavan mukaan vaihdettiin suutelot, ja tuossa tuokiossa istuimme
höyryävän tuliais-teen ääressä. Ennen saapuneet olivat jo ehtineet
majoittua, ja seuraavana aamuna oli minutkin järjestetty kahden
toverin, armenialaisen ja grusialaisen, kanssa yhteen "boksiin".
Siihen määrin ponnistuksia oli omituinen matka vaatinut, että minun
heti uuteen kortteeriin päästyä oli turvauduttava vuoteeseen. Lepoa
ei kuitenkaan suotu, sillä jo hyvissä ajoin seuraavana päivänä saapui
vartijapoliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja
että tämä tällä tavoin harhautunut "kolli" oli viipymättä palautettava
"oikealle omistajalleen", s.t. s. Narymin pristaville. Mainitussa
paikassa olimme me yöpyneet pari päivää sitten, mutta silloin ei
minulle mainittu sanaakaan sinne jäämisestä. Mainitunlaiset erehdykset
olivat muuten sangen tavallisia, saipa joku onneton välistä matkustaa
parisataakin virstaa liikaa.
Minä koetin osoittaa poliisille, ettei terveydellinen tilani ole
tyydyttävä, enkä minä lainkaan ole itse halukas korjaamaan tätä
erehdystä, vaan tyydyn aivan mielelläni tähänkin kylään, kunhan vain
jätätte minut rauhaan. Mutta ei auttanut minun, eikä kunnollisesti
venäjää taitavien toverienikaan puhe; poliisi oli itsepäinen ja sanoi,
ettei hän voi ottaa vastuulleen minun sinne jäämistäni, vaan on hänen
toimitettava minut Narymin pristaville vielä saman päivän kuluessa.
Samalla lohdutti hän minua sillä tiedolla, että Narym on kaupunki ja
siellä on sairashuonekin, niin että sopii paremmin potea.
Onneksi oli saattajapoliisi kunnon mies ja onneksi me ajoimme
parilla, joten minä saattajani hyvin peittämänä ja puolitolkuttomana
reen pohjalla maaten en sanottavasti tuosta kolmenkymmenen virstan
paluumatkasta kärsinyt, vaikka pakkasen sanottiin kohonneen 55°
Reaumuria (Celsiusta noin 65°). Sen muistan, että ilmaa ei lainkaan
voinut hengittää, se salpasi hengenkäynnin, täytyi maata peittojen alla
hievahtamatta.
Iltapimeässä saavuimme Narymiin, josta sitten oli tuleva minulle liki
kaksivuotinen tyyssija. Kotvan aikaa myöhempään sain kuulla, että
alkuperäisesti aiotun karkoituspaikan vaihdos oli tullut isprawnikalta
postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin Narymissa, vaikkei
tämä ollut sitä hoksannut. Minä ihmettelin, mistä tämä vaihdos oli
johtunut. Myöhemmin vasta huomasin, että levottomimmat ainekset
siirreltiin vähitellen ulkokylistä Narymiin pristavin välittömän
silmälläpidon alaisiksi. Olkoon miten tahansa, mutta syytä minulla ei
ole moittia isprawnikan toimenpidettä.