IV.

Pietarista Tomskiin.

Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen

varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi

käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon

niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle.

Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties

monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta

siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen,

että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!

Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä

käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka

vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme

olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli

tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä

edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa

ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan,

ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.

Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään

mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin.

Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen

saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi

ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan

isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me

matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet

etappikyydillä Dwinskistä Pietariin.

Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa

muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui

livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin

pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle —

yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —,

mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka,

parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli

kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista,

siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin

suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä

paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä... Ei tietänyt sekään

mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua,

sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.

Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan

ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan,

vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty

ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui

sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko

sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty

ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset

jo minun saapuessani.

Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan

— sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu

komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin,

Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.

Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me

toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä

pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko

ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä

ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa"

uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen,

että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen

takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan

rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi.

Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani

kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin

ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi

kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.

Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä

oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin

tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä

kaikille mokomia kalleuksia riittänyt.

Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta

itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja

muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman

päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului

komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas

tuntematonta tulevaisuutta päin.

Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli

riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa

eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin

sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta

meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua...

Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät

sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan

toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan

vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti

mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla

maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain

vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot,

rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee

ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi

hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan

lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua.

"Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut

runsaasti.

Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt

— sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina

nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta

makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan

katonrajassa.

Vielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä

vanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot

estävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa

nautintoa tarjoakaan.

Vähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella

monenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa

selville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian,

keskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu

ujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin

valehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa

halveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä

perhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän

vaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata.

Esittelenpä tässä hiukan matkaseuraa.

Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten.

Sitten alkaa meidän osastomme, jonka päähän on sijoittunut, tai

ehkä paremmin sijoitettu, muutamia naisia, Pietarin katunaisia,

joilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät ahkerasti

seuraa naisille. Keskustelua en ymmärrä, mutta kasvojen ilmeistä ja

hohotuksesta päättäen on se jotain "lystiä", sellaista katunaislystiä.

Yön tullen häviää pari "neitiä" sotilaitten koppiin.

Seuraavilla penkeillä on muutamia parroittuneita naamoja, joita

metsätiellä varmaan pelkäisi. Kaikki ovat tottuneita istujia, olleet

monet kerrat näillä matkoilla ja käyttäytyvät kuin kotonaan. Eräällä

heistä on jonkunmoinen laulunääni, joskin se maailman myrskyissä on

käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, ja siihen

hänen vallankumoukselliset harrastuksensa supistunevatkin. Näitten

roistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä.

Hän on kotoisin jostain Puolasta. Hänen vanhempansa ja sisarensa

ovat karkoitetut toiseen paikkaan, jonka nimeä hän ei tiedä, hänen

karkoituspaikkansa on Vologdan lääni. Poika-parka ei lainkaan tiedä

matkansa syytä. Venäläiset sotilaat olivat ryöstäneet hänen kotinsa

putipuhtaaksi, ja sitten oli seurannut maanpako koko perheelle. —

Sellaisia tapauksia kuuli karkoitusmatkalla kymmenittäin.

Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen raudanvalaja,

vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa

taskuvarkaan ammattia. Hänen mukanaan on latoja, joka ei myöskään liene

äskettäin montakaan kirjainta hakaan pistänyt. Hän näyttää olevan

raudanvalaja-taskuvarkaan kanssa hyvä ystävä; ehkä on naapuruksilla

runsaasti yhteisiä kokemuksia. Tämä kirjaltaja muuten osaa joitakin

sanoja suomea, ainakin tietää hän oivallisesti kaikki rumat sanat. Minä

seikkaan hiukan hänen kanssaan, muutamista asioista sentään päästään

tolkkuun. Meihin yhtyvät väliin toisesta päästä katunaiset lukien

kolmeentoista, jolloin tulee "stopp". Latoja kuulee, mitä väkeä minä

olen, ja selittää, että hänkin sekä raudanvalaja ovat valtiollisia, hän

anarkisti ja naapuri kommunisti. Sangen uskottavaa, mitä tulee toisten

ihmisten taskuihin!

Vieressäni toisella puolen on mustapartainen miehentappaja, hän

matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, jollen väärin muista,

kahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa, niin että

seinät tärisee. Minä en tahdo saada unta, vaikkei minulla olekaan

murhaa omallatunnollani. Kadehdin häntä!

Toisella puolella istuu vanha toisjalka lättiläinen. Hän osaa

auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Siihen aikaan kun

rankaisuretkikunnat samoilivat Itämeren maakunnissa, oli hän ollut

täysissä voimissaan. Asunut oli hän yhdessä vaimonsa, poikansa

ja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat saapuneet taloon raa'at

kasakkajoukot, nähneet verevän nuorikon ja yrittäneet tätä nauratella.

Nuori nainen oli vastannut yrityksiin ivalla. Silloin oli muutamia

raakalaisia tarttunut häneen ja lähtenyt raahaamaan läheiseen metsään.

Vaimonsa hätähuudon kuullessaan oli pellolla työskennellyt puoliso

rientänyt paikalle ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli aluksi saanut

nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle.

Kuohahti silloin isän luonto poikansa verisen ruumiin nähdessään, ei

ollut hänellä asetta kädessä, mutta ei kestänyt rautaista puristusta

murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengetönnä murhaamansa

nuorukaisen viereen. Verivelka oli maksettu, mutta samassa makasi

kostaja itsekin ruhjottuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko läksi

liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä,

oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja

kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi tutkintovankila,

tuomio, pakkotyö, ja nyt oli hän matkalla ikuiseen karkoitukseen. Jo

tutkintavankeuden aikana oli sahattu pois rusentunut jalka, monet

vuodet oli hän kainalosauvojen varassa vankilan portaita raahustanut.

Lyhyesti on tässä ukon tarina kerrottuja lyhyesti sen ukko itsekin

minulle kertoi vankivaunun synkässä hämärässä. Ei ollut silmissä

kyyneleitä, ei huokauksia kuulunut, vähän vain silloin tällöin ääni

värähti, mutta tuuheitten, harmaitten kulmakarvojen alta välähteli outo

tuli. Seisomaankin nousi vanhus välillä, suoristui koko pituuteensa,

ja kuuntelijan mieleen hiipi katsellessa tuota paljon kärsineenäkin

rautaista miestä ajatus: kosto elää.

Ja niin vakuutti ukko itsekin: tilille ne näistä vielä kerran joutuvat,

ei ijäti vuoda ilmaiseksi viaton veri, monta on ollut pimeätä päivää,

mutta pian päivä pilkoittaa.

Kunnia sinulle, ukko, vankilassa harmenneelle Päivän pilkoituksen olet

nähnyt! Lienetkö päässyt hävitetyn kotisi raunioille?

Niin, ja sitten se juutalainen, joka vei minun tupakkani. Hän on

vanhanpuoleinen mies ja ruikuttaa yhtämittaa. Milloin on hänellä

mikin vaiva, ja hän juo vähitellen kaikki minun kamferttitippani,

niin että minä lopulta, kun itsekin tarvitsisin, olen ihan ilman.

Hän mutisee vähän päästä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin,

ja tuontuostakin käy mankumassa joitakin etuja vartiostolta, luvaten

minkä mitäkin hyvää, tavallisimmin kuitenkin sikaareja, jotka minä saan

hyväntahtoisesti luovuttaa. Vastalahjaksi antaa hän silloin tällöin

vaatepussistaan sokerinpalasen, joka ei suinkaan likaisuudessa anna

perään säilytyspaikalleen. Juutalainen sanoo itsellään olevan suuren

"Gasthausin" (hotellin) Dwinskissä, mutta joku samanpaikkakuntalainen

selittää, että siinä "gasthausissa" viipyvät vieraat korkeintaan vain

yön. Kuka hänen tietää? Monta on miestä matkalla ja monenlaista.

Tämä juutalainen perusti "osuuskunnan" matkalla ja rupesi itse sen

toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille kaikille jaettiin kymmenen

kopeekkaa vuorokaudessa muonarahaa, sillä sitten sai elää niinkuin

parhaiten osasi. Juutalainen älysi oloihin nähden tuottavan

liikeyrityksen, keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan,

päivittäin kymmenkopeekaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston

seuraavalla suurella asemalla (vartijaston välityksellä tietysti).

Kymmenkopeekaisia kertyikin Moseksen jälkeläiselle koko joukko,

sillä jokainen tietenkin halusi käyttää vaatimattoman päivärahansa

mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta

"osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen

oli jostain syystä unohtanut yhteisoston tekemättä. Tämän johdosta

alettiin hänen liikemiesperiaatteitaan epäillä, hän menetti

luottamuksensa, ja "osuuskunta" hajaantui.

Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista, mylläri

Liivinmaalta, jota hyvä tuuli ei koskaan jättänyt, ja Moskovassa

muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui

synkkämielisyyteen, väliin taas kertoili koko hauskoja kaskuja.

Molemmat olivat harvoja kunnon miehiä koko seurassa. He matkustivat

Tobolskin lääniin ja jäivät pois junasta Tjumenissa, mutta konttoristin

tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkoitettujen tulvan

vuoksi oltu otettu vastaan Tobolskin kuvernementissa, vaan siirretty

Tomskiin, josta hän oli joutunut Kargassokin kylään kuudenkymmenen

virstan päähän Narymista.

Vaunun toisessa osastossa oli paljo väkeä, mutta se oli sangen

liikkuvaa, lyhytmatkaista, kotiseudulleen lähetettyjä irtolaisia.

Melkein joka asemalla poistui sieltä joku ja tuli tilalle uusi. Sinne

emme juuri kurkistaneet me pitkämatkalaiset. Ainoastaan kerran, kun

toiselta puolelta kuului naisen huutoa, pistäysimme katsomaan. Sotamies

— vartija — siellä retuutti nuorta tyttöä, joka vain köyhyyden takia

oli joutunut tähän kyytiin. Konttoristi sanoi sotamiehelle kovan sanan

ja tämä luopui aikeistaan.

Meidän osastomme asujamisto pysyy samana, Vologdasta vain on tullut

katunaisten sijaan uusia.

Vaikea on sanoa, millä tavalla aikaa vaunussa kulutettiin. Tuskinpa

millään, se kului vaan. Tällaiselta matkalta muistaa koko joukon

henkilöitä, muistaapa tapahtumiakin, mutta ehkä sittenkin on suurin osa

aikaa mennyt niin jälkeä jättämättä, ettei sitä muista eläneensäkään.

Jos outo olisi yht'äkkiä astunut vaunuumme, olisi hän varmaankin

voinut tehdä huomioita ja eroittaa eri tyypit paljoa selvemmin kuin

vaunun vakinainen matkamies. Minun käsityksessäni sulivat eri henkilöt

yksitoistapäiväisen matkan aikana niin yhdeksi kokonaisuudeksi, että

lopulta olisin tuskin jaksanut sanoa, kuka kukin oli. Vihdoin viimein

olivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulajahuligaani

niin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon

miehet, konttoristi ja mylläri, muodostivat myös melkein yhden

konttoristi-myllärin, ja useammista ilonaisista, vaikkakin ne usein

vaihtuivat, tuli myös yksi ja sama rivonaamainen olento. Selvemmin

eroittautuivat muista vain "gasthausin" ovela juutalainen ja muuan

muhamettilainen, josta ei ole tässä ennen tullut mainituksi. Hänellä

oli muhamettilaisen tavallinen myssy päässä ja hän luki ahkeraan

rukouksiansa, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä mahdollisimman

uskollisesti kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Tuskinpa hän puuhassaan

onnistui, ja luulen hänen kääntyneen monta kertaa Permiä, Vjatkaa tai

Jekaterinburgia kohti, mutta suokoon Allah hänelle sen erehdyksen

anteeksi. Kokemuksestani voin todistaa, että vankivaunussa sekaantuu

muussakin kuin ilmansuunnissa. Minäkään en tiennyt edes päivistä, enkä

aina ollut selvillä siitäkään, oliko päivä vai yö.

Vankivaunussa saa myös "kipitokia" jokaisella asemalla. Useammalla

matkamiehellä on teekannu mukana, ja teetä juodaan runsaasti. Kuumaa

vettä hakemaan emme itse pääse, mutta vartijasto toimittaa auliisti

asian. Ilman teetä ei vankeja Venäjällä koskaan pidetä, joskin ruoka

usein on niukkaa. Suuremmilla asemilla saa ostaa ruokatavaraakin, —

jos on rahaa. Ja useimmilla sitä on. Joka kerta vartijaston vaihtuessa

toimitetaan tavaroitten tarkastus ja haetaan rahaa ankarasti, mutta

muuna aikana ei sotamies lainkaan ihmettele, jos joku pistää hänelle

setelin kouraan ja käskee ostamaan jotain. Silloin ei hän enää ota

rahaa takavarikkoon, kun kerran asianomainen on ollut niin ovela,

että on osannut sen häneltä tarkastuksessa piiloittaa. Hän vain ostaa

pyydetyn tavaran ja tuo lopun takaisin, ehkä ottaen pienen prosentin

vaivoistaan.

Sama on tupakanpolton laita. Pietarin vartijasta vielä antaa vapaasti

polttaa, mutta sittemmin — luultavasti jo Vologdasta lähtien — on

tupakanpoltto kielletty. Joka nurkasta tupruaa kumminkin savu, ja

vaunu on sitä sinisenään. Poltetaan muka salaa. Kerran en ehtinyt

piiloittaa paperossiani sotamiehen kulkiessa ohi. Tämä kääntyi puoleeni

vihaisena: miksi poltat _minun nähteni_? — Kun hän ei vain näe suoraan

vetävän, niin ei sitten hätää, savu ei haittaa mitään. Meikäläisen on

vaikea tottua tällaiseen silmänpalvelukseen. Paljoa parempi on antaa

vartijaston vanhimmalle sikaari, ja sitten saa tupruttaa niin julkeasti

kuin haluttaa.

Hyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja

milloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat

osanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia,

syövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi

kielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan.

Tarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani

verrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee

hyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan

omaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina

kun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin

käteen, ja hän painaa laukun kiinni.

Vaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta,

kuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko

maasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa

omallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut

sinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin

lukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi,

kaksi, kolme... Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole

väliä.

Vjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät

tavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun

ja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa

kestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun,

yhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto

toimittaa "kotitarkastuksen", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken

perästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha,

ja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet

sotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä

saattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja

epäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä,

mutta ei salli enää laulaa.

Kuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu

vartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko

ajan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen

kieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella

suuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan

tule. Meidän pitää sentään aina odottaa "smirnaassa". Loppumatkalla

siirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka

juna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen

ei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus

myöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri

kysyi rekeen noustessani:

— Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman?

— Onko hinnalla eroa?

— Ruplan enempi huudon kanssa.

— No, ajetaan sitten huutamatta.

Mutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa,

toinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa.

Permistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan

oikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen

aliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen

vuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin

useamminkin. Kysymykset ovat seuraavat:

— Mikä on sukunimesi?

— Etunimi?

— Isännimi?

— Minne menossa?

— Mistä?

— Onko kruunun tavaroita?

Ja lopuksi: "stupai", mene matkaasi!

Minun nimeäni ei hän osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski;

jotain siis puolalaiselta haiskahtavaa.

Hän kiroilee niin rumasti kuin vain venäjäksi voi kiroilla, ja koettaa

tökeröllä komentavaisuudella ylläpitää arvokkuutta. Koko muu vartijasto

koettaa seurata päällikkönsä esimerkkiä ja olla mahdollisimman hävytön.

Tavarat tutkii se tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu

miellyttämään, yrittääpä vielä repiä vaatteenikin, kun epäilee niihin

olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä saavat toverit mokoman

puuhan estetyksi.

Niin, nyt onkin meillä vaunussa jo oikeita tovereita, valtiollisia. He

ovat tulleet Vjatkasta meidän vaunuumme, heitä on kaikkiaan yhdeksän,

kuusi sosialidemokraattisen Puoluetoimikunnan jäsentä Pietarista

ja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki ovat he istuneet vankilassa

melkein vuoden ja iloitsevat kuin lapset päästyään edes jonkunlaisiin

muuttuneisiin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen

karkoitukseen; sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, jonka

vuoksi tämä tuomio heidän mielestään on erityisen lievä. Riemuissaan

ovat pojat, eivätkä sano viipyvänsä kauaa karkoituspaikalla. Joko tulee

vallankumous heidät vapauttamaan tai sitten sodan loputtua karkaavat

ulkomaille. Yksi heistä puhuu saksaa. Hänen kanssaan luistaa juttu

hyvin. Pitkiä öitä lyhennetään keskustelulla sikaarinsauhun renkaina

kierrellessä. Ehditään siinä kahlata ummet ja lammet monien pitkien

päivien ja vielä pitempien öitten vaihdellessa.

Eräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön

hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat

vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja

lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on

ehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä

ja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta

vaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan

tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen,

silmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun

puvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän

nimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan

sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei

kansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden

voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan.

Hän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu

heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan

osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä.

Mutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä

laisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä

paranneta.

Ainoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt

nuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja

hyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka

vuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja

toisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että

toisinaan tahtoo syntyä tappelu.

Tjumenissa poistuvat saksalainen konttoristi ja mylläri. Minä olin

juuri siihen aikaan sairaana, toisen kerran matkan kuluessa. Täi oli

tullut takkiin, kuten Hämeenlinnan lääninvankilan vahtimestari oli

ennustanut, jo kohta vankivaunuun tultua. Nyt niitä oli jo vilinänään,

eikä ihmekään, sillä vaunu tuntui olevan näitä ruunun syöttiläitä

tulvillaan. Muistan erään vanhan ukon, jonka selkä oli niin täynnä

mainittuja otuksia, ettei kankaan väriä eroittanut.

Sairautta oli jo kestänyt monta päivää, nyt oli se paranemassa. Aamulla

Tjumenista lähdön jälkeen tunsin itseni koko virkeäksi. Silloin

saapui luokseni muuan hammaslääkäri, josta myöhemmin tuli minun —

rahattoman ja ruuattoman — hyvä henkeni. Hän oli kuullut Irkutskiin

matkustavilta sosialidemokraateilta, että vaunussa oli suomalaisiakin,

eikä malttanut olla heti tulematta tekemään tuttavuutta. Minä tarjosin

hänelle sikaarin, ja tämä oli niin suuri tapaus hänen vankivaunu- ja

vankilaelämässään, että hän vielä parin vuoden perästä tavatessamme

siitä puhui. Hän kulki pitkän tovin edestakaisin vaunussa, ennenkuin

raatsi sikaaria sytyttää. Hammaslääkäri oli virunut neljä viikkoa

Tjumenin vankilassa. Hänet oli karkoitettu Tobolskin kuvernementtiin,

mutta kuvernööri ei ollut ottanut vastaan, vaan lähettänyt lopulta

naapurikuvernementtiin, Tomskiin. Muuten eivät hänen asiansa tainneet

olla niinkään huonot, sillä hänellä oli ainakin ruokaa, jopa

tupakkaakin aivan riittävästi. Vaimonsa nimittäin matkusti mukana,

tietenkin vapaana, ja toimitti hänelle jokaisessa mahdollisessa

tilaisuudessa kaikkea hyvää. Sama oli laita yhdeksän pietarilaisen.

Erään heistä vaimo piti ruuassa koko seurueen. Monta kertaa katselin

himokkain silmin heidän ruokiaan ja minussa heräsi melkein peto.

Ainakin olisin lopulta ollut valmis varkaisiin, mutta sairastuin

parahiksi, ja niin jäi synti tekemättä.

Omskiin saavuin vielä niin heikossa kunnossa, että olisi ollut tarpeen

päästä hevoseen. Hevoskyytiä ei kuitenkaan "pistouvattu", ja niin piti

laahustaa jalkaisin kahden miehen välissä yhdeksän virstan pituinen

matka asemalta vankilaan. Läpi koko kaupungin kulki surullinen saattue,

etunenässä vanginpukuiset pietarilaiset y.m. matkan varrelta kertyneet

raudoissa ja me muut "vapaammat" jälessä. Kaupunkilaiset eivät sentään

sen pahemmin töllistelleet, luultavasti olivat tottuneet sellaisiin

kulkueisiin. Joku ulkokullattu poroporvari-fariseus sentään pysähtyi ja

teki ristinmerkin. Ehkä löi hän rintoihinsa ja sanoi: minä kiitän sinua

Isakin ja Jakobin jumala, etten ole yksi heistä!

Heräsi siinä sähköllä valaistuja katuja kulkiessa ajatus, että saisipa

elää tällaisessa kaupungissa, niin kestäisi mielellään karkoituksenkin.

Oikein kävivät kateeksi itävaltalaiset sotavangit, jotka ilman vartijaa

vapaina kaduilla käyskentelivät. Heidät oli otettu vangiksi ase

kädessä, meidät koottu rauhallisista majoistamme ja työmme äärestä,

mutta nähtävästi me olimme vaarallisempia.

Ja mitä varten tuo yhdeksän virstan vaellus?

Viettääksemme muutaman tunnin, syvimmän yön, Omskin vankilassa, sillä

ei ollut vielä aamu ehtinyt valjeta, kun me jo olimme matkalla takaisin

asemalle. Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla asemalla muutama tunti

liikaa? Lojuimmehan me siellä sittenkin melkein koko seuraavan päivän.

Mutta ne reklementit, — niitä on Venäjällä paljon ja nurinkurisia.

Aamulla pääsin sentään matkalaukkujen päälle hevoseen, kun tekeydyin

ontuvaksi, mutta pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Minä palelin

ankarasti ja kuume kohosi taas, mutta mitäpä puhua tällaisista ikävistä

asioista...

Omskista olisin saanut hammaslääkärin pussista syödäkseni kuinka paljo

tahansa ja oikein maukkaita aineita, mutta ei maittanut — ja se oli

pahempikin juttu.

Yhdennentoista päivän iltana Pietarista lähdön jälkeen saavuimme

Tomskiin. Taas pitkä kävelymatka asemalta vankilaan. Tulimme perille,

mikä missäkin kunnossa, mutta kaikki tyytyväisinä, sillä lähenimme

matkamme määrää ja pääsimme vankilaan oikein vakinaisemmin. Vankivaunun

perästä on sekin lohdutus.