V.

Tomskin vankilassa.

Tomskissa oli vastaanottotarkastus verrattain lievä, se tuntui

ennustavan hyvää.

Ilo loppui kumminkin lyhyeen, kun minut parin, kolmen toverin kanssa

teljettiin koppiin, jossa oli viisikymmentäyhdeksän asukasta. Koppi oli

kauhean pieni ja tuollainen lauma miehiä, kaikki rikollisia, nähtävästi

juuri parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Siinä oli miestä vaikka

minkänäköistä, yhteensä toistakymmentä eri kansallisuutta, joukossa

kiinalaisia, tatareja, kalmukkeja, kirgiisejä, ostjakkeja, mustalaisia.

Kohta tuodaan sisään illallinen. Sen päältä syntyy navakka tappelu,

jonka aikana me vastatulleet jäämme päältäkatsojiksi, vaikka vaarassa

olemme sittenkin saada päihimme. Jokaisen aterian päällisiä syntyi

muuten samallainen nujakka. Minun vatsaani kurni nälkä, mutta

nähdessäni, millaista ruoka oli, ei tehnyt mieli mennä joukkoon. Miehiä

oli kuuteenkymmeneen, mutta ruoka tuotiin koppiin kolmessa astiassa. Ei

siinä siis ilman tappelua saanutkaan lusikkaansa kuppiin.

Lika on kopissa aivan armoton, kaikki tekevät luonnolliset tarpeensa

aivan silmien edessä, eikä minun tarvitse huomauttaa, millä tavoin se

vaikuttaa pienen kopin ilmaan.

Kopissa ei sovi istumaan — pitkälleen heittäytymisestä puhumattakaan —,

ensi kerran makaan eli paremminkin torkun seisoallani seinää vasten.

Tavaroitaan täytyy vartioida huolella, muuten joutuvat ne tullattaviksi

— ja joutuivat ne sittenkin kaikesta huolimatta. Monta kapistusta

hävisi tässä kopissa jäljettömiin, eikä siinä ollut varaa peräänkysyä,

olisi saattanut saada vielä selkäänsä.

Kopissa on "vanhin", — jollainen muuten on jokaisessa venäläisessä

yhteiskopissa, — tavallinen vanki hänkin, ehkä jollakin tavoin

kunnostautunut vankilan päällystön silmissä. Hänen pitäisi olla kopissa

jonkunlaisena järjestysmiehenä, mutta hän näkyy käsittävän tehtävänsä

sangen omaperäisesti, koskapa on aina ensimäisenä miehenä tappelemassa.

Hän on liikemieskin. Jokaisessa vankilassa annetaan erinäisiä

viranomaisille kirjoitettavia anomuksia varten valmiita kaavoja,

joista anomus syntyy verrattain vähällä vaivalla. Näitä kaavakkeita

jaetaan ilmaiseksi, mutta "vanhin", jonka tehtävänä jakaminen on, ottaa

niistä maksun. Mitään taksaa ei hänellä ole, vaan saa jokainen maksaa

varallisuussuhteittensa mukaan. Sivutoimena on hänellä varastaminen.

"Vanhin" on tottunut istuja, hän on hyvin selvillä kaikista talon

tavoista ja käyttää aikansa vaatimattoman pääoman kokoamiseen. Ennen

on hän pitänyt viinakauppaakin, mutta nyt on siitä tullut loppu,

sillä tavaraa ei luovuteta jälleenmyyjille. Hän suojelee omaisuuttaan

suurella huolella, makaa aina sukka jalassa ja kukkaro sukassa. Mutta

sukastakin, kuulemma, voidaan varastaa.

Se oli perikuvallinen rikolliskoppi, jossa me vietimme seisovillamme

kokonaisen vuorokauden. Seuraavana aamuna pääsi jo yksi meistä toiseen

asuntoon, mutta vasta illalla tuli meidän toisten vuoro. Kolmannessa

kerroksessa olivat valtiolliset saaneet kuulla että alhaalla

varkaitten parissa on muutamia heidän tovereitaan ja vaatineet meidän

vapauttamistamme mokomasta ryöväriluolasta. Illalla myöhään avautui

ovi ja me astuimme ulos varkaitten suureksi suruksi, sillä meiltä

olisi vielä löytynyt koko lailla varastamista. Jos entistä menoa

olisi jatkunut, olisimme pian väsyneet ja saaneet sanoa lopuillekin

tavaroillemme ikuiset hyvästit.

Uudessa kopissa on olo siedettävämpi. Sekään ei kyllä ole suuruudella

pilattu ja on siinäkin viisineljättä miestä, mutta siivottomuus ei

ole niin silmäänpistävä. Siellä on ainakin kuusi valtiollista ynnä

senlisäksi muita kunnon ihmisiä, ennen mainittu hammaslääkäri ja

eräs saksalainen insinööri, — sanoo olevansa Kruppin asetehtaiden

agentti —, jolla on palvelijakin mukanaan, hänkin karkoitettu, muuan

saksalainen nuorukainen. Nuori mies hoitaa insinöörin taloutta, tekee

ostokset, pitää huolen puhtaista vaatteista, hammasvesistä j.n.e.

Vihollisvaltain alamaisilla on muuten paljo vapaampaa kuin meillä,

heidän tavaroitaan ei juuri koskaan tarkasteta, korkeintaan kysytään

vain aseita. Rahanpuutekaan ei insinööriä vaivaa. Kerran vetäisi hän

paidankauluksestaan satalappusen ja lähetti palvelijansa ostoksille

vankilan puotiin. Sellainenkin laitos useissa Venäjän vankiloissa on,

eikä hullumpi olekaan, vaikka hinnoista helposti huomaa, ettei sen

puodin tarvitse kilpailua pelätä.

Kopissamme yleensä vallitsi sopuja rauha. Kolme puolalaista

huligaania, jotka alituiseen pelasivat korttia, vain silloin tällöin

nostivat tappelun, kun eivät muulla keinoin saaneet asioitansa

selviksi. Heitä ensin varoitettiin aivan lainmukaisesti kolme kertaa

kuuluvalla äänellä, ja kun ei siitä ollut apua, annettiin pojille

oikein "komppanian polska", jonka jälkeen he viettivät hiljaista ja

säädyllistä elämää. "Vanhimpana" siinäkin kopissa oli voro — sellaista

luottamustointa ei valtiollisille uskotakaan —, mutta hän ei ollut

pikkumainen ja pelkäsi valtiollisia. Hänessä oli parturin vikaa, ja

hän siivoili linkkuveitsellä meidän enemmän tai vähemmän ruokottomia

naamojamme.

Tyypillisin kaikista koppimme asukkaista oli muuan ammattirosvo

Varsovasta. Hänellä oli aito puolalainen nimi, jonka kaikkia

kerakkeita venäläisetkään eivät voineet irvistämättä lausua,

ja kimakka naisen ääni. Joskus iltahetkinä huvitti hän seuraa

kertomalla ammattisalaisuuksiaan. Hänen erikoisalansa oli ollut

naiseksi pukeutuneena pyydystellä ja puhdistaa juopuneita upseereja.

Parikymmentä kertaa oli hän istunut telkien takana, vaikkei ollut vielä

kovinkaan vanha, mutta vitsa oli väännetty nuorena, eikä Venäjällä

varkaita koskaan kauaa linnassa pidetä. Tämä samainen herra myöhemmin

Narymissa tuli hulluksi — tai lieneekö tekeytynyt? —, otti nimekseen

Nina Petrovna, pukeutui naisen vaatteisiin ja vietti häitä jonkun

suurisukuisen sulhon kanssa, kunnes viranomaiset lähettivät hänet

Tomskiin mielisairaalaan. Pian hän sieltäkin palasi ja hävisi sittemmin

näköpiiristäni.

Oli meillä siellä pari oikein alkuperäistä Israelinlastakin, jotka

kolme kertaa päivässä pitivät oikein perusteellisen jumalanpalveluksen,

kummallakin kamalan kirjava viitta hartioillaan. Välillä hoitelivat he

kirjevaihtoaan pyydellen vähänväliä "ein Buch Papier". Minne lieneekin

niin usein kertynyt kirjoittelemista?

Sitten siellä oli meidän joukossamme muuan vanha ukko, joka ei koskaan

lähtenyt kävelylle, sillä hän oli vanhuuden heikko ja vaivaloisesti

pysyi jaloillaan. Vakoilemisesta epäiltynä oli hänet sentään

karkoitettu, vaikka tulikin usein mieleen ajatus, että kovin on sitten

kehuttu saksalainen vakoilu huonosti järjestetty, jos tuommoisiakin

täytyy apuna käyttää. Tämä ukko kertoi äitinsä, jonka nimi oli ollut

Grönroos, olleen kotoisin Turusta, ja kehui ukko itsekin lapsuudessaan

osanneensa ruotsia. Nyttemmin oli hän lapsuutensa ruotsin unohtanut

niin perinpohjin, ettei muistanut muuta kuin "min skål, din skål och

alla vackra flickors skål" sekä muutamia säkeitä "sjung om studentens

lyckliga dar", jota sanoi äitinsä usein laulaneen.

Tässä uudessa kopissa kuluu aika sangen hyvin. Siellä saan minä

ensimäisen järkiperäisen opetuksen venäjänkielessä ja kaksiviikkoisen

kurssin jälkeen alan solkata jokapäiväisiä sanoja koko hyvin. Jotkut

taitavat saksaa ja heidän kanssaan kulkee juttu väliaikoina aika

vilkkaasti. Kaikkien mieltä kiinnittää sotakysymys ja jokainen on

utelias tietämään, miten meidän maassamme sotaan suhtaudutaan, minkä

sotivan vallan puolella on meidän myötätuntomme. Minä selitän, etten

voi antaa tarkkaa kuvaa näistä asioista, koska olen istunut jokseenkin

sodan alusta saakka vankilassa, enkä nähnyt edes sanomalehteä, mutta

oman harkintani mukaan eri valtiollisten ryhmien mielipiteitä koetan

selittää ja uskon osaavani verrattain lähelle totuutta. Muutamat

ovat käyneet Suomessa ja kertoilevat vilkkaalla tavallaan muistelmia

maastamme. Kaikki ovat siihen kovasti ihastuneita, mutta näistä

asioista mahdollisesti tuonnempana.

Tomskin vankilassa oli olo verrattain vapaata. Melkein koska

hyvänsä pääsi käytävään kävelylle, saipa pistäytyä naapurikoppiin

vieraisillekin. Pari kertaa kävin erään valtiollisista syistä vuoden

vankeusrangaistusta kärsivän lääkärin sellissä alakerrassa. Tämä

tohtori oli luultavasti sangen lievä valtiollinen, koskapa hänen oli

onnistunut voittaa koko vankilan päällystön jakamaton suosio. Hänen

koppinsa muistutti enemmän hienon herrasmiehen työhuonetta kuin

vankilan koppia. Se oli kalustettu huolella ja maulla, ja tohtorilla

oli oma palvelijansa. Itse pukeutui hän erinomaisen hienosti ja kulki

aina parta huolellisesti ajeltuna ja viikset käherrettyinä. Häntä

sanottiin miljoonanomistajaksi ja ehkäpä tämä seikka selittääkin hänen

suosionsa vankilassa. Rahalla kyllä sellaisessakin paikassa saa mitä

tahansa, vieläpä niin paljon vapauttakin kuin suinkin vain mahdollista.

Vartijan kautta saa pientä vaivanpalkkiota vastaan sanomalehtiä.

Tomskilaisissa lehdissä näin minä uutisia itsestäni. Niissä tosin

kerrottiin, että olin saapunut Pietariin, vaikka minä itse asiassa

silloin jo olin istunut kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkun päivän

perästä tiesivät samat lehdet minun saapuneen Tomskiin Jos uutiset

olisivat pitäneet paikkansa, olisi minun täytynyt Pietarin ja Tomskin

väli matkustaa lentokoneella.

Venäläiset toverit lukivat Tomskissa ahkerasti. Vankilan kirjastossa

löytyi koko joukko arvokkaita teoksia. Eräällä oli kädessään

Hauptmannin kootut teokset, toinen tutki Lassallea, kolmas Kautskya

j.n.e. Minä en voinut olla ihmettelemättä, että siperialaisessa

vankilassa saattaa löytyä tuollaisia kirjoja, mutta naapurit

huomauttivat, että vankiloissa niitä juuri onkin, muualta sellaiset

kirjat vaarallisina takavarikoidaan. Venäjällä ei kukaan tiedä, mikä

kirja on takavarikkoon otettava, mikä luvallinen. Jokainen santarmi ja

poliisi ottaa sen, mikä ei häntä miellytä.

Muistuu tässä mieleeni muuan Leo Deutschin juttu. Kerran vankilaan

joutuessaan oli hän pyytänyt sisäasiainministeriltä lupaa saada ottaa

mukaansa Marxin "Kapitaalin". Silloin oli ministeri kysynyt:

— Mitäs se Deutsch meinaa, kun aikoo ottaa mukaansa vieraan kapitaalin?

Marx-suku on Venäjällä tunnettu kauppiassuku...

Mutta monissa vankiloissa on Marxin "Pääoma", samoinkuin monia muitakin

arvokkaita kirjoja. Valtiolliset selittävät tämän ilmiön. Useimmat

valtiolliset vangit haluavat vankilaan tuoda mieleistänsä luettavaa.

Se heille sallitaan, mutta takaisin ei vankilasta kirjoja anneta, vaan

liitetään ne vankilan kirjastoon.

Ruoka vankilassa oli kehno, mutta täytyi siihenkin tyytyä, sillä

luonto vaati omansa, ja sairaudestani olin täydellisesti toipunut.

Oli otettava käytäntöön erään naapurin neuvo: "kunnon sialle kaikki

kelpaa". Joskus oli kiiskisoppaa, se tahtoi jäädä koskematta, ja

vastaan pani likainen lihakokkarekin sopassa, mutta nieltiin sekin

hengen pitimiksi. Kerran kävelyllä näimme lihakuorman. Liha oli hirveän

näköistä, luultavasti mädäntynyttä. Kulki koira kuorman luokse, haistoi

ja — meni tiehensä. Muuan koppitoveri tuli luokseni ja huomautti:

katsokaa, koiralle ei kelpaa, mutta meidän täytyy syödä, totta

kyllä, meillä onkin huonompi hajuaisti. Ruokahalua ei ollut omansa

lisäämään se seikka, että keittiö ja astiain pesupaikka olivat käymälän

välittömässä yhteydessä. Joskus ikimuistoisina aikoina oli siinä

välillä luultavasti ollut seinä, mutta sen oli ajan hammas järsinyt,

eikä ollut tullut suottapäiten uutta rustatuksi.

Jonkun ajan perästä koitti sentään parempi aika ruokapuolen suhteen.

Hammaslääkäri alkoi taas saada vaimoltaan eväitä. Hän oli hyvä mies

ja antoi lähimäiselleenkin. Paljo ei toki hennonut vieraan tavaraa

ottaa, mutta aina sentään pahimpaan nälkäänsä. Tupakantuskaa autettiin

mahorkalla, jota oli useammalla, ja väliin saatiin hammastohtorilta

oikein paperossikin. Sokeria ja teetä oli jokaisella ja auliisti he

niitäkin puutteenalaisille jakelivat.

Kävelyllä sai nähdä aina kerrallaan enempi väkeä. Siellä oli

lättiläinen Karl Petrovitsh, joka tulkitsi minun ja erään

sotilaanpuvussa kulkevan sosialidemokraatin välisiä keskusteluja.

Tämä viimemainittu oli ollut puolitoista kuukautta kasarmissa

mobilisoituna, ja sitten yhtenä kauniina päivänä lähetetty Siperiaan

niine hynttyineen. Siellä käyskenteli muuan reserviluutnantti, joka

viime aikoina oli toiminut sanomalehtimiehenä Kievissä, vänrikki ja

nuori kimnasisti, joka vapaaehtoisesti seurasi karkoitettua äitiään

kautta vankiloiden. Siellä eräs paksu juutalainen komersantti vilautti

minulle Suomen viisimarkkasta — tervehdys kaukaisesta kotimaasta.

Siellä oli kunnon umanilainen kauppias Werner, jonka ainoa vika oli

se, että hänen isänsä oli Saksassa syntynyt ja että kotikaupungissa

oli hänen asekauppansa venäläinen sotaväki ryöstänyt tehden hänestä,

rikkaasta miehestä, melkein keppikerjäläisen. Siellä astuskeli

asemapäällikkö, jonka rouvan hattupiirustusta santarmit olivat pitäneet

sotasuunnitelmana, ja monta muuta. Komeaturkkisen saksalaisen herran

rinnalla kulki köyhä työmies ohkaisissa tamineissaan. Ei ollut siellä

säätyeroa, eikä puuttunut Babelin kieltensekoitusta.

Siellä Tomskin vankilassa minä vietin jouluni ilman kuusia ja

kynttilöitä, enkä aavistanut, että samallaisia tulee vielä kaksi

perästä.

Uudenvuodenaattona (u. l.) lähetettiin kaksiviikkoisen oleskelun

perästä Tomskista edelleen. Minä olin koko ajan pelännyt, että

joudun johonkin varkaiden seuraan, mutta onneksi ei niin käynyt.

Samasta kopista seurasi mukanani kolme valtiollista ja hammaslääkäri,

naapurikopista edellämainittu Werner y.m., joten minulla oli siis

ihmisiäkin mukanani.