Pietarin siirtovankilassa.
Kyllä oli mies siinä talossa senkin seitsemän lukon takana. Moni
narahti auki portti ja vääntyi taas verkalleen kiinni, monta poljettiin
ylös porrasta, ennenkuin oltiin vastaanottohuoneessa.
Vastaanotto oli siellä sangen perusteellinen. Kaikki tavarat
pengottiin ylösalaisin. Vartija oli raaka ja mahdollisimman
hävyttömän näköinen. Hänelle näytti tuottavan suoranaista nautintoa
tavaroitteni myllääminen. Hän levitteli eteensä jokaisen paidan
ja tarkasteli kovin huolellisesti jokaista nenäliinaa. Näytti
hakevan hakemasta päästyäänkin jotain sanansijaa, mutta ei ollut
löytää. Lopulta keksi sentään suomalaiset nimikirjaimet nenäliinan
kulmasta, pullisti silmiään ja karjaisi: "Eto germanskoje!" (tämä on
saksalaista). — Jassoo, vai saksalaisena tässä pidetäänkin? — Minun
venäjänkielentaitoni oli varsin alkeellinen, mutta senverran sain
tolkutetuksi, että suomalainen minä olen, enkä germaani.
Sitten se vartija-peto väänsi ainoat kenkäni nurin, että puolipohjat
sijoiltaan singahtivat. Rahojako lie hakenut vai mitä? Minä olin
kumminkin niin typerä, että annoin rahani viimeistä kopeekkaa myöten
vankilan päällikön apulaiselle, joka tässä tarkastustilaisuudessa
oli päämestarina. Hän näkyi olevan kunnon mies, ja ainoastaan hänen
väliintulonsa pelasti edellämainitut lahjasikaaritkin hävityshaluisen
vartijan käsistä. Tämä oli nimittäin aikeissa katkaista jokaisen
sikaarin kahtia, löytääkseen niihin muka kätketyt rahat.
Rinnan tavaroitteni kanssa tarkastettiin minua itseäni. Yksi
vaatekappale toisensa perästä hävisi päältäni ja lopuksi seisoin
paljaassa ihopaidassa. Senkin käski, armoton, heittämään yltäni,
vaikka olisi luullut helposti havaitsevan, ettei sen alle kätkeytynyt
mitään muuta kuin tavallisen vankan miehen maallinen tomumaja. Onneksi
tuli apulainen taas väliin ja ainoan ruumiini verhon sain pitää. Koko
toimituksen ajan seisoi ympärillä suuri joukko vankeja, mikä kahleissa
— Venäjällä pidetään törkeämpiä rikollisia vankilassakin kahleissa,
— mikä ilman, ja muuten kesti tarkastusta, joka tapahtui suuressa
salissa, tuskallisen kauan.
Sitten koppiin, yksinäiseen, pieneen ja likaiseen. Heti ensi
silmäyksellä huomaa, että koppi on koko joukon pienempi kuin Suomen
vankiloissa. Ikkuna on alempana, mutta ei suurempi. Seinällä joku
ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä, mutta minä en
ymmärrä siitä mitään. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot.
Pöytä, ympyriäinen tuoli, jonkunlainen hylly, seinäänlukittu sänky
ja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri. Siinä kyllä on
olevinaan kansi päällä, mutta se ei estä löyhkää.
Sinä iltana on jo myöhä ja niin pimeä, ettei voi kopin ikkunasta
ulos kurkistaa. Pian kuuluu ankara huuto, josta tietenkään et
mitään ymmärrä, mutta uhkaava avainten kalina panee hypähtämään
ylös vaistomaisesti. Se on iltatarkastus. Jälkeenpäin selviää, että
tarkastuksen aikana pitää seistä "smirnaassa". Koetin kerran istua,
kuten monesti ennen Suomen vankilassa, mutta silloin ärjäistiin minulle
niin kovalla äänellä, ettei jäänyt vähääkään halua jatkaa istumistaan.
Luukku avataan, joku pää kurkistaa esiin ja katoo taas. Vähän ajan
perästä alkaa ikäänkuin jostain maan alta kuulua juhlallinen laulu.
Se on iltarukous, ja se on ikäänkuin pienoinen jokailtainen lohdutus
kolkossa tyrmässä. Sitten saa avata sängyn ja mennä levolle.
Sähkö palaa kaiken yötä, sitä ei ole lupa sammuttaa. Arvaa sen,
minkälainen yö. Ympäri haudanhiljaisuus. Silloin tällöin kuuluva
vartijan yskäisy käytävällä kajahtaa kaameasti. Ensimäinen levoton
yö vieraalla maalla, vieraassa tyrmässä. Niitä tulee monta vielä
samallaista...
Vihdoin kuuluu ääni, se ei ole oikea ihmisääni, vaan jonkunlainen
karjahdus, joka minun mielestäni voisi yhtähyvin olla jonkun
haavoitetun petoeläimen älähdys, mutta se on joka tapauksessa ääni, ja
se helpoittaa. On mahdoton sanoa, mikä aika on vuorokaudesta, mutta yö
on vielä tai korkeintaan aikainen aamu, koskapa ei näy pienintäkään
myöhäisen päivän pilkettä. Kohta kuuluu karjaisu uudelleen, nyt
lähempänä, ja sitä seuraa uhkaava avainten kalina. Silloin palautuu
muistoon eilinen tarkastus. Nyt seuraa siis sama juttu. Aivan oikein,
vankila kuin vankila, aamuin ja illoinhan sitä Suomenkin vankilassa
tarkastettiin.
Mitäpä siinä sitten muuta kuin seisomaan "smirnaassa" ja odottamaan,
kunnes pää on pistänyt esiin luukusta ja kadonnut. Liekö ollut sama pää
vai toinen, mikäpä ne eroittaa vieraat ihmiset, kaikki samannäköisiä!
Aamumessu! Paljo lyhempi kuin iltarukous, eikä lainkaan niin harras,
mutta sittenkin kuuluu laulu kaikuvissa holveissa verrattain komealta.
Kaikki käy Pietarin vankilassa nopeassa tahdissa. Tuskin ovat
aamumessun sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä
yksitoikkoinen: "hlieb, hlieb, hlieb"... leipää, leipää, leipää...
Vartija siellä kulkee "konkipoikien" kanssa jakamassa leipää
vangeille. Antaa ison murikan kullekin, päivän annos. "Hlieb, hlieb,
hlieb" yhä lähenee, pian lentää luukku auki ja siitä pistetään
oikea "ryssänlimppu", joka ensiksi vetää puoleensa sieramet. Niin,
sivumennen sanoen, suuta se ei myöhemminkään erityisesti houkuttele, ja
kaksitoistapäiväisen oleskeluni aikana kertyy niitä hyllylle semmoinen
kasa, että huoleti voisin avata vaikka ruokatavarakaupan.
Kohta taas tuo vartija pienen jalkaankiinnitettävän harjan, jossa on
mustetta ja jotain muutakin (suokaa anteeksi, mutta älkää lukeko tätä
ruuan edellä tai aivan pian sen jälkeen) — täitä, mustia, kirjavia,
valkeita, punaisia, herra ties minkävärisiä, mutta jalorotuisia
ja hyvinvoipia. Sitä lajia on nähtävästi ollut ennenhangattujen
yhteiskoppien lattialla runsaasti. Minä ymmärrän vartijan liikkeistä,
että minunkin pitäisi hangata harjalla mustaksi koppini sementtilattia.
Juuri mainittu lisäväki tekee kumminkin työn vastenmieliseksi, ja minä
ryhdyn lakkoon. Tullessaan harjaa takaisin ottamaan huomaa vartija,
ettei lattiaan ole koskettukaan, ja nostaa hirmuisen metelin. Minä
en tosin ymmärrä hänen sanojaan, mutta uhkaavista liikkeistä voin
päätellä, että työ on tehtävä. Ei siinä auta "nie ponimaju", eikä
liioin osoitus asianomaisiin kutsumattomiin vieraisiin, — hangattava on
ja äkkiä, vaikka kirvelevällä sydämellä.
Sitten annetaan toinen harja, sellainen iso varsiniekka, ja käsketään
lakaisemaan. Luontoni pistää taas vastaan, mutta talossa täytyy elää
talon tavalla. Minun käsitykseni mukaan olisi nimittäin pitänyt
tehdä päinvastoin: ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Muste
oli näet kovin iskostuvaa, jonkunlaista "puunausvahaa", joka painoi
lujasti kiinni permantoon kaiken sillä ajelehtivan roskan, jommoista
edeltäjäni oli jättänyt jälkeensä tuntuvasti. Minä en sentään havainnut
tarpeelliseksi esittää vastalausettani, semminkään kun ei minulla ollut
siihen kielellisiä edellytyksiä. — Järjestys oli muuten sama koko
ajan, mutta niinhän se onkin, että siinä maassa ovat isommatkin asiat
nurinpäin.
Välillä kuuluu käytävältä päin ankaraa melua ja vartijain huutoja.
Mitähän lienee sekin? Olisiko jossain yhteiskopissa syntynyt tappelu
leivän päällisistä? Ehkä ovat pettäneet kaupoissa kopin "vanhinta" ja
tämä ryhtynyt nyrkkipelillä oikeutta hakemaan, tai olisiko aamuisessa
korttipelissä joku kärsinyt vääryyttä ja alkanut neuvoa tovereilleen
"hienoa käytöstä". Kuka hänen tiesi. Uusi asukas ei ole vielä tottunut
talon tapoihin.
Kauan ei meteliä kestä, vartijat ovat ehkä käyttäneet jotain vähemmän
kansanvaltaista menettelytapaa järjestyksen palauttamiseksi.
Aamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava
käymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen
reikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, —
mutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen
vartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita
tuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä
perusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo,
etteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia.
Jonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen:
"kipitok, kipitok, kipitok"... Jotain sieltä taas tulee, mitähän
mahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei
tunne sellaista. "Kipitok" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy
suuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää
ja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on
hyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni.
Mahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa,
"tsaju, tsaju", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on
ollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa
noin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin
yläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan?
Kipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä
ensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo
seuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän
muutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut
ruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää
paastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni
omalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin
yhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa
venäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi
minun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini
tilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli
naapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa.
Samassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain
merkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät
minulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin
antavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä,
eikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti
moneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon.
Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin
vankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa,
saa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään,
koskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen,
joka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa
kelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta
oma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. —
Mutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin.
Pitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä
viisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla.
Päivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan
loikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen
silmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen
tehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana!
Vuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä
pienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen
väsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen,
ettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin
luontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen
päällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.
Tekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei
ilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen
päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä
on valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla
räkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan
suurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas?
Aurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa
taas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole
ollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan
palleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon
aikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies
palaa ja millaisena palaa?...
Ymmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä
mitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei
lukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat
Venäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä
ne otat.
Olisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on
istuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys...
Ei muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi,
sitten taas kävellä... Viisitoista tuntia yhtämittaa... Koetat taas
kurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain
toinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä
vahtisotamies ja osoittaa kiväärillä.
En ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran
löysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen "Uutta
Suometarta". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun
lyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten
kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon
rypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut...
Sen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä
pariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti
vartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa
tullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: "shapka daloi!" (lakki
pois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään
päähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa
pääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää
tarpeellista kunnioitusta.
Saunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin
mitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo
penkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä,
mutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli
asianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä
kai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan
saunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä
olin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten
sanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen
kylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin
minä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni,
sillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa
tallessa — vankilan viranomaisten takana.
Kamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon,
että jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi
lähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla.