Hämeenlinnasta Pietariin.
Sinne olivat jääneet tuttavat ja omaiset jatkamaan iltakävelyään
rauhallisen Hämeenlinnan kaduilla. Ne harvat, joilla oli ollut
uskallusta tulla vaarallisia matkamiehiä katsomaan aina asemasaliin
saakka, oli äkäinen komisario ajanut ulos. Koko asemalle ei jäänyt
muita kuin samat santarmit, jotka olivat kolme ja puoli kuukautta
takaperin kotitarkastusta pitäneet, ja aseman palveluskunta.
Samapa se muuten, sillä meidän vaunumme on hyvin kaukana asemalta.
Jos vedät suljetun verhon syrjään, ei silmä kuitenkaan kanna pitkälle
säkkipimeässä; jostain ehkä kaukaa kummulta tuikkaa yksinäinen
valopiste. Lieneekö sähkölamppu lyseon kulmalta...
Varrotaan, varrotaan... pikajuna on myöhässä. Kuuluu vihdoin ajaa
jyristävän sivutse. Jyrisee luokse yksinäinen veturi, vaunu liikahtaa
ja vierii ... minne vierinee... joka puolella pimeys.
Taas nytkähtää, ja vaunu lähtee liikkeelle. Sydäntä hiukan vihlaisee...
kauas ollaan menossa. Taitaa hiukan vavahtaa käsi, joka vetää syrjään
verhoa. Silmä yrittää tavata jotain tuttua... lyhtyjä... väsyneen
asemamiehen uninen naama... mahtaa ajatella: luojan kiitos, siinä meni
viimeinen juna tältä päivältä, pääsee toki nukkumaan...
Ajatteleekohan kukaan Siperian matkalaisia?
Juna alkaa saada vauhtia, ja tunnelma muuttuu. Jos olisi päivä ja
näkisi tutut tienoot, säilyisi ehkä mielessä raskas tuntu, mutta nyt on
musta syysyö, joka pakoittaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä
ympäristössä. Se onkin vallan tavallinen. Pieni kolmannen luokan
vaunuosasto, vieressä toinen luokka; siinä kuuluu matkustavan itse
poliisimestari, — ylisaattaja alkutaipaleella. Meidän vaunuosastossamme
on vain kolme matkustajaa ja kaikki pakollisia: me, kaksi vaarallista,
ja kolmantena siviilipukuinen ylikonstaapeli, ei hänkään vapaasta
tahdostaan.
Väliin tuntuu kuin olisi matkalla, tavallisella matkalla vain jonnekin
Helsinkiin, Viipuriin, niin... yleensä Suomen paikkakunnalle. Mikäs
ihme se on, että kolkon vankeusajan perästä äkkipäätä näin oikeaan
rautatievaunuun joutuessaan alkaa kuvitella? Onhan sekin jo suuri
vaihtelu.
Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallinen
puheensorina, ja kaasukin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen
vähälukuisiin matkamiehiin, joitten kesken ei juttu juokse.
Juna kiitää himmeästi valaistujen asemien ohitse ja painuu jälleen
pilkkopimeään. Pikajuna pysähtyy vain harvoille asemille. Ei
ehdi kunnolleen eroittamaan asemien nimiä, mutta toimettomina
seisovat junanlähettäjät tuntuvat kaikkialla tutuilta. Tavallisella
matkalla heitä tuskin olet huomannutkaan, vaikka olet nähnyt heidät
monenmonituiset kerrat, mutta nyt tahtoo väkisinkin löytää tuttavat
kasvot, tahtoo tarrautua kiinni jokaiseen henkilöön, joka vähänkin
vanhoja muistoja herättää. Omituinen avuttomuuden tunne, joka lienee
yleinen kaikilla ihmisillä, ja jonka tuntee tarvitsematta silti olla
pelkuri. Ja ehkäpä pelkuri ei sellaista tunnekaan, hän säilyttää
rinnassaan vain oman mielettömän kauhunsa.
Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Silloin selviää
täydellisesti asema, joka tähän saakka — ehkä osittain oman tahdon
pakoituksesta — on pysynyt epämääräisenä. Tuo ilmiö johtaa heti mieleen
tapahtumasarjan: kotitarkastus, santarmien saattamana vankilaan,
allekirjoittamattomat pöytäkirjat, tuloksettomat kuulustelut, vankeus,
Siperia...
Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit. Taas kolme
ja samannäköisiä kuin entisetkin. Vaihdosta olisi tuskin huomannut,
jollei sitä olisi nähnyt. Mikä lienee, ettei santarmin puvusta eroita
koskaan kasvoja? Ehkä senvuoksi, ettei sen puvun omistajilla ole omaa
persoonallisuutta.
Keskiyö. Lahden asemasillalla kävelee poliisimestari. Hänkin tuntuu
tutulta, vaikken ole miestä ikänäni nähnyt. Ehkä vain siksi, että hän
muistuttaa toisen samanlaisen herran läsnäolosta viereisessä osastossa.
Se toinen saapuukin kohta ja luovuttaa hyväntahtoisesti omasta
osastostaan, jossa on monta välikköä, makuupaikan. Kiitollisuudella
kuitataan, santarmiseura alkaakin jo kyllästyttää.
Täytyy koettaa nukkua, mutta unen päätä on vaikea löytää. Ajatukset
rientävät pyörryttävää vauhtia, mutta samalla ihmeteltävän
johdonmukaisina. Kummallista, miten helppoa tällaisena hetkenä on
elää ajatuksissaan koko kulunut elämä, yksityiskohtia myöten. Yhdessä
tunnissa kykenee käymään läpi tapaukset, joita varten on tarvittu
likemmä kolmekymmentä vuotta.
Sitten tulee ajatuksettomuus. Saattaa tuntikausia maata valveilla
ja tuijottaa, sivellä jotain esinettä, eikä ajatella yhtään mitään.
Jos sitten koettaa kiihoittaa aivojaan toimintaan, tuntee meikein
ruumiillista tuskaa, pakoittaessaan ajatustansa kiintymään johonkin
niin lujasti, että sen itsekin tuntee.
Meidän vaunuumme ei junailija koskaan tule. Häntä aivan kaipaa. Jos hän
edes tulisi, niin saisi ehkä kiinni jostain ajatuksesta; vaikka kuinka
typerästä, sama se, kunhan loppuisi tämä tylsä tila. Mutta tässä on
sittenkin pelastus. Luojan kiitos, lopultakin yksi ajatus: mahtaakohan
junailija tietää, keitä tässä vaunussa matkustaa?
Se ajatus jää samanlaiseksi, yhtä alkeellisen tyhmäksi, mutta se on
sittenkin ajatus, ja uni alkaa saapua.
Joltain asemalta, ehkä Kouvolasta, tulevat taas uudet santarmit.
Kulkevat meidän vaunuosastomme kautta. Yksi yrittää mongertaa jotain
suomeksi, mutta kun ei saa vastausta, menee edelleen. Onkohan sekin
täällä vartioimassa. Meitäköhän seuraa?
Siinä taas uusi ajatus, ja sen mukana tulee uni. Unettomuutta
vastaan on minulle monta kertaa neuvottu pätevänä lääkkeenä
ajatuksista irtautumista, mutta minä en sitä usko. Niin kauan kuin
ajatuksettomuutta kestää, pakoilee uni, mutta ajatuksiin lopulta
nukahtaa.
Valkenee päivä, viimeinen Suomen päivä.
Saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän
joukossaan poliisimestari Pekonen ja joku komisario. Pekosta en ollut
ennen nähnyt, mutta heti arvasin, kuka oli hän. Sellaisen miehen
tuntee jo naamastaan. Jos siellä olisi ollut kuuluisa Tabanos, olisin
hänetkin varmasti tuntenut. Tarvitsee vain tietää sellaisten miesten
teot, ja heidät heti eroittaa muista. Molemmat ovat nyt jättäneet tämän
maailman, eikä vainajista saa puhua pahaa.
Ovatkohan nuokin kaikki meitä vastaanottamassa? Saapuu selitys.
Saattaja-poliisimestari sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa,
mutta niin varovasti, ettei kukaan sillalta huomaa. Hän oli sentään
kohtelias mies, tuo poliisimestari, ja tunsi hyvin venäläiset tavat:
kaikki on soveliasta, kun vaan ei kukaan huomaa. Hän se esittelikin
läsnäolijat: tuo, jolla on tuommoinen harjaniekka tötterö päässä, on
linnoituksen komendantti, tuo toinen kenraali sen vieressä kuvernööri,
sitten muita pienempiä herroja. Ne olivat saapuneet sotaministeri
Suhomlinovia vastaanottamaan. Hän matkusti samassa junassa. Valtakunnan
puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaarallisimmat viholliset
yhtä matkaa! Sitä sattuu sellaistakin!
Mutta ketä saattoivat santarmit, häntä vai meitä?
Sitten taas edelleen. Outoja asemia. Ei ole ollut juuri asiaa
tännepäin. Muistuu mieleen vanhan työ toverin suuttumus lukiessaan
sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs
sinne menevät, oma syynsä, tuon toki luulisi tietävän, että siellä
mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eroittaa mokoma maa muusta
maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." — Niin, niin, setä
hyvä, neuvoasi olen noudattanut, mutta kiinni saivat sittenkin ja ihan
vielä kotinurkista, eikä olisi tainnut niitä piikkilankasikaan pidättää.
Valkeasaari. Venäjää puhuva tarjoilija saa sen edellämainitun
kaksimarkkasen. Minä join teetä vanhan toveruuden muistoksi.
Santarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammatista
(valtiollinen vanki), saattajista j.n.e. Olemme saapuneet siihen
valtakuntaan, jonka melkein toiseen ääreen matka piti.
Valkeasaaressa vielä voi nähdä jotkut suomalaiset kasvot, ja välistä
tunkeutui vaunuun omankielinen sana. Mutta sitten on kaikkialla vieras
leima...
— Hyv' yötä, synnyinmaa!
Pietarissa meidän matkuettamme katsotaan pitkään. Jaksamme sentään
herättää huomiota suurkaupungin vilkasliikkeisellä asemallakin. Otetaan
auto, mestari mainitsee oudolla kielellä yhtä oudon kadunnimen, ja
kohta riennetään suljetussa kuomissa eteenpäin.
Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja. Vilahtelevat ohi
jumalattoman suuret nelipyöräiset kuormarattaat, paksut kirjavat
luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies,
jolla on paita housujen päällä. Venäläinen ei osaa ajaa hevosta
huutamatta.
Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas... yhtä matala
mieliala.
Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Kuuluu olevan Pietarin
lääninhallitus. Mestari menee kansliaan papereinensa saamaan lähempiä
ohjeita. Me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle henkäisemään vähän
raitista ilmaa, sikäli kuin sitä saattaa raittiiksi sanoa, vaikka
herkkua on sekin vankilan perästä. Pujahdetaan portista pihamaalle.
Siellä on likaa aivan kasoittain. Vähän matkaa portista on ovi,
jonka alkuperäistä väriä on mahdoton eroittaa, näyttää kuin se olisi
katuloalla maalattu. Siinä on päällekirjoitus: sen ja sen piirin
Poliisikamari. Nostetaan tavarat poliisilaitoksen käytävään, joka
joskus ammoisina aikoina lienee ollut laastittu valkoiseksi. Tavarat
ovat nyt siten tavallaan poliisin hoivissa, mutta täytyy usein käydä
niitä katsomassa, sillä venäläisestä poliisista on hyvin heikko turva.
Ahtaan pihan toisella puolella on näköjään putka, suuren
ristikkoikkunan takaa pistää avoimesta luukusta nuoren pojan kalpea
pää. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö:
— Suomen herra, antakaa tupakka.
Näinköhän joku meidän maamme laiminlyötyjä lapsia? Niitä on Pietarissa
paljon. Toisissa oloissa kiinnittäisi tapaus ehkä enemmän huomiota
puoleensa, mutta nyt soluu se ohitse melkein huomaamatta. Silmä kääntyy
lakkaamatta poliisikamariin, ja mielessä herää kysymys: joudunkohan
tuonne? — Älä herra saata, sillä tuo likaisuus ei ennusta hyvää.
Vihdoin saapuu saattajamestari. Ajuriin ja kohti tuntematonta kohtaloa,
jota mestari pelkää selittää, vaikka hyvin sen tietää. Ajetaan pitkin
suuria katuja, sitten painutaan kuraisille syrjäkaduille. Lopulta
pysähdytään ristikkoportille. Heti arvaa, että tässä on vankila.
Se on Pietarin siirtovankila.