I.

Ennen matkallelähtöä.

Niitä on viime aikoina ollut pinnalla heittiöitä monenlaisia ja

olioita kaikenkarvaisia istunut tärkeissä viroissa, mutta ei ole minun

tielleni sattunut toista suomalaista virkamiestä, joka olisi osannut

tehdä itsensä siinä määrin vastenmieliseksi kuin Hämeen läänin ent.

lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpainen. Hänen sormensa oli pelissä

kaikkialla, missä laittomuutta tehtiin, mutta jokaiselle oli hän

valmis vakuuttamaan kuinka pyhästi tahansa, että hän oli varmasti

lainkuuliaisin kansalainen koko Suomessa. Hän oli hyvä näyttelijä ja

tiesi ottaa avukseen kaikki kokeneen näyttelijän temput.

Siitä on minulla vieläkin elävä muisto.

Maailmansota oli alkanut ja samalla sota hallitukselle epämieluisia

kansalaisia vastaan. Strategiset suunnitelmat oli tehty, hyökkäys oli

tulossa.

Allekirjoittaneen vaatimaton persoona oli joutunut viranomaisten

huomion esineeksi. Hämeenlinnan poliisilaitoksessa kuului elok. 4.

pistä saakka 1914 olleen yötä päivää komennuskunta vartoomassa käskyä

astua autoon ja hyrrätä kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta sitä

tietä oli kuitenkin luovuttu; ehkä pelättiin, että otus karkaa, vai

lieneekö tuumittu, että näin rauhallisen raavaan saa käsiinsä muullakin

tavoin.

Miten lie, mutta lopuksi ainakin käytettiin toista, sangen mutkatonta

tapaa. Käskettiin kuvernöörin puheille ja sakotettiin — tietysti ilman

tutkintoa, mitäs siinä semmoista olisi tarvinnut — roimalla summalla,

ja kun kuultiin, ettei maksusta voi olla kysymystäkään, uhattiin

lähettää vankilaan.

Mistä sitten sakotettiin?

Paljonko siihen aihetta tarvitsi? — Kirjoituksesta, jota minä en ollut

kyhännyt, enkä edes lukenutkaan. Lisäksi oli kirjoitus ollut painettuna

sanomalehdessä, jonka toimituksesta minä olin ilmoittanut eronneeni.

Ja "tuomareina" olivat kuvernööri ja edellämainittu lääninsihteeri

Holpainen.

Niin, juttu oli sitä myöten valmis ja minä hankkiuduin lähtemään

asioilleni, ollakseni kunnossa vaadittaessa vankilaan astumaan.

Mutta silloin minun suotiin nähdä Hämeen läänin lääninsihteeri

Holpainen oikeassa karvassaan.

Lääninhallituksen eteisessä tuli luokseni vahtimestari ilmoittamaan,

että lääninsihteeri haluaa puhutella minua.

— Ohhoh! Jopa nyt jotakin, vai itse lääninsihteeri! No, mennään sitten.

Lääninsihteerin huoneessa kohtasi minua odottamattoman liikuttava

vastaanotto. Lääninsihteeri Holpainen riensi minua vastaan ovelle,

tarttui molemmin käsin käteeni ja — puhkesi itkuun; ei ainoastaan

kyyneleihin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.

— Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut, mutta

uskokaa nyt toki kerrankin _miehen sanaa_, että minä olen syytön.

Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän teitä

sakottaisi, mutta minä olin voimaton.

Minä en voinut olla hymähtämättä. En ollut kai koskaan nähnyt tätä

herraa, mutta hänen tekonsa ja merkityksensä lääninhallituksessa tunsi

koko lääni. Sitäpaitsi en minä vielä ollut kerinnyt unohtaa, että

pari minuuttia sitten sama herra oli istunut kuvernööriä vastapäätä,

eikä ollut suutansa minun puolustuksekseni avannut, vaan päinvastoin

koettanut puhua jokseenkin syyttävässä äänilajissa.

— Jättäkäämme tämä, — sanoin, — mutta koska te olette esiintynyt

puolustajanani, niin etteköhän voisi laittaa niin, että minä saisin

pari päivää olla vielä vapaana ja järjestellä asioitani ennen vankilaan

menoani...

— Vaikka kaksi viikkoa, — keskeytti lääninsihteeri, — nyt riippuu asia

minusta. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, niin ei teitä kukaan

voi vankilaan viedä. Olkaa vain vapaana niin kauan kuin haluatte.

Soittakaa sitten minulle, niin minä annan teille passituksen ja saatte

mennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta,

lohdutteli hän vielä.

— Eipä niin, kiitoksia ja hyvästi.

— Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, aivan kuin itse haluatte; vaikka

kaksi viikkoa.

Minä menin. Lääninhallituksen ovella vartoi poliisi, vangitsi, vei

minut asuntooni, sinne tulivat santarmit, tekivät kotitarkastuksen ja

passittivat lääninvankilaan.

Minä en ollut koskaan uskonut titulus Holpaiseen enempää kuin

muihinkaan mustien vuosien nousukkaihin, mutta kyyneleet tekevät aina

vaikutuksensa, ja minä olin jo vähällä luulla, että tuo mies sittenkin

tällä kertaa puhui totta.

Hyvä uskoni sammui kuitenkin heti, kun poliisin koura oli käsivarteeni

tarttunut, sillä ei suinkaan lääninsihteeri voinut olla epätietoinen

siitä, että hänen virastonsa ovella odotti poliisi samaa miestä, jonka

edessä hän parhaillaan kyyneliä vuodatti.

Ja sitten vielä: samana päivänä, elok. 17:nä, ja samalla tunnilla

kamppaili isäni viimeistä taisteluaan kuoleman kanssa. Tämä oli

tietystikin vain kohtalokas yhteensattuma, mutta minä en saa sitä

mielestäni, ja aina nostaa sen muisto eteeni näyttelijä-lääninsihteeri

Holpaisen juudas-tyypin.

Minä istuin jokseenkin kolme ja puoli kuukautta Hämeenlinnan

lääninvankilassa. Mutta Holpainen oli tavallaan täyttänyt lupauksensa,

mikä täten hänen kunniakseen mainittakoon. Hän ei tosiaankaan

valmistanut passitusta ennenkuin parin viikon perästä, mutta siihen

saakka olin minä aivan yhtä visusti vartioituna — "tutkintovankina"

santarmien passituksella.

Lääninvankilan oloja ei tarvitse kuvata. Viime vuosina on maamme

vankiloissa istunut niin monta kansalaista, että jokainen voi niistä

saada selvän joltain istuneelta tuttavaltaan. Olihan meitäkin samassa

talossa yht'aikaa kokonaista seitsemän sanomalehtimiestä.

Olin juuri päässyt vapauskuvitteluihin. Neljä päivää oli jälellä,

sitten saisin nähdä taas korkeana kaartuvan syystaivaan, hengittää

oikein mielinmäärin kirpeätä ilmaa, tehdä työtä, mennä minne tahdon ja

kulkea vapaan kansalaisen kirjoissa. Oikeastaan ei itse vapaus olekaan

niin ihana kuin kuvittelu. Siihen tottuu niin pian, sillä onhan sitä

kuitenkin elänyt suurimman osan ikäänsä vankilan ulkopuolella. Mutta

sittenkin, niin suloista kuin vapauden kuvittelu onkin, uhraisin sen

yhtähyvin mielelläni itsensä vapauden edestä.

Silloin saapui iskusanoma. Käsketään vankilan kansliaan. Eteisen

naulassa riippuu poliisimestarin päällystakki. Joko taas? Vähän aikaa

saanutkin olla rauhassa, joko nyt tulee jobin-posti.

Tuli. Karkoitettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi valtiollisesti

epäluotettavana henkilönä.

— Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa neljä päivää

valmistusaikaa, vapaaksi päästyänne heti lähdetään matkalle.

— Kiitoksia hyvin paljo! Täältä vankilasta käsin onkin erinomaisen hyvä

valmistautua. — Ymmärrän, herra poliisimestari!

Ilmoitetaan vankilan tirehtöörin välityksellä perheelle ja lähimmille,

mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa miten kykenevät,

itsestä ei ole apua.

Sitten miettimään, millainen se Siperia oikeastaan on. Johtuvat

siinä mieleen mummo-vainaan peloittelut ennen lapsena: "Siperiaan

joudut, jollet ole kiltti." Jokohan tämä nyt sitten tuli kostona

vanhoista pahoista teoista, ei ole tainnut aina tulla muistetuksi olla

kilttikään. Ja sittenpä peri Siperia kuin perikin.

Koetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni Siperiasta,

mutta häpeään on nähtävästi joutunut vanhan koulumestarin patukka.

Ainoastaan mummon kylvämä tiedonsiemen on itänyt ja varttunut vehmaaksi

vesaksi. Nyt sen tunnen ja tunnustan.

— Mikä se sitten se semmoinen on? — kysyin ennen, kun mummo Siperiaan

karkoitteli.

— Se on semmoinen maa, jossa on vain susia ja karhuja, ja johon

lähetetään kaikki pahantekijät.

Ja se on hyvin kaukana, hyvin kaukana...

Täytyi hakea kartasto kansliasta.

— Jaa'ah, kaukana on, hyvin kaukana... Tuossa on Hämeenlinna ja

tuossa... tuossa Tomsk... Tomskin lääniin koko sotatilan ajaksi...

Otetaan merkki mittakaavasta kruunun sarkaiseen housunkannattimeen.

Viisituhatta kilometriä, eikä vieläkään ihan Tomskissa asti.

— Ohhoh, onpa matkaa!

Piti lähteä kansliaan ottamaan selvää, mitä tirehtööri tietää

Siperiasta. Sanoi joskus jostain lukeneensa, että siellä on kevät hyvin

kaunis, mutta muista vuodenajoista ei kuulunut hänkään tietävän mitään.

Sen ohessa saattoi hän valistaa minua sillä tiedolla, että Siperiassa

kelpaa ainoastaan kultaraha, mutta sekin varastetaan matkalla, jollei

osaa hyvin piiloittaa. Täytyy ommella kultarahat paidannapeiksi. —

Entäs, jos varastetaan paitakin, kuten allekirjoittaneelle kävi?

Niin, monellaisiahan sitä oli suunnitteluja, mutta niistä ei tullut sen

valmiimpaa. Rahaa toi joku hyvä ystävä — velaksi — pienemmän summan,

mutta kultarahaa ei hän ollut saanut, sillä Suomen Pankki ei ollut

suostunut kultaa antamaan. Niinpä siinä varastetussa paidassa sitten

myöhemmin ei ollut kultaisia nappeja, mistä asianomainen saalistaja

älköön minuun vihastuko.

Vaikka hyvin tiesin siirtyväni vain vankilasta vankikyytiin, heräsi

sittenkin rinnassa jonkunlainen vapauden tunne, astuessani ulos

vankilan portista. Vaihtelu aina ilahuttaa, ja tiesinhän saavani ajaa

muutaman minuutin tutun, rakkaaksi käyneen kaupungin katuja.

Mutta vapauden ilo oli lyhyt. Vankilan portilla seisoo etsivä

ylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan

ajuriin. Minua viedään syrjäkatuja myöten. Hävennevätkö tekoaan? Siellä

täällä näkyy sentään aamuhämärässä joku kulkeva, joka kummissaan

katselee poliisilla ajamista. Mahtaako hän edes aavistaa, millä

matkalla ollaan, vai onko unohtanut, että tänään minun pitäisi päästä

jälleen vapaitten pariin? — Joutava ajatus, mutta sekin saattaa

paremman puutteessa kiusata mieltä.

Poliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Kotona

käymään ei laskettu edes vartijamiehen saattamana. Jos on asiaa, niin

tulkoot omaiset sinne. Pieni pimeä huone. Rehevä ylikonstaapeli,

joka lotjamiehestä on kohonnut tähän tärkeään virkaan, pöllyttelee

taukoamatta paperossia ja selailee vähän-väliä paksua kirjaansa,

johon on merkitty monen juopuneena kaupungin sydämeen korjatun

elämäkerralliset muistiinpanot. Ylikonstaapelin koko olennossa on

jotain _noli me tangere_, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän kohtelee

tarvittavalla ylimielisyydellä alaisiaan.

Poliiseja tulee passivuorosta, toisia menee. Aina neljän tunnin päästä

toistuu sama keskustelu:

— Kaikki rauhallista, herra ylikonstaapeli.

— Hyvä on, saat mennä.

Saapuu siihen komisariokin, koko paikkakunnan pahahenki. Muljauttaa

voitonriemuisen katseen tuuheitten kulmakarvojensa alta: ähäs, joko

tartuit, olet jo tarpeeksi rähjännytkin. — Niin, onhan sitä satuttu

väliin vastakkain, hyvä naapuri, ole nyt ylpeä, mutta tulee vielä vuoro

vieraallekin!

Poliiseja on kertynyt kokoon enemmältäkin. Lienevätkö tulleet katsomaan

"ulkomaan eläviä" — meitä oli silloin kaksikin — vai muutenko

vain virka-asioissa? Johtuu mieleen vekkuliajatus. Nurkassa on

nostopuntteja, minä valitsen summamutikassa suurimmat ja näytän koko

seurakunnalle ihmeitä. Vanhoja taipumuksia ei lääninvankila vielä ole

jaksanut hävittää.

— Kattokaas, pojat! Kyllä näillä käsivarsilla Siperiassakin tietä

raivaa.

— Kyllä, kyllä, — ääntää joku epävarmasti, mutta komisario muljauttaa

vihaisesti äännähtäjään ja komentaa:

— Näyttäkää nyt meidänkin pojat, että on sitä meilläkin...

— Ei tee meiltä kukaan tuota temppua, — kuuluu nyt jo varmemmin.

— Siinä sen nyt näette, kyllä meillä voimaa on, jos tarvis tulee.

— No, käykää sitten kiinni, jos haluatte, — murahtaa komisario ja menee

tiehensä.

Voimistelunäytös on suoritettu, rauha on maassa istutaan taas ja

murjotetaan, ei tahdo olla minulla ja noilla toisilla yhteisiä asioita.

Tulevat omaiset. Heille on sallittu "audienssi", Siinä vanha äiti, joka

on sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa Siperiaan.

Kadotti samalla hetkellä puolisonsa Tuonen virran tuolle puolen

ja lapsensa vankilaan. Toivoi ainoan lähimmän veriheimolaisensa

pääsevän pois juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla saattamaan

häntä matkalle, jonka loppua ei kukaan voi edes aavistaa. Siinä

pikku poikaset äitineen. Vanhempi puhuu Siperiasta, jota hän on

kuullut mainittavan, ja kysyy: — Meneekö isä nyt sinne Siperiaan?

— Siperia lasten suussa. Ajan merkki! Entä pikku Esko, joka juuri

ottaa ensimäisiä horjuvia askeleitaan poliisikamarin permannolla ja

sopertelee ensimäisiä epäselviä sanojaan. Jätin hänet sylilapsena,

lähtiessäni kesäasunnoltani päivämatkalle kaupunkiin, mutta

pitempi tulikin siitä matkasta. Nyt on päästy vasta ensimäiseen

virstantolppaan, tiettyä takana, edessä outoa.

Omituinen sattuma. Kun ensimäinen poikani oppi puhumaan, istui isä

vankilassa. Tosin silloin lyhyen ajan, mutta kumminkin siksi kauan,

että tuo mielenkiintoinen aikakausi lapsen elämässä ehti loppuun

kulua. Olin päättänyt tarkoin seurata tämän murroskauden kulkua toisen

poikani elämässä, mutta toisin oli kohtalo määrännyt: minun oli määrä

kadottaa koko hänen kehityksensä näkyvistäni. — Suokaa anteeksi, hyvät

lukijat, että alkuvauhdiksi puhun niin paljon omista asioistani, lupaan

myöhemmin olla ulkokohtaisempi.

Tulivat sitten tuttavat, nimittäin ne, jotka herra ylikonstaapeli

suvaitsi laskea sisään. Kaikki eivät saaneet armoa. Mikä toi

karamelleja, mikä hedelmiä, ken savukkeita. Toimitustoveri — nyt

jo vainaja — innokas sikaarimies, tuo viisikymmentä kappaletta

mielitavaraansa. Ne kiinnittivät myöhemmin monta kertaa puoleensa

vartiosotilaitten huomion, ja välistä auttoivat pulastakin, mutta siitä

aikanaan.

Ja jokainen, joka kättäni jäähyväisiksi puristi, puhui tähän

tapaan: "koetahan nyt jotenkin tulla toimeen"; "eiköhän tuolla

mitenkuten menetelle, jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin,

niin tehdään sitä ja sitä". Kukaan ei lausunut tervettä: "näkemiin

ja pian takaisin". Itkettiin ja vetisteltiin ja valitettiin kohtalon

kovuutta. Vieläkin muistan päivänselvästi, miten eräs työläinen ojensi

kaksimarkkasen — ehkä viimeisensä — pyytäen itkien juomaan sillä

rahalla vaikka teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen

mielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: se ottaa

uhrinsa, miehen surma se on.

Jotenkin samaan suuntaan käyvä mielipide lienee ollut vankilan

vahtimestarillakin, koskapa hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani

(tosin ei erinomaisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen

istumiseni, nimeni kohdalle: "Vietiin Siperiaan". Hän kyllä sanoi

tahtovansa jälkimaailmalle säilyttää tämän tärkeän tapauksen, mutta

hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän kuittauttanut

vähintään kuolemantuomion.

Entä mitä minun sitten pitäisi sanoa vankilan lääkäristä, joka oli

lähdettyäni lausunut, ettei se mies takaisin tule siltä matkaltaan.

Mutta tulipahan sittenkin ja mielipiteenne häpeään saattoi. Kirjoittaa

vielä, peijakas, tähän teidän kaikkien typeryyksiännekin ja vaivaa

kunnon ihmisiä niitä lukemaan.

Ainoa lohdullisemmin asian ottava henkilö oli poliisivartiokonttorin

päivystäjä, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: "Eläähän sitä

aikuinen mies jonkun aikaa vaikka tynnyrin tappina". Hän oli leikkisä

mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.

Hiljalleen painuu päivä iltaan ja saapuu lähdön hetki. Tarkoin

vartioituna kuljetetaan asemalle. Katujen varrella siellä täällä

tuttavia, he tervehtivät äänettöminä, mutta sellainen hyvästijättö

tuntuu sitä hartaammalta. Asemahuoneen läpi kulkiessa ehtii joku

puristamaan kättäni, mutta vartiosto kiirehtii, ja pian suljetaan

Siperian matkalaiset sivuraiteella yksinäisen uneliaana yön pikajunaa

odottavaan eristettyyn vaunuun.