Marquise de Malombra,
jadis comtesse Varrega.»
Tämän jälkeen hän avasi erään arkun laatikon ja otti esiin erittäin
hienon, nahkaisen pistolikotelon varustettuna Malombran perheen
vaakunalla: hopeainen pyrstötähti azuurinsinisellä pohjalla ja mustassa
kulmassa hopeainen lilja.
— Tiedättekö, puheli hän aseelle, — hän on suostunut lähtemään. Hän ei
ymmärtänyt, että se oli koe.
Silla tapasi kirjastossa komendöörin, joka odotteli häntä nuuskien
nenällään ja ahneilla silmillään hyllyjä. Hän kertoi tälle
keskustelunsa ja donna Marinan viimeiset kohteliaat sanat sekä
käytävään kuulemansa huudon sanoen, ettei ollut suorastaan hylännyt
päivälliskutsua, koska oli kysymyksessä sairas nainen, jota oli
kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella. Hänen mielestään oli
lääkärinapu välttämätön. Hän kehoitti myöskin sähköttämään Milanossa
oleville sukulaisille, että nämä veisivät Marinan pois palatsista, joka
oli mitä pahin olinpaikka hänelle. Vezza lupasi tehdä sen ja sanoi
tällävälin jo kieltäneensä päivälliset, toivoen lääkärin voivan saada
donna Marinan vakuutetuksi siitä, että oli luovuttava tästä aikeesta.
Hänen tätä sanoessaan ilmestyi lääkäri.
Tämä kuunteli kertomusta suhteellisen rauhallisesta mielentilasta,
jossa markiisitar oli ollut herätessään, ja lupasi tehdä kaikkensa
saadakseen tämän luopumaan päivällishankkeestaan. Tohtori sanoi
tulevansa heti takaisin kertoakseen, kuinka oli onnistunut.
Hän oli kauan poissa. Kun hän sitten taas ilmaantui olivat hänen pahaa
ennustavat kasvonsa vieläkin synkemmät.
— No? kysyi Vezza.
Lääkäri katsoi Sillaa ja epäröi.
— Voitte puhua vapaasti, huomautti komendööri.
— Hyvä. Minä muuten puhun lääkärinä ottamatta huomioon
henkilökohtaisuuksia, ja sanon: asiat ovat menossa huonosti, ja teistä
riippuu, menevätkö ne vieläkin huonommin.
— Mitä! huudahti Vezza. — Ajatelkaa, että hän tänä aamuna oli aivan
rauhallinen!
— Oo, kyllä minäkin tapasin hänet aivan rauhallisena. Heti hänet
nähdessäni tulin tyytyväiseksi, jopa hämmästyinkin, mutta minuutti sen
jälkeen ei hänen tyyneytensä miellyttänytkään minua enää. Nähkääs,
tämänöisen hermokohtauksen jälkeen olisi tuon naisen tänään pitänyt
olla suorastaan maassa, murtuneena. Mutta ei! Huomattavissa on vain
erikoinen kalpeus ja silmien sinertävät renkaat. Kaikki muut väsymyksen
ja lamauksen merkit puuttuvat tänään. Meillä on täydellinen apuri;
sydän lyö ainakin sata kertaa. Silloin sanoin heti: hermokohtaus kestää
yhä, tuo tyyneys ei ole fysiologinen, se on tahdon pakotusta, ja ehkä
juuri tämä antagonismi lisää muutamia hermostusilmiöitä, niinkuin
esimerkiksi sydämen kiireellisiä lyöntejä. Puhuin hänelle asiasta.
Otin sen hänen terveytensä kannalta ja sanoin hänen tarvitsevan lepoa
ja tekevän parhaimmin, jos jäisi kokopäiväsi täydelliseen lepoon,
tulematta ulos huoneestaan edes päivällisellekään. Ah!
Lääkäri pudisti käsiään, aivankuin sanat eivät enää riittäisi.
— Tunnustan, että sellaisia silmiä en ole ikinä nähnyt. Yhdessä
sekunnissa hän kasvoi pituutta ja hyökkäsi raivoisasti kimppuuni! Tai
paremmin sanoen teidän, herra komendööri, enemmän kuin minun, sillä hän
ymmärsi heti, mielisairaiden terävyydellä, että olin puhunut teidän
kanssanne. Huomaa hänen epäilleen vastustusta. Hän väitti, että häntä
tahdottiin pakottaa, mutta ettei hän huolinut opetuksia keneltäkään
ja että häntä vain pahoitti, ettei ollut kutsunut viittäkymmentä
henkilöä vieraikseen; ja näin yhä edelleen sellaisella kiihkolla, että
oli tukehtua ja vapisi kuin lehti. Minä koetin tyynnyttää häntä. Oh,
se ei ollut mahdollista, hän vimmastui yhä enemmän. Vihdoinkin minun
täytyi luvata, että kaikki tapahtuisi hänen toivomuksensa mukaan ja
että itsekin jäisin päivällisille; ja uskokaa minua, herrat, näin se on
lopetettava. En neuvoisi ketään vastustamaan naista, joka on kokenut
sellaisen kriisin kuin hän viime yönä ja joka osoittaa vielä uhkaavia
sairastumisenoireita. Niin se on.
— Siis, lisäsi lääkäri lujasti, — minä puolestani suostuisin siihen,
mitä hän haluaa, vaikkei minulla siihen olisi mitään halua.
— Ja jos me kaksi jäisimme pois, luuletteko...
— Toistan vielä kerran, etten sitä tekisi.
Komendööri kysyi silmillään Sillan mielipidettä.
— Mitä minuun tulee, vastasi tämä, — en tule missään tapauksessa.
Hänelle voi sanoa, että en voi hyvin ja etten halua syödä päivällistä
ja että kirjoitan vielä näitä kirjeitä. Ja sitäkin parempi, voin
matkustaa jo ennen päivällistä. Muuten, tohtori, otaksukaa, että donna
Marina olisi kärsinyt aina tähän yöhön asti voimakkaasta siveellisestä
tärähdyksestä ja että hän nyt syystä tai toisesta olisi siitä
vapautunut; ettekö luule, että noin häiriintyneet hermot, vaikkakin jo
paikoillaan, värisevät yhä jonkin aikaa? Ettekö usko, että jos pahan
alkusyy on poissa, niin uudelleen sairastuminen on mahdotonta?
Lääkäri katsoi jonkin aikaa Sillaa, ennen kuin vastasi.
— Olkaa varuillanne, tietäkää, että vaikkakin pahan alkusyy olisi
hävitetty, ei siitä kuitenkaan johtuisi että saisi ärsyttää ilman
muuta tätä naista, jonka hermot, niinkuin te itse sanotte, värisevät
vielä, naista joka, huomatkaa, on jo alusta alkaen hyvin taipuvainen
sellaiseen, koska on voinut niin lujasti uskoa aaveihin. Kysyn,
mahtaako hän todellakin olla siitä vapaa?
— Siltä näyttää, vastasi Silla, — tai ainakin on syytä toivoa sitä.
Sanoihan hän itsekin niin.
Ja minä, sanoi lääkäri, — suokaa anteeksi, epäilen sitä.
Toiset katsoivat häneen äänettöminä ja odottaen.
— Olin jo jättämäisilläni hänet, jatkoi lääkäri, — olin jo ovella, kun
hän kutsui minut takaisin: Tohtori, tulkaa tänne. — Lähestyin häntä
ja hän paljasti vasemman käsivartensa sanoen: Tahdotteko nähdä syviä
haavoja? ja näytti minulle pari kolme kärpäsen puremaa, lisäten: Voiko
tästä kuolla? Minä en ymmärtänyt, tuijotin häneen ymmällä. Ettekö usko,
sanoo hän, että sielu voi mennä tuota tietä? Minä vakuutan teille, että
se on jo alkanut mennä; eräs ajatus ja salaisuus ovat jo kulkeneet sitä
tietä ulos. Näin hän sanoi minulle. Mutta taivaan tähden, hyvät herrat,
eivätkö nämä sanat kaikessa luonnottomuudessaan herätä epäluuloa, että
tuo kiivas mielenjännitys on vielä olemassa. Muuten tuosta naisesta on
huolehdittava vakavasti ja nopeasti. Tänne hän ei voi jäädä.
— Teemme parhaamme, vastasi Vezza. — Menettekö nyt Giovannan luokse?
— Menen.
— Ja tapaamme kello viisi.
— Kello viisi.
— Niinpä kyllä, olen kovin iloinen, että silloin olette täällä.
— Minä matkustan kello viisi.
Komendööri ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
— Mihin aikaan viimeinen juna lähtee Milanoon?
— Puoli kymmenen.
— Oh, silloin voitte lähteä kuuden jälkeen. Näette siten, kuinka nuo
päivälliset sujuvat.
Lääkäri lähti. Molemmat toiset istuutuivat pöydän ääreen ja alkoivat
työskennellä.
Tuuli yhä vinkui ja ulvoi, aallot kuohuivat palatsin ympärillä kuin
murhenäytelmää katsomaan rientäneet villit uteliaat, raivoissaan ja
kärsimättöminä, koska näytelmä ei näyttänyt koskaan alkavan. Vanhojen
muurien ympärillä pauhasi hurjien intohimojen riehunta, se tahtoi heti
näytöstä, tahtoi nähdä kärsittävän ja, jos mahdollista, jonkun noista
pienistä, ylpeistä maan kuninkaista kuolevankin. Mitä odotettiin?
Aallot ruoskivat raivoten rakennusta, hyökkäsivät ylös kalliolle
pylväskuistikon alle, myllersivät pitkin rantoja ja kohoilivat kaukana
toinen toisensa takana rähisten kuin raivoava kansanjoukko. Tuuli
hypähteli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, kärsimättömänä ja
raivoissaan; kulki pylväskuistikolla vinkuen ja haukkuen näkymättömiä
näyttelijöitä. Myöskin vakavat sypressit heiluttelivat latvojaan,
viiniköynnökset kahisivat, mulperipuut ja lempeät oliivitkin niityillä
kiemurtelivat ja vääntelivät itseään saman mielettömyyden tartuttamina.
Vuoret katselivat vakavina. Mutta näyttämö oli yhä tyhjä; henkilöt
pysyivät piilossa.
Kolmen jälkeen, tuulen yhä vielä riehuessa, astuivat Fanny,
kamaripalvelija, puutarhuri ja Rico kuistikolle, lähestyivät
järvenpuolisia kaaria katsellen hiukan taivasta, hiukan vuoria, hiukan
alhaalla raivoavia aaltoja, jotka ulvoivat: ei, ei, ei teitä! He
näyttivät neuvottelevan. Fanny lähti sitten oikeanpuolisesta ovesta
viitaten kädellään kuin kiroten sekä taivasta että maata; toiset
jäivät. Hän palasi heti, nähtävästi emäntänsä määräykset mukanaan,
toiset kokoontuivat hänen ympärilleen. Sitten he lähtivät kaikki ulos
vasemmalle ja palasivat kantaen isoa, tummaa, melkein mustaa mattoa,
jonka he levittivät kuistikon kolmen etumaisen kaaren kohdalta kolmea
taimmaista kaarta kohden jättäen molemmin puolin kaistaleen lattiaa
paljaaksi. Sitten puutarhuri poikansa ja parin muun pojan avustamana
kantoi sisään puutarhasta kaksilla paareilla monet ruukut kukkivia
kameelioita, azaleoja, cinerarioita ja calceolarioita ja neljä suurta
australialaista dracenaa. Tuotiin myöskin pari yksinkertaista, puista
porrastelinettä, jotka asetettiin kuistikon sivuille ovien ja etumaisen
kaidepuun väliin. Fanny ja puutarhuri toivat kolme pientä pöytää, neljä
tulipunaista nojatuolia ja erittäin siron kukkalaitteen kullatusta
metallista, lahjan rouva Giulia de Bellalta. Sitten donna Marina
itse kääriytyneenä valkeaan hartiahuiviinsa, joka muovaili kaikki
hänen muotonsa, astui huolimattoman hitaasti kuistikolle, pysähtyi
keskikaaren alle ja alkoi antaa käskyjään liikuttamatta sormeaankaan,
osoittaen vain paikkoja ja esineitä kääntämällä päätään ja vartaloaan.
Metsäisen rannan varjo palatsin länsipuolella kulki kiireesti itää
kohden. Tuuli hellitti ja aallot käskivät toisiaan vaikenemaan kuin
olisivat nähneet Marinan toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet
Marinan astuneen näyttämölle.
Hän viipyi siellä siksi, kunnes hänen määräyksensä olivat tulleet hyvin
täytetyiksi, ja vetäytyi sitten pois viitaten Ricoa seuraamaan itseään.
Kun työ oli lopussa, nähtiin loistavan hienon näyttämön ilmestyneen
vakavien pylväiden ja kuistikon synkkien puitteiden sisään. Nurkissa
ruiskuttivat dracenat kuin vihreät vesisuihkut kohoten niiden alle
ryhmitetyistä kukkivista azaleoista, levittäen ylhäällä aaltomaisen
sateen ohuista lehdistään ja pudoten sirosti alas. Oikealla ja
vasemmalla olivat porrastelineet täpötäynnä cinerarioita ja
calceolarioita heittäen ylhäältä kaksi tuhatväristä lehtiputousta
alas tummalle matolle. Kuusi isoa kameeliaruukkua seisoi taimmaisella
pylväskaiteella sulkien näyttämön taustan. Kaikkein pienin pöydistä,
vain kahdelle katettu, seisoi melkein kiinni keskikaaressa; toiset,
kukin katetut vain yhdelle hengelle, olivat asetetut vinoon ensimmäisen
molemmin puolin toinen toistaan vastapäätä. Harmaankellertävät
flanderilaiset pöytäliinat peittivät kaikki kolme aina maahan asti
luoden tuohon hermostuneeseen värien sointuun kolme tyyntä ja vakavaa
värivivahdusta, joita vastaan kristallien ja hopeain räikeät sävyt
vaalenivat. Edessä ja keskellä tummalla matolla donna Giulian kullattu
kukkalaite kohotteli hempeiden hyasinttiensa arkaa alastomuutta,
vihreästä verhostaan riisuttuina ja välkkyvään metallilankaan
puristettuina, houkutellen suloisella tuoksullaan ja luvaten vereen
tunkeutuvaa hekumallista nautintoa.
— Hulluja ja herroja tottelee tuulikin, sanoi Fanny, joka oli odottanut
näkevänsä kaikki koristukset ilmassa tuulen uhreina.
Kello puoli viiden jälkeen komendööri ja Silla astuivat kuistikolle
kirjaston puolelta, ja melkein samaan aikaan astui sinne lääkärikin
toiselta puolelta. Kaikki kolme pysähtyivät hämmästyneinä katsellen
näyttämön ylhäisen hienoa järjestelyä ja tummaa mattoa vastaan kohoavaa
väriloistoa.
— Hän on järjestänyt kaiken, ymmärrättekö! sanoi Vezza enemmän
kauhistuen kuin hämmästyen.
Niin, hän se oli kaikki määrännyt, ja siinä nähtiinkin hänen oma
kuvansa: musta sydän, palava mielikuvitus ja järkytetty, vaikkei
sekaantunut äly.
— Minä menen takaisin kirjastoon, sanoi Silla, — lopetan osoitteiden
kirjoittamisen ja häviän sitten pienten portaiden kautta.
— Ei, ei, pyydän teitä! huudahti Vezza. — Jos ette todellakaan tahdo
syödä päivällistä kanssamme, niin olkaa toki lähellä meitä. Vakuutan
teille, että minulla on kuumetta. Emmeköhän sittenkin tehneet tyhmästi,
tohtori, kun suostuimme? Minun on täytynyt ilmoittaa palvelusväelle,
että teidän käskystänne pitää tyydyttää kaikki donna Marinan oikut.
Herran tähden, Silla, olkaa lähellä, olkaa edes tuolla salissa. Tehkää
minulle tämä palvelus.
— Hyvä, vastasi Silla, — noudan itselleni sinne työtä; mutta muistakaa:
heti, kun päivälliset ovat lopussa, lähden.
Lääkäri oli hyvin kiihoittunut, hän puolusteli antamaansa neuvoa
kaikenlaisilla hyvillä ja huonoilla syillä. Huomasi selvästi, että hän
itsekin epäili erehtyneensä.
— Enkä tietänyt sitten kaikkea tänä aamuna, sanoi hän. En ollut vielä
puhunut Giovannan kanssa.
Hän viittasi toisia lähestymään.
— Tiedättekö, kuinka kreivi-vainajan laita oikein oli?
He tiesivät ja eivät tietäneet. Puhelu jatkui puoliääneen.
Silla katsoi kelloaan: se oli neljännestä vailla viisi. Hän lähti
kirjastoon hakemaan papereitaan ja tuli sitten saliin työskentelemään.
Molemmat toiset näkivät puhellessaan Ricon soutavan veneessä kuistikon
ohitse.
— Minne menet? huusi Vezza.
— R...n, donna Marinan käskystä, vastasi tämä.
— Hänen olisi ensin pitänyt puhua minun kanssani, ennenkuin totteli,
murisi komendööri ja jatkoi keskusteluansa.
— Kas tässä, sanoi hän, — miten muovailisin sähkösanoman. Huomatkaa,
että henkilö, jolle sen osoitan, on hyväsydäminen ja tarkasti
omantunnonmukainen, mutta hidas liikkumaan ja tekemään vakavia
päätöksiä. Siis sanoisin näin: — hoitavan lääkärin erityisestä
määräyksestä ja vapautuakseni suuresta vastuunalaisuudesta ilmoitan
teille, neiti Malombran läheisimmälle sukulaiselle, että tämän terveys
vaatii hänen pikaista loitontamistaan tästä asunnosta.
— Kirjoittakaa _mitä pikaisinta_, sanoi lääkäri.
— Kirjoitan siis: mitä pikaisinta.
— Sanokaa myöskin...
Lääkäri ei saanut lausettaan lopetetuksi, sillä donna Marina ilmestyi
ovelle.
Hän oli puettu entisen pariisilaisen ompelijattarensa tekemään pukuun.
Tämä tunsi Marinan eriskummallisen maun: komea ja kummallinen puku
tummasta azuurinsinisestä kankaasta pitkine laahuksineen, josta kohosi
oikealle sivulle iso, hopealla ommeltu pyrstötähti. Avokaulaisen ja
hyvin ruumiinmukaisen liivin etupuolelle oli neulottu pitkä ja kapea
kilpi mustasta sametista, jonka keskus oli rohkeasti leikelty liljan
muotoisesti valkeaa ihoa vastaan. Marina ei ollut enää niin kalpea;
kevyt, kuumeinen puna painoi punertavia läiskiä hänen poskilleen;
silmät kiiluivat kuin timantit.
— Musiikkia! sanoi hän hymyillen ja katsoen järvelle. — Millaista vain
tahdot, järveni! Eikö totta, Vezza, että musiikki on teeskentelyä,
niinkuin vanha juutalainen, joka sanoo meille aina sitä, mitä haluamme
kuulla? Eikö sillä juuri tämän vuoksi ole niin paljon ystäviä?
— Markiisitar, vastasi Vezza koettaen olla luontevan näköinen, —
meidän ulkopuolellamme ei ole muuta musiikkia kuin tuuli. Kielet ovat
sisällämme, ja ne soivat sen mukaan millainen ilma on.
— Teillä on varmasti aina tyyntä, vai mitä? Katolilaisen selkeää, ja
nämä aallot sanovat teille: kuinka suloista on nauraa, kuinka täällä on
hyvä tanssia! Missä on herra Silla?
— Niin... alkoi Vezza hämillään.
— Lähtenytkö? Ei suinkaan! huudahti Marina tarttuen ylpeästi häntä
käsivarteen ja puristaen sitä kovasti.
— Ei, ei, ei, hän on täällä vielä! vastasi toinen kiireesti, — mutta
minun on esitettävä hänen anteeksipyyntönsä. Hän ei voi oikein hyvin
eikä halua syödä päivällistä, ja kun hän ystävällisesti tarjoutui
auttamaan minua eräissä kiireellisissä asioissa, niin nyt...
Marina ei antanut hänen lopettaa, vaan kysyi käskevästi:
— Missä hän on?
Ja hänen äänensä vapisi.
— Mutta... vastasi toinen epäröiden, — en tiedä... hetki sitten hän oli
kirjastossa...
— Menkää sanomaan hänelle, että odotamme häntä.
— Hän on salissa, sanoi lääkäri. — Hän kirjoittaa. Ottakaa vastaan
hänen anteeksipyyntönsä, markiisitar pyydän teitä.
Marina mietti hetken ja sanoi sitten jäntevällä äänellä:
— Kunniasananne, että hän on salissa?
— Kunniasanani.
— Hyvä, sanoi hän rauhallisesti, — kyllä hän tulee myöhemmin
kutsumattakin... Muuten, rakas Vezza minulla on pilvinen ja ikävä ilma.
Sanokaapa, tohtori, eikö surumielisyys ole sairautta? Eikö se paina
alas elämän liekkiä? Te antaisitte minulle sydämenvahvistustippoja, jos
huomaisitte vereni kiertävän heikommin, ja jotakin synkkää, naamioitua
alkoholia. Mutta jos minä hengitän sen sijaan kukkien elonhenkeä,
puhdasta ilmaa ja tyynten miesten keskusteluja, niinkuin ystävämme
Vezzan, ja tuskia tuntevien, kuin teidän, tohtori, kuka tahtoisi
sensuroida minua siksi? Kas tässä, hyvät herrat, on näiden päivällisien
salaisuus ratkaistu, ja nyt käykäämme pöytään. Te tänne, Vezza, minun
viereeni; te, tohtori, oikealle puolelleni.
Ja päivälliset alkoivat.
Donna Marinan pöytävieraat pysyivät äänettöminä ja tuskin maistoivat
ruokia. Komendööri pahoitteli sydämessään, että nämä mitä hienoimmat,
nuoren ja kauniin naisen kukkien keskellä tarjoamat ja harkitulla
maulla järjestetyt päivälliset sattuivat näin sopimattomaan aikaan
ja sellaisissa olosuhteissa, että niistä oli mahdotonta nauttia niin
kielen kuin henkevyydenkään puolesta. Ja hän hellitteli mielessään
vain yhtä ainoata miellyttävää ajatusta, joka välkkyi hymyilevänä
hänen mielessään, nimittäin saada kertoa Milanon salongeissa tämän
kohtauksen, taiteellisesti ja rauhallisin sydämin. Hän katseli
varovaisesti ympärilleen, opetellen ulkoa dracenat ja azaleat,
cineraria- ja calceolaria-putoukset, vilkuili salaa naapurinsa
moirépukua ja niin paljon kuin mahdollista valkeaa liljaa mustalla
sametilla. Mutta porrastelineelle asetettujen kukkien uteliaat silmät
sanoivat hänelle, ettei näytös vielä ollut lopussa.
Lääkäri tutki lakkaamatta Marinaa peläten samanlaista kohtausta kuin
edellisenä iltana tai yöllä, jolloin hän oli astunut ensi kertaa
kreivin luokse. Hän oli varuillaan ja vakoili salaa kaikkia donna
Marinan liikkeitä. Nyt vasta hän ymmärsi, minkä merkityksen Marina pani
näille päivällisille, ja katui suostuneensa niihin. Pahat aavistukset
valtasivat hänet. Tämä paikka, niin avonainen pihalle ja järvelle päin,
peloitti häntä. Samoin peloitti häntä Marinan yhä rauhattomampi käytös,
ja se, ettei hän syönyt mitään pantuaan suuhunsa lusikallisen soppaa.
— Mikä hiljaisuus! sanoi Marina vihdoin. — Minusta tuntuu kuin olisin
varjojen keskellä. Muistutanko Proserpinaa?
— Oo, vastasi komendööri ajattelemattomasti, — te saisitte yksin
kuolleetkin heräämään.
Ja samassa hänen mieleensä muistui kuollut mies, joka lepäsi lakanan
alla muutaman askeleen päässä kuistikolta, ja väristys kulki hänen
luidensa lävitse.
— Ja kuitenkin, jatkoi Marina, — ovat minun vieraani synkkiä
kuin helvetin tuomarit. Kaatakaa Bordeaux'ta, sanoi hän vanhalle
kamaripalvelijalle, joka yksinään palveli pöydässä ja oli vieraitakin
vielä kolkompi. — Myöskin näille herroille.
Kamaripalvelija totteli. Uskollisena kreivi-vainajalle, jota oli
palvellut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, hän oli nyt kuin
kidutuspenkillä. Hän kaatoi vapisevin käsin, niin että pullon kaula
kilisi pikarien reunaa vastaan.
— Pyydän teitä maistamaan tätä viiniä, sanoi Marina. — Ja miettikää
nyt. Eikö teistä siinä tunnu kaukainen manalan virran maku?
Komendööri kohotti lasin, katsoi viinin kirkasta väriä, kostutti vielä
kerran huuliaan ja sanoi:
— Jotakin outoa siinä on.
— Olettakaa siis, komendööri Radamanto, sanoi Marina liikutetulla
äänellä suupielien hermostuneesti vääntyessä, — että eräiden syiden
vuoksi olisin ajatellut...
Hän lysähti nojatuolinsa selkämystä vastaan ojentaen huuliaan ja tehden
kädellään liikkeen kuin heittäisi halveksien luotaan jotakin arvotonta.
— Tiedättekö, tämä elämä on niin kurjaa! Olettakaa siis, että minä
olisin ajatellut avata oven ja lähteä ulos silloin, kun aurinko
kuolee, kukkien keskellä, vieden mukanani muutamia henkeviä ystäviä,
jos matka ehkä sattuisi olemaan liian pitkä. Olettakaa, että tuossa
Bordeaux'ssa...
Vezza säpsähti ja katsoi ovella seisovaan rauhalliseen
kamaripalvelijaan.
— Oo! huudahti Marina, — hän uskoo minua heti!
Hän antoi kaataa itselleen vielä viiniä ja vei lasin huulilleen.
— Outo maku? sanoi hän. — Mutta sehän on puhdasta, tämä Bordeaux,
puhdasta kuin _Ave Maria!_ Se oli vain Proserpinan pilaa. Juokaa!
jatkoi hän kiihoittuneesti, juokaa, surullisen hahmon ritarit.
Vahvistakaa sydäntä ja henkeä!
Tohtori ei juonut. Hän tunsi myrskyn lähestyvän. Vezza sen sijaan
seurasi donna Marinan neuvoa ja tyhjensi lasinsa.
— Hyvä! huudahti Marina kalpeana. — Koettakaa innoittua vastaamaan
vaikeaan kysymykseen.
— Proserpinasta sfinxiksi, markiisitar?
— Niin, sfinxiksi ja vähällä muuttua kiveksi tai vieläkin kylmemmäksi!
Mutta ken ensin puhuu, sanoo kaiken. Siis...
Hän oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja nyt koko hänen ruumiinsa lävitse
käyvä kouristus katkaisi hänen äänensä. Molemmat miehet nousivat
seisomaan. Marina puristi kädessään veistä ja työnsi sen kärjen
raivoisasti pöytään.
— Tyyntykää, tyyntykää, sanoi lääkäri ottaen Marinan jääkylmän käden ja
kumartuen hänen ylitseen.
Mutta tämä oli jo taas päässyt itsensä herraksi ja työntäen luotaan
lääkärin käden nousi ylös.
— Ilmaa, sanoi hän.
Ja hän syöksyi rajusti omansa ja lääkärin pöydän välitse
järvenpuoliselle kaiteelle.
Lääkäri oli yhdellä hyppäyksellä hänen luonaan tarttuakseen häneen.
Mutta Marina oli jo kääntynyt ympäri ja loi Vezzaan välkkyvät silmänsä.
— Siis, sanoi hän kiirehtien puhumaan saadakseen unohdetuksi äskeisen
heikkoutensa, — uskotteko te, että ihmissielu voi elää maan päällä
enemmän kuin yhden kerran?
Ja kun Vezza hämmästyksissään ja kauhuissaan oli vaiti, huusi hän:
— Vastatkaa!
— Mutta ei, ei! sanoi Vezza.
— Mutta voi! voi!
Kukaan ei äännähtänytkään. Puutarhuri, kokki ja Fanny nousivat
kamaripalvelijan kutsumina kiireesti portaita kuuntelemaan ja
vakoilemaan. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt; aallot kuiskailivat hitaasti
toisilleen: Kuulkaa, kuulkaa!
Ja hiljaisuuden keskellä värähti uudelleen Marinan ääni:
— Kuusikymmentä vuotta sitten tuon kuolleen isä (hän viittasi palatsin
siipeen päin etusormellaan) sulki tänne ensimmäisen vaimonsa kuin
vesikauhuisen suden ja tappoi hänet pala palalta. Tämä nainen on
palannut haudastaan kostamaan tuolle kirotulle suvulle, joka on
hallinnut täällä aina viime yöhön asti.
Hän tuijotti oikeanpuoliseen oveen, joka oli auki, koska tarjoilupöytä
oli asetettu viereiseen saliin.
— Markiisitar! sanoi lääkäri hellästi nuhdellen.
— Mutta ei! Miksi puhutte sellaista?
Samalla hän tarttui tytön vasempaan käsivarteen rautaisin ottein.
— Tuolla on ihmisiä! huusi Marina. — Sisään! Sisään kaikki!
Fanny ja toiset pakenivat palatakseen taas heti uudelleen varpaillaan
ja piiloutuen häneltä.
— Sisään! Hän ei tule koska tuntee kertomuksen. Mutta hän ei tunne
kaikkea. Minun on kerrottava hänelle loppu. Palattuani haudastani ovat
nämä minun voitonjuhlani.
Hänen äänensä heikkeni yht'äkkiä. Hän syleili pylvästä, jonka vierellä
seisoi, nojasi siihen otsansa pudistaen päätään kiihkeästi kuin
olisi tahtonut työntää sen sisään siihen ja päästi pitkän, käheän ja
intohimoisen valituksen, joka jäähdytti kuulijain veren.
— Sairaanhoitajatar! Tuo tämänöinen nainen! huusi lääkäri kovaa ovelle
ja kääntyi sitten Marinaan päin, jota piti lujasti käsivarresta.
— Lähtekäämme, markiisitar, sanoi hän lempeästi, — te olette oikeassa,
mutta olkaa hyvä, tulkaa pois älkääkä sanoko tuollaisia asioita, ne
tekevät teille pahaa.
Marina kohotti kasvonsa, järjesti oikealla kädellään pörröisiä
hiuksiaan otsallaan ja lävisti ahnein silmin puolipimeän salin ja sen
oven. Lilja hänen huohottavalla rinnallaan nousi ja laski, se näytti
kamppailevan auetakseen. Puutarhurin vaimo ilmaantui ovelle. Hän
viittasi tätä kiivaasti vapaalla kädellään menemään tiehensä ja sanoi
hiljaa lääkärille, puhuen enemmän elein kuin sanoin:
— Niin, menkäämme, menkäämme saliin.
— Mutta eikö teidän huoneessanne olisi parempi?
— Ei, ei! Saliin! Päästäkää minut!
Hän sanoi nämä viimeiset sanat niin arvokkaalla ja ylpeällä äänellä,
että lääkäri totteli ja suostui seuraamaan häntä. Tälle oli tällä
hetkellä ennen kaikkea tärkeätä saada Marina poistumaan kaiteen luota.
Marina kulki hitaasti pitäen oikeaa kättään pukunsa taskussa. Vezza ja
kamaripalvelija katsoivat kalpeina hänen ohikulkuaan. Lääkäri seurasi
häntä pysähtyen antamaan määräyksiä sairaanhoitajattarelle. Sillävälin
Marina saapui ovelle.
Fanny kokki ja puutarhuri olivat vetäytyneet sivulle antaakseen hänen
kulkea ohitse. Marina ei huomannut heitä. Salissa ikkunaluukut olivat
puoleksi suljetut ja verhot lasketut alas.
Silla seisoi salin kynnyksellä. Hän näki Marinan tulevan ja tunsi
itsensä hetkisen epävarmaksi; hän ei tietänyt astuako esiin, vetäytyäkö
sivulle vai palata takaisin saliin. Marina otti kaksi nopeata
askelta häntä kohden sanoen: — Onnellista matkaa! ja kohotti oikean
kätensä. Kuului pistolin laukaus, Silla kaatui maahan. Fanny ryntäsi
ulvoen tiehensä, lääkäri hyppäsi saliin, huutaen miehille, että nämä
ottaisivat markiisittaren kiinni, ja hyökkäsi kaatuneen luokse. Vezza,
kamaripalvelija ja toinen naisista juoksivat huutaen sisään katsomaan,
mitä oli tapahtunut.
Puutarhuri ja kokki kiljuivat kiihoittaen toinen toistaan pitämään
kiinni Marinasta, joka käyden takaperin savuava pistoli kädessään
kulki heidän keskellään, ilman että kukaan uskalsi koskettaa häneen
sormellaankaan, meni kuistikon halki ja astui ulos vastapäisestä ovesta
lukiten sen jälkeensä.
Puutarhuri ja kamaripalvelija ryntäsivät häpeissään ovelle, jonka he
särkivät hartiavoimin. Käytävä oli tyhjä. He pysyivät epävarmoina,
odottaen ehkä saavansa kuulan rintaansa.
— Eteenpäin, pelkurit, ulvoi lääkäri rynnäten heidän keskelleen. Hän
pysähtyi kuunnellen. Ei mitään ääntä.
— Pysykää paikallanne te, sanoi hän ja hyökkäsi kreivin kamariin. Se
oli tyhjä. Kynttilät paloivat siellä rauhallisesti.
He menivät edelleen, lääkäri makuukamariin, molemmat toiset
vanhanaikaiseen huoneeseen. Huoneissa ei ollut ketään.
Lääkäri repi raivoissaan hiuksiaan ja huusi:
— Kirotut pelkurit!
— Kirjastossa? sanoi puutarhuri.
He ryntäsivät juoksujalkaa alas, tohtori ensimmäisenä. Päästyään
käytävään hän kuuli melua ja erotti komendöörin äänen:
— Vene! vene!
Hän juoksi kuistikolle ja katsoi järvelle.
Marina oli yksin purressa, soutaen siitä ohitse lännenpuoliselle
selälle. Peräpenkillä näkyi pistoli.
— Veneeseen! huusi tohtori.
— Salaportaita pitkin! huusi Vezza hänen takanaan.
He juoksivat alas salaportaita. Tohtori kaatui ja vieri aina alas
asti, mutta oli taas heti jaloillaan kuullakseen puutarhurin kiroten
pysähtyvän ja sanovan: — Mutta venettä ei ole! Hänhän lähetti Ricon
siinä ennen päivällistä.
— Ehkä poika on jo palannut! sanoi lääkäri ja työnsi sykkivin sydämin
sisälaiturin oven auki.
Se oli tyhjä. Sekä veneen että purren ketjut riippuivat vedessä.
Hän oli lysähtää maahan. Hän tiesi hyvin, ettei lähellä ollut muita
veneitä.
— Puutarhuri! sanoi hän. Kylään! Hakekaa miesten vene!
Puutarhuri hävisi pihan pienestä portista.
— Jumala, Jumala! huudahti lääkäri nostaen kätensä ylös.
Toiset huusivat yhä kuistikolta: — Pian! Pian!
Puutarhuri ryntäsi kiireesti takaisin.
— Tarvitaanko pappiakin? kysyi hän.
Tohtori painoi nyrkit kasvojaan vastaan.
— Hölmö, etkö näe, että minä olen hänet jo jättänyt?
Toinen ei oikein ymmärtänyt, mutta kiiruhti tiehensä. Lääkäri juoksi
taas ylös.
Eräs viimeisen kerroksen ikkuna avautui ja heikko ääni kysyi:
— Mikä on? Mitä on tapahtunut?
— Herra Silla on murhattu!
— Oo, pyhä Madonna!
Puutarhurin kuultiin huutavan kaukaa. Toiset äänet vastasivat hänelle.
Erään talonpojan askeleet kaikuivat kiviportailla, toiset seurasivat
sitä. Uteliaat kääntyivät sinne kuin sähkökipinän kutsumina. Isäntä oli
kuollut, he astuivat rohkeasti sisään. Pojannulikoita tuli pihalle,
niitä luikahti siitä sisälle ja alkoi nousta ylös portaita. He
tahtoivat astua saliin tietäen, että mies makasi siellä. Tohtori tuli
sieltä ulos.
— Tiehenne! huusi hän kamalalla äänellä.
Pojat pakenivat.
Lääkäri puhui jollekin, joka oli jäänyt sisälle.
— Ennenkuin tuomari tulee, ei saa laskea ketään tänne! Ovi sulkeutui.
Vezza ja muut kerääntyivät pelästyneinä hänen ympärilleen.
— Oh! vastasi hän. — Enkö jo sanonut teille! Kuula on kulkenut sydämen
läpi.
Yksi salin ikkunoista avattiin. Hän juoksi sinne ja hänen perässään
äänettöminä kaikki toiset: Vezza, palvelusväki ja molemmat talonpojat.
Toinenkin ikkuna avattiin. »Nuoli» oli jo kaukana tyynellä järvellä.
Marinan vartalo ja airojen välähtely näkyivät vielä selvästi. Vezza,
joka oli likinäkönen, sanoi:
— Mutta sehän on paikallaan.
Ja todellakin, pursi ei näyttänyt etenevän.
— Ei, ei, vastasivat toiset.
Eräs talonpojista, lomalla oleva sotilas, joka oli noussut tuolille
paremmin nähdäkseen, sanoi:
— Karabiinilla kaataisin hänet siihen paikkaansa.
Fanny meni nyyhkyttäen pois tullakseen taas uudelleen katselemaan.
— Mutta Jumalan nimessä, minne hän menee? sanoi tohtori.
Ei kukaan vastannut.
Minuutin perästä talonpoika, joka seisoi tuolilla, sanoi:
— Malombran laaksoon hän menee. Suunta on suoraan laaksoon päin.
Fanny alkoi kirkua. Tohtori tarttui häntä käsivarteen kuljettaen tytön
pois ja käskien häntä vaikenemaan.
— Minkä tähden Malombran laaksoon? kysyi hän.
— Sieltä lähtee polku, joka kulkee vuorten halki, vastasi toinen, — ja
vie valtamaantielle.
Ei sille polulle pääse Malombran laaksosta, huomautti toinen.
— Pääsee. Tarvitsee vain mennä Acquafondan perälle. Se ei ole kuin
viiden minuutin asia.
— Kas tuolla ne ovat, huusi puutarhurin vaimo.
Kahden miehen soutama vene tuli näkyviin R...n rannasta soutaen purren
viereen.
Tohtori pani kämmenet torvena suulleen ja huusi:
— Pian!
— Saavatkohan ne sen kiinni? kysyi komendööri.
— Ei ainakaan järvellä, vastattiin. — Pursi on neljällä airon
vetäisyllä rannassa ja nuo toiset tarvitsevat siihen noin kymmenen
minuuttia.
»Nuoli» lähestyi pientä, pimeää Malombran laaksoa. Vene oli vastapäätä
palatsia. Yhtäkkiä kaksi miestä jätti soutamisen ja hyppäsi keulaan
huutaen jotakin, jota ei voinut kuulla.
— Vene! huudahti tohtori.
— Seisahtukaa! huusi hän kaikesta voimastaan.
— Seisauttakaa pursi! ja kääntyen sitten molempiin miehiin päin:
— Se on tuomari. Menkää kaikki puutarhan perälle ja huutakaa!
Hän karjui vielä tavuja painostaen:
— Murha! Pysäyttäkää pursi!
Ja todellakin nähtiin nyt toisen veneen tulevan lännestä palatsia
kohden, se kulki pyssyn kantaman päässä »Nuolesta». Ja huolimatta
veneestä ja palatsista kuuluvista epätoivoisista huudoista vene jatkoi
yhä rauhallisesti kulkuaan.
— He eivät kuule! Huutakaa kaikki, herran tähden!
Hän teki itse äärimmäisen ponnistuksen.
Vezza, palvelijat ja naiset huusivat kaikuvalla äänellä:
— Pysäyttäkää pursi!
Mutta vene kiiti yhä vain entiseen suuntaansa.
»Nuoli» katosi.