Tumma varjo ilmaantui don Innocenzon salin avonaiselle ovelle peittäen
tähtitaivaan; ääni sanoi:
— Ei mitään.
Kirkkoherra ei tuntenut sitä ja nosti lampun varjostinta.
— Ah, eikö mitään? sanoi hän.
— Ei mitään? toisti Steinegge.
He nousivat kumpikin ja lähestyivät vastatullutta.
— Siellä oli kuusi miestä, sanoi pormestari pehmeällä,
lombardialaisella tyyneydellään. — Neljä kansalliskaartilaista ja kaksi
karabinieeria, jotka etsivät koko metsän. Jos hän olisi ollut siellä,
olisivat nuo neljä, jotka saapuivat veneessä kymmenen, kaksitoista
minuuttia myöhemmin, jo löytäneet hänet. Olisi hauska tietää, mihin hän
on joutunut.
Steinegge viittasi häntä rukoilevin katsein vaikenemaan ja lähtemään
ulos. Pormestari ei ymmärtänyt, vaan seurasi molempia toisia, jotka
kuiskasivat hänelle jotakin, ulos puutarhaan.
— Ah! sanoi tämä.
Hän ei ollut nähnyt salissa erästä toista henkilöä istumassa nurkassa
seinän ja sohvan välissä. Tämä ei ollut liikahtanutkaan pormestarin
ilmestyessä eikä koko hänen puheensa aikana, mutta nousi jäätyään yksin
ja meni puutarhan ovelle, jossa vaatimattoman, pienen lampun valo
sammui selkeän, kuuttoman yön mustiin varjoihin.
— Joku väittää, sanoi pormestari loitoten kirkkoherran ja Steineggen
kanssa porttia kohden, — että hän olisi kiivennyt vuorille. Mutta
ajatelkaa toki, sellainen nainen kuin hän, miksi hän olisi mennyt
vuorille? Mennäkseen minne? Minä en sitten ollenkaan epäile, ettei hän
ole Acquafonda Pozzon pohjalla, tiedättehän, tuossa kolossa, joka on
Malombran laaksossa.
Edith ei voinut kuulla muuta, sillä he hävisivät nyt talon kulmauksen
taakse, ja keittiössä joukko eukkoja papatti kovaäänisesti. Hän
meni istumaan muurille vastapäätä ovea, josta kuuluivat kaikki nuo
lörpöttelyt juhlallisen yön rauhaan.
Ne olivat Martan ystäviä, vanhoja, suulaita eukkoja.
— Tyhmät hupsut, sanoi karhea ääni, joka kohosi kaikkien toisten
ylitse, — ettekö ymmärrä, että sehän on aina ollut hullu, pahemmin
melkein kuin tuo entinen? Mies oli hänen rakastajansa, sillä menneenä
kesänäkin, kun hän oli täällä, he tapasivat toisensa yöllä ulkona,
tämän on tohtori kertonut, jos oikein muistatte. Nyt hän tahtoi
hylätä tytön, mutta tämä ei sanonut sitä eikä tätä, vaan ampui. Ehei!
Sellaistahan lukee joka päivä sanomalehdistä!
— Oh, hyvä sielu, sanoi toinen eukko. — Ja mistä hän sai pistolit?
— Ainahan sillä nuo pistolit olivat. Ainakin viime elokuusta lähtien
varmasti, sillä puutarhuri kertoi, että hän huvittelihe ammuskelemalla
kuvapatsaita.
— Ja herra tohtori pelkäsi, pisti väliin eräs kolmas, — että hän olisi
tahtonut tappaa itsensä, mutta ettei hänen mieleensäkään johtunut, että
tahtoi tappaa tuon toisen.
— Hän kai ei tuntenut hyvin juttua. Vai itsensä tuo olisi tahtonut
tappaa! Sanovat hänen hypänneen Acquafondan Pozzoon. Uskotteko te
sitä? Kyllä minäkin sen tiedän, ettei häntä ole löytynyt! Sellainen
ketteräjalka! Sattui vastaani pari kolme kertaa metsässä. Olisittepahan
nähneet, millainen paholainen! Kuka tietää, missä hän tällä hetkellä
on? Nähkääs jos hän on tavannut mustalaisparven joka kuljeskelee siedä
päin, niin en ihmettelisi ollenkaan, jos hän olisi yhtynyt heihin. Enkä
minä ole ainoa, joka niin ajattelee.
Toiset eivät uskoneet ja sanoivat, että pitäisi luodata Acquafondan
Pozzo. Mutta tämä ei käynyt päinsä, koska railo oli syvä ja aleni
mutkitellen.
Sillävälin pormestari, kirkkoherra ja Steinegge palasivat yhä jutellen.
He näkivät varmasti selvään Edithin muurilla, koska keittiön ovesta
tunki heikko valo häneen asti.
— Uskokaa toki, sanoi pormestari, — puhutaan yleisesti, että jos
nainen oli hullu, niin oli mies vähänarvoinen hänkin. Sillä olihan
jo jokseenkin paljon tulla tänne rakastelemaan donna Marinaa, kun
kreivivainaja oli kuolemaisillaan ja juuri kun markiisittaren piti
naida toinen. Eikö teistäkin? Tuomari oli oikeassa sanoessaan, että
oikein se hänelle oli, tuo loppu!
Steinegge oli nähnyt Edithin, mutta toivoi, että nuo sanat tekisivät
hyvää hänelle, sillä kirkkoherra oli antanut hänelle toiveita, ettei
kysymyksessä ollut kovinkaan syvä tunne.
— Minäkin petyin, sanoi hän, — ja helppoa olikin pettyä tämän miehen
suhteen, sillä hän oli miellyttävä, kovin miellyttävä. Luulen hänen
olleen monta vertaa paremman sanoissa kuin töissä. Hän ei ole vakavasti
pitänyt markiisitar Malombrasta eikä kenestäkään muusta, luulisin.
Nähkääs, olen tuntenut useampia näitä kirjallisesti sivistyneitä
henkilöitä; kaikki samanlaisia! Heille rakkaus on kuin jonkinlainen
hermotauti, he tuntevat sitä milloin siellä, milloin täällä, muttei
koskaan todella vakavasti. Toissa päivänä hän tuli palatsiin, tänään
olisi lähtenyt, huomenna olisi takertunut kuka ties mihin.
— Hyvä, sanoi don Innocenzo, — _Parce sepolto_.
— Ja oletteko kuulleet tuosta kirjeestä? kysyi pormestari.
— En. Mistä kirjeestä?
— Tämä juuri on erinomaista. Tuo herra komendööri, tutkiessaan herra
Sillan taskuja, löysi sieltä aloitetun kirjeen. Siinä ei ole nimeä ja
se alkaa »rakas setä», sivu on täyteen kirjoitettu kuin jonkinlainen
testamentti. Näyttää todellakin siltä, kuin hän olisi aavistanut
olevansa lähellä loppuansa. Kuinka te sen selitätte?
— Ehkä tuo toinen oli uhannut tappaa hänet, sanoi don Innocenzo.
— Mutta kovin rumia asioita nämä ovat, päätti pormestari, rumia
sotkuja! On se vain hyvä asia, että osaa elää kunnon miehenä, eikö
totta, herra kirkkoherra, tuommoista ei silloin satu.
— Älkäämme tuomitko ketään, vastasi kirkkoherra.
Hetken vaitiolon jälkeen pormestari lähti. Molemmat toiset saattoivat
hänet puutarhanportille. Kun tämä oli poistunut, kiersi Steinegge
käsivartensa don Innocenzon ympärille ja painoi otsansa tämän olkapäätä
vastaan sanoen:
— Edith parka, Edith parka!
— Älkää pelätkö, teidän Edithinne on voimakas, hänellä on vielä toinen
voima, joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin.
— Niin, mutta hän kärsii, kärsii! Eihän teistä kuitenkaan tuntunut,
että hän olisi ollut kovin kiintynyt tuohon mieheen, eikö totta? Johan
te sen minulle sanoittekin, mutta sanokaa vielä kerta, sanokaa aivan
suoraan, miltä teistä tuntuu.
Onneksi oli pimeä, eikä Steinegge voinut nähdä don Innocenzon
rehellisillä kasvoilla tämän todellisia tunteita, surua, että hänkin
oli rohkaissut Edithin rakkautta tuohon onnettomaan.
— Ei, en luule hänen olleen, vastasi don Innocenzo venyttäen sanoja.
— Toivon, ettei hän ollut. Sehän oli niin veres asia. Toivon, että
hän voi pian unohtaa kaikki, kuin pahan unen. Oli viisaasti päätetty,
että matkustatte huomenna. Minusta se on hyvin ikävää, mutta se on
välttämätöntä. Ja Milanossa ei pidä puhua enää tästä asiasta, ei
koskaan enää. Ja nyt hiljaa!
He lähestyivät Edithiä kulkien hitaasti ja ääneti. Kun he saapuivat
hänen luokseen, nousi tämä ja yhtyi heihin He menivät kaikki pitkin
muurin viertä aina salin oven edustalle asti. Steinegge kääntyi
menemään sisään, mutta Edith istahti muurille.
— Ah, sanoi Steinegge pysähtyen, — minä luulin...
— Eikö täällä, isä?
— Minun mielestäni sinun olisi paras tulla sisään.
Edith nousi, syleili ääneti isäänsä ja meni hänen kanssaan saliin
istuutuen entiseen nurkkaansa. Steinegge ja kirkkoherra istuutuivat
äänettöminä hekin, katsellen värisevää varjoa lampun jalassa. Äänet
keittiössä vaikenivat. Yksi toisensa perään Martan ystävättäret
kulkivat puutarhan poikki heittäen salin oven eteen kuin taikalyhdyn
varjon ja kuiskaten sisään: — Hyvää iltaa. Niityiltä kuului sirkkojen
sirkutusta ja sammakoiden kurnutusta.
— Mihin aikaan olet käskenyt ajomiehen valjastaa, isä? kysyi Edith.
— Puoli kuudeksi, rakkaani, ehtiäksemme puoli yhdeksän junalle.
— Ja mitä kello nyt on?
— Kymmenen.
Sitten he eivät taas puhuneet mitään. Neljännestunnin kuluttua tuli
Martta katsomaan, oliko heillä aikeita mennä nukkumaan. Hän katsoi
hetken epäröiden isäntäänsä ja vetäytyi sitten varpaillaan takaisin
aivan kuin olisi mennyt ulos kirkosta saarnan aikana. Hetki sen jälkeen
hän pisti päänsä sisään ja kysyi, oliko ikkunaluukut suljettava.
— Ei, ei, vastasi Edith.
— Eikö ole hiukan kosteaa? sanoi Steinegge kääntyen don Innocenzoon
päin.
— Ei, ei näin korkealla, vastasi kirkkoherra.
Mutta Edith ei välittänyt, oliko kosteaa vai ei. Oven kautta näkyi
palanen sinistä taivasta täynnä välkkyviä silmiä.
Tähdet, rauhan leposijat, kuinka kaukana olettekaan, te toivomme ja
onnemme päämäärä! Kuinka tunteekaan teitä puhtain sydämin katsellessa
kuoleman ylevän ihanuuden ja monien asiain halveksittavan turhuuden,
asiain, jotka päivänvalossa tuntuvat niin suurilta! Sielujen
määräämätön tie niiden noustessa loppumattomasti elämästä elämään,
loistosta loistoon, kuinka, huokaillaankaan surujen painaessa,
että totuutta rakastava yö ottaisi silmiltämme sumean valon, joka
peittää sinut ja välkkyvät asuinsijasi. Sielu riutuu silloin toivossa
kuvitellen, että tuolla ylhäällä sitä säälivät, odottavat ja katselevat
vakavan lempeästi olennot, jotka rakastavat meitä, jotka tuntevat
salaisuuden, jonka vuoksi meidän on pakko viipyä täällä surujen
keskellä, jotka tuntevat ajatuksemme ja näkevät vaieten erehdyksemme,
koska korkea voima niin vaatii.
Martta kierteli keittiössä, sulki ovia, yski, sytytti kynttilöitä,
kolisteli. Silloin Edith keskeytti äänettömyyden.
— Olet varmaan väsynyt, isä sanoi hän, — ja huomenna on sinun noustava
aikasin.
Steinegge tuli liikutetuksi kuullessaan tuon rakkaan äänen niin tyynenä.
— Todellakin, taidan mennä nukkumaan, sanoi hän. — Huomenna ennen
lähtöä minun on vielä puhuttava kirkkoherran kanssa.
Tämä kutsui Marttaa ja käski tuomaan kynttilän ja panemaan kirkon
avaimet salin pöydälle ennen maatamenoa.
Edith ei liikahtanut.
— Entä sinä, sanoi Steinegge, — etkö tule?
Hän vastasi, ettei häntä nukuttanut ja pyysi saada jäädä vielä hetkeksi
don Innocenzon luokse, kun nyt oli viimeinen ilta.
Hänen isänsä oli hiukan pahoillaan, että Edith lähetti hänet yksin
nukkumaan.
— Mutta sinä tarvitset lepoa, sanoi hän.
Ja tytär syleili isäänsä ja tervehti liikutettuna.
Steinegge änkytti muutaman käsittämättömän sanan, tarttui kynttilään ja
meni ylös aivankuin olisi astunut miekka kädessä vihollista vastaan.
Martta toi toisen kynttilän isännälleen, mutta tämä lähetti Edithin
viittauksesta palvelijan pois käskien hänen mennä levolle.
Kun askelien ääni portaissa oli häipynyt, risti Edith kätensä ja katsoi
kirkkoherraan.
— Jumala on kuullut rukouksenne, sanoi don Innocenzo. — Hän on
vastaanottanut uhrinne.
Edith katsoi häntä yhä kädet ristissä ja mitään puhumatta, mutta hänen
silmänsä olivat kyynelissä. Don Innocenzo, tuon voimakkaan surun
valtaamana ja painamana, vaikeni myöskin.
Edith kallisti otsansa sohvan kädennojaa vastaan ja sanoi tukahdetulla
äänellä:
— En voi edes puolustaa häntä!
Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Ja isänikin! Niin väärin tuomitseva!
— Mutta ei, ei suinkaan, koetti don Innocenzo sanoa.
Edith kohotti kätensä vastaamatta, puri huultaan ja saatuaan
tuhahdetuksi nyyhkytyksen sanoi:
— Tulkaa tänne!
Kirkkoherra istuutui hänen viereensä sohvalle mielenliikutuksen
pusertaessa hänenkin kurkkuaan.
— Tulen, sanoi hän, — mutta älkäämme puhuko tästä, vaan tuosta toisesta
hyvästä uutisesta, jonka isänne ilmoitti teille ja minullekin. Kaikki
muu on ollut pahaa unta, johon emme ole olleet syypäät. Unohtakaamme se.
— Ei, sanoi Edith kiihkeästi, — ettekö itse sanonut minulle eilen
illalla, että minun oli kannettava häntä sydämessäni? Ja nyt, kun
kaikki syyttävät häntä, soimaavat häntä, eikä hän voi sanoa sanaakaan
puolustuksekseen, ja minulla olisi niin monta puolustusta, nytkö
unohtaisin ja hylkäisin hänet ajatuksissanikin; en ikinä, niin kauan
kuin elän ja toivon, että hän saa sen tietää siinä oikeudenmukaisessa
maailmassa, jossa hän nyt on. Hänkö ilman tunnetta! Kuulkaa!
Kirkkoherra kääntyi syrjittäin hänen puoleensa, hänen nojatessaan yhä
sohvan käsinojaa vastaan ja puhuessaan tuskin kuuluvalla äänellä.
— Tahtoisin, että te olisitte tuntenut hänet, niinkuin minä hänet
tunsin. Hänessä oli todellista tunnetta, vielä herkempää kuin
naisessa. Ja se juuri oli hänen onnettomuutensa, sillä siten hän ei
voinut onnistua maailmassa ja tulla toimeen tavallisten ihmisten
kanssa. Hän sulkeutui itseensä, omaan katkeruuteensa. Ja kun sitten
viimeinen tuki häneltä puuttui, niin hän kaatui. Minä uskon hänen
olleen uskonnollisen, sillä kuulin hänen usein puhuvan mitä syvimmällä
uskonnollisella tunteella. Kun hän puhui Jumalasta ja hengen elämästä,
joutui hän intoihinsa. Hän oli ymmärtänyt minun salaiset ajatukseni
isäni suhteen ja hyväksyi ne sydämessään. Huomasin sen eräänä päivänä
hänen katseestaan, kun tapasimme hänet tullessamme ulos tuomiokirkosta
isäni kanssa. Ja vaikka hän tuli melkein joka päivä luoksemme, en
kuullut hänen koskaan sanovan sopimatonta sanaa. Hän oli hyvin
omantunnontarkka tässä suhteessa... Me Saksassa emme ole kasvatetut
niinkuin nuoret italialaiset tytöt ja tunnemme enemmän maailmaa;
mutta hänellä oli niin suuri kunnioitus minua kohtaan ja hän oli niin
varovainen kaikissa puheissaan, kuin olisin ollut kymmenen vuoden vanha
tyttönen. Myöskin eräänä iltana kävelyllä ollessamme hän puhui minulle
täysin avomielisenä, kuitenkin ilman ainoatakaan suoraa sanaa, joka
olisi saattanut minut hämilleni tai punastumaan. Ja kuulla nyt tuon
pormestarin puhuvan tuolla lailla!
— Ei, ei minun mielestäni... änkytti don Innocenzo.
— Kuulin kaikki, kaikki, herra kirkkoherra. Ja olen varma siitä, että
kun hän tuli takaisin palatsiin, oli se tuon toisen kutsumana ja kuka
ties millaisella tavalla ja kuinka hellittämättömästi. Muistan liian
hyvin ne puheet, joita hän piti minulle Orridossa. Sanon teille, että
olen niin varma, kuin olisin nähnyt kirjeen tai sähkösanoman. Ja
silloin hän oli jätetty yksin, oli kaikkien hylkäämä. Kuka tietää,
kuka tietää, don Innocenzo, mitä raskaita ajatuksia hänellä lienee
ollutkaan, poika paralla, nähdessään minunkin kaikkine uskonnollisina
mielipiteineni kohtelevan häntä noin tylysti.
Hän, joka anoi apua, ettei vajoaisi! Olisinhan silloin voinut toimia
toisin, olla rehellinen ja puhua hänelle niinkuin sitten kirjoitin;
mutta luulin...
Hän ei voinut jatkaa.
— Ei, neiti Edith, vastasi kirkkoherra, — teidän ei pidä panna päähänne
näitä asioita. Kuinka olisitte voinut aavistaa mitään tuollaista?
Tahtoessanne tehdä niin ylevän uhrin, käyttäydyitte mitä järkevimmällä
tavalla, kun ette rohkaissut hänen tunteitaan ja jätitte nuorukaisen
aivan vapaaksi... Teidän omatuntonne on aivan puhdas, ja sen täytyy
pysyä rauhallisena.
Hetken perästä Edith kohotti kasvonsa.
— Ja etten voi olla täällä huomenna! sanoi hän.
— Niin, on parempi, uskokaa se! Ette voisi teeskennellä isällenne, ja
kuka tietää, kuinka hän kärsisi nähdessänne teidän tuskanne.
— Pitäkää edes huoli siitä, kuiskasi hän, — että joku sääliväinen
olento seuraa hänenkin arkkuaan. Ja rukoilkaa jälkeenkinpäin, lisäsi
hän.
Don Innocenzo lupasi sen hänelle, mutta Edith ei ollut vieläkään
tyytyväinen, hänellä oli vielä jokin vaikea sana lisättävänä.
— Onko hänen sukulaisilleen kirjoitettu?
— En tiedä.
— Niin, eiväthän hekään häntä rakastaneet. Tahtoisin ajatella hänelle
jotakin muistoa, niinkuin voin. Teidän pitää auttaa minua, niin ettei
kukaan saa mitään tietää, isäni kaikkein vähimmän.
Don Innocenzo tarttui hänen käteensä ja puristi sitä äänettömänä.
— Lähetän teille pienen piirustuksen Milanosta, sanoi Edith. — Tämän
suhteen kirjoittakaa minulle postitse.
— Olen tekevä kaikki, vastasi pappi, — kuin veljelle.
Öljy lampussa alkoi loppua, huone hämärtyi.
Don Innocenzo nousi.
— Menkää nyt lepäämään, sanoi hän. Mutta Edith pyysi saada viipyä
vielä hetken tyyntyäkseen, jos isä sattuisi vielä olemaan ylhäällä ja
kutsuisi häntä.
— Katsokaa, sanoi hän mennen ovelle, — mikä rauha!
Hän nojasi ovenpieleen katsoen taivasta, joka alkoi peittyä pilviin.
Tuhansia tähtiä välkkyi kuitenkin pilvien lomassa kuin suurissa,
sinisissä ikkunoissa. Kirkon kello löi yksitoista.
— Vielä tunti ja tämäkin päivä on lopussa, sanoi hän. — Minusta tuntuu,
että huomenna aurinko nousee toisen värisenä, ja sitten aina näen sen
sellaisena. Kuinka monta vuotta vielä?
— Oo, monta! Toivotan teille sitä kaikesta sydämestäni.
— Enpä tiedä. Ajattelen äitiäni.
— Minkä tähden äitiänne?
Edith ei vastannut, hän tarttui keppiin, joka oli jätetty siihen seinää
vastaan, ja piirteli sen kärjellä hiekkaan jotakin.
— Mitä teette?
— En mitään, sanoi hän ja pyyhki kepillä pois merkit.
Hänen isänsä ikkuna avautui silloin ja tämän kuultiin huudahtavan:
— Yhäkö ylhäällä? Mitä tämä merkitsee?
— Yhä, isä. Etkö tunne kuinka suloinen yö on? Meitä ei nukuta.
— Vuoret peittyvät pilviin, vai mitä? Pelkään, että saamme huomenna
sateen. Kuule, Edith, mieleeni tuli, että pitää muistaa Milanossa
tunnit Pedulli-Ripan perheessä, sillä lähdimme ilmoittamatta rouvalle
mitään.
— Kyllä, isä.
— Olisi myöskin hyvä, jos menisimme neiti M...n luokse huomenna, sillä
hänellä on vastaanottopäivä.
— Mielelläni, isä.
— Suo anteeksi, olisitko sattumalta nähnyt keppiäni.
— Se on täällä.
— Tahdotko olla niin hyvä ja tuoda sen minulle pannakseni sen yhteen
päivänvarjon kanssa ja samalla myöskin sikarikoteloni, jonka unohdin
saliin.
— Tulen heti, isä.
Hän astui saliin don Innocenzoa äänettömästi kädellään tervehtien. Tämä
etsi sikarikotelon, jonka Steinegge oli unohtanut eräälle tuolille, ja
ojensi sen hänelle. Edith tunsi kotelon alkuperän ja tarttui siilien
katsomatta sitä.
Jäätyään yksin kirkkoherra ajatteli:
— Mitähän hän lienee kirjoittanut?
Hän sammutti lampun, odotti, että Steinegge sulkisi ikkunansa ja
että askeleet salin yläpuolella vaikenisivat, sitten hän tarttui
kynttiläänsä, meni ulos ja kumartui katsomaan hiekkaan.
Hiekkaan oli kirjoitettu sana, mutta siitä ei saanut selvää, sillä
puolet oli pyyhitty pois. Neljä viimeistä jäykkää, vieraskielistä
kirjainta, sai kirkkoherra kauan niitä tutkittuaan näin luetuksi:
»... _mweh_.»
Muusta ei päässyt selville.
— Weh-sanan pitäisi merkitä saksaksi vaivaa, sanoi hän itsekseen. —
Mutta tuo m?
Hän pyyhki vihdoin koko sanan pois ja palasi mietteissään saliin.
Sill'aikaa palatsin synkässä varjossa Guercinon enkeli rukoili miehen
puolesta, joka petoksen kautta oli yht'äkkiä syösty ikuisuuteen.
Hänen elämänsä oli ollut lyhyt, köyhä toiminnasta, monen salaisen
kurjuuden tahraama, ja nyt lopussa oli vielä erehdyksiä, jotka
ankara inhimillinen tuomio oli jo tuominnut. Ja kuitenkin hän oli
miehekkäästi kamppaillut hengen kamppailua, kaatunut monet kerrat
ja taas haavoitettunakin noussut ylös ja taistellut edelleen; hän
oli rakastanut aina kuumeeseen ja kyyneliin asti noita jumalallisia
mielikuvia, joita maa ei päällään kanna, noita ylevän elämän ihanteita,
joita hän yksin ja ahdistuksissaan aavisti tulevaisuudessa olevan.
Hän oli kestänyt monet kerrat, kirvelevin sydämin, mutta lujin
kasvoin, ihmisten välinpitämättömyyden ja Jumalan äänettömyyden ja
tuntenut päänsä päällä ivaavan vihollisen varjon. Ja vieläkin enemmän,
tuntien epäjohdonmukaisuuden olentonsa sisimmässä, tuskallisten
ristiriitaisuuksien painamana, kykenemättömänä suuriin tekoihin, joista
hän uneksi, ja pieniin, jotka painoivat hänen sydämellään, nimittäin
elää ja tulla rakastetuksi, niin, joka päivä askel askeleelta työnsivät
häntä olosuhteiden valtava pahansuopaisuus ja hänen oman luonteensa
sairaalloisuus peloittavaa haaksirikkoa kohti.
Jos hänen kasvonsa olisi paljastettu, olisi hänet nähty levollisena.
Ehkä hänen sielunsa, vapautuneena ruumiista ja jokaisesta elon
siteestä, lepäsi vielä tyynenä sen yläpuolella niinkuin se, joka pitkän
oleskelun jälkeen on jättämäisillään ikipäiviksi majan, josta jo
halusikin lähteä, mutta seisahtuu vielä kynnykselle tyytyväisenä, ilman
kaunaa ja ilman kärsimättömyyttä, melkeinpä pieni säälinsävy mielessään
noita huoneita katsellessaan, jotka nyt ovat suljetut, autiot ja
hyljätyt. Hän tiesi menevänsä rauhaan, niin suuresti kaipaamaansa
lepoon, tiesi myöskin rakkaasta, vasta alkaneesta näystä, että oli
nyt rakastettu, niinkuin maisissa unelmissaan oli toivonut, hellän ja
voimakkaan sydämen rakastama, joka olisi hänelle aina kuolemaan asti
uskollinen. Ollen nyt itse toisella puolella noita monia asioita,
jotka meidän puoleltamme katsoen olivat hänestä näyttäneet halpamaisen
vääriltä, täytyi hänen ihailla järjestettyä suunnitelmaa ja hyvyyden ja
toivon valoa kaikessa.
Mutta suihkulähteet puhelivat keskenään yön hiljaisuudessa, ne
sanoivat, että Marina oli mennyt ikäänkuin Cecilia, kreivi Cesare,
niinkuin hänen esi-isänsä, että uusia valtiaita tulisi taas palatsiin
ja ettei maksanut vaivaa häiriytyä tämän vuoksi. Kun kuu hiukan
ennen aamunkoittoa tuli esiin valaisten pylväskuistikon lattiaa ja
dracenain ja azaleain loistoa — kukaan ei ollut ajatellut muuttaa niitä
paikoiltaan — niin se näytti hekumallisine hymyineen etsivän sieltä
jotakin, jota ei vielä sinä yönä voinut sieltä löytää, mutta jonka
inhimilliset vaiheet sitten sinne toivat: toisia silmiä, joita täyttää
haavekuvilla, toisia sydämiä, joita kiihoittaa rakkauteen niiden
sijasta, jotka juuri-ikään olivat ainiaaksi vapautuneet.