Kello kaksi aamupäivällä komendööri ja Silla istuivat työtä tehden
kirjastossa. He valmistelivat asiakirjeitä, sähkösanomia ja luetteloja
henkilöistä, joille oli lähetettävä kuolinilmoituksia. Vezzaa vaivasi
loppumaton puhetulva. Istuen kreivi Cesaren pöydän ääressä, Sillaa
vastapäätä, jutellen, kirjoittaen, tarttuen yhteen paperiin ja heittäen
pois toisen, hän ei vaiennut hetkeäkään muuta kuin katsellakseen
kynänsä terää, lukeakseen epäselvästi mutisten, mitä oli kirjoittanut,
tai pusertaakseen vasemmalla kädellään poskistaan ja leuastaan jonkin
lauseen, joka ei tahtonut helpolla tulla. Vähän väliä hän vilkaisi
Sillaan koskettaen hienotunteisesti kysymystä Marinan saamasta
salaperäisestä tiedonannosta. Mutta Silla vastaili harvasanaisesti tai
ei ollenkaan. Hän ajatteli keskustelua, joka hänellä oli ollut tässä
samassa paikassa kreivin kanssa viime elokuussa, illalla palatsiin
tulonsa jälkeen. Hän luuli vielä kuulevansa tuon mahtavan äänen ja
vihaisen nyrkin iskun pöydälle. Nyt järvenpuolisista ikkunoista
vinosti sisään paistava aurinko täytti vihertävällä, kullanhohteisella
valollaan salin, ja kreivi lepäsi viereisessä huoneessa elottomana.
Millainen muutos! Hän kirjoitti kirjoittamistaan, viskaten hänkin
paperin ja ottaen toisen koskaan tarkastamatta mitä kirjoitti ja
säpsähtäen huomatessaan kirjoittaneensa väärin tai jättäneensä pois
sanan. Hän pakotti ajatuksensa kokoon, mutta pian ne taas lensivät
omille teilleen.
— Sähkösanomat ovat valmiit, sanoi Vezza. — Soittakaamme, että
ne viedään pois. Tahdotteko olla niin hyvä? Kiitos. Ja kirjeet
asiamiehille ja vuokraajille. Ainakin Oleggiossa oleville pitäisi
ilmoittaa heti. Kuka niiden nimet tietää? En viitsisi etsiä
rekistereistä, ennenkuin C...n tuomari tulee. Mitä ihmettä tuo
mies tekeekään? Tiedättekö, että hän on urkurikin? Jos kirkossa on
jumalanpalvelus, niin hän ei ehkä tulekaan panemaan sinettejä ennen
iltaa. Ja varmasti hän tulee onkien ansaitakseen illallisensa. Eikö
teistäkin, Silla, täällä ole jokin outo haju? Eikö? Vakuutan teille,
että toivoisin mitä pikimmin olevani Milanossa. Entä te, mitä aikeita
teillä on?
— Minullako?
Kamaripalvelija astui sisään.
— Nämä sähkösanomat, sanoi Vezza. — Lähettäkää joku viemään ne heti
paikalla.
— Tiedättekö? sanoi hän uudelleen Sillalle, — haluaisin tietää mitä
aikeita teillä on, sillä minulla olisi eräs ehdotus teille.
— Mikä ehdotus?
— Emmekö menisi hengittämään hiukan raitista ilmaa?
He astuivat pieneen, rinteellä riippuvaan puutarhaan. Tuuli kohisi
korkealla viinitarhassa ja laskeutui raivoten pihalle, puhaltaen siellä
täällä jonkin suihkulähteen sateen hietikolle.
— Kuinka kaunista ja kuinka iloista! sanoi komendööri. — Sanokaapa,
tuntuuko teistä siltä, että talon isäntä on kuollut?
— Kyllä minusta, vastasi Silla.
— Ja minusta ei ollenkaan. Mutta yhdentekevää. Kuulkaa, minulle
on jätetty toimeksi etsiä historian ja italian kirjallisuuden
opettaja erääseen erinomaiseen yksityiseen oppilaitokseen Milanossa.
Kaksikymmentäkaksi viikkotuntia, kaksi kuukautta vapaata ja
kaksituhattakaksisataa liiraa palkkaa. Sopiiko se teille?
Silla ojensi hänelle kätensä ja kiitti innokkaasti.
— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia suosituksia, hän vastasi.
— Pyh! Se ei haittaa. Sen asian minä kyllä järjestän. Mitä pirua nuo
tuolla tekevät?
»Nuo tuolla» olivat puutarhuri ja Fanny poimimassa kukkia vastapäätä
ansaria olevista kukkapenkeistä. He näkyivät palatsin vasemman siiven
ja pihan vihreän, puoliympyräisen muurin välistä, pieni järvenkaistale
taustanaan.
Vezza viittasi kädellään Fannya, joka tuli pihan poikia puutarhan aidan
viereen.
— Mitä teette?
— Minun neitini, sanoi Fanny kohottaen salaperäisesti kulmakarvojaan ja
ojentaen huuliaan.
— Minkä vuoksi? Hautajaisiinko?
— Ooh! Hautajaisistako hän nyt välittäisi! Päivällisiä varten! Kuinka,
ettekö tiedä! Eikö herra Paolo ole sanonut teille, että hän on käskenyt
valmistaa oikeat juhlapäivälliset ja sanonut, ettei keittiössä saisi
tehdä mitään ilman hänen erityisiä määräyksiään, nimittäin neidin.
— Neiti Fanny! huusi puutarhuri.
— Tulen kohta! Kaunista tämäkin tässä, häh! Minä jätän kohta kaikki
siihen paikkaan! En tahdo ainakaan tulla sellaiseksi kuin hän.
Inhoittava tuuli ja aurinko, joka paikassa pään päällä.
— Neiti Fanny! huusi puutarhuri kolmannen kerran. — Tuletteko vai
ettekö tule?
— Tulen, tulen! Ellei minua ole, niin toinen ei osaa tehdä mitään.
Samaa sanoi minulle myöskin don Cecchino Pedrati, josta olette jo ehkä
kuullut puhuttavan. Se vasta on suuri talo, se!
— Niin, niin, menkään vain, sanoi Vezza.
Fanny meni huutaen puutarhurille, että eikö tämä nähnyt herrojen
puhuvan hänelle.
Komendööri kääntyi Sillaan päin.
— Tahdon mennä ottamaan selvää näistä päivällisistä, sanoi hän. — Tuo
kokin tyhmyri, joka ei tule sanomaan minulle mitään!
— Mutta se on aivan mahdotonta! sanoi Silla.
— Se on selvä. Enkö sanonut teille tänä aamuna? Kaikkea muuta kuin
parantunut! Milloin lääkäri tulee?
— Oikeastaan hänen pitäisi tulla piakkoin. Hän oli täällä tänä aamuna,
ennenkuin te olitte herännyt, ja sanoi, ettei voinut palata ennen kello
kahta. Nyt on Giovannakin kuumeessa.
— Herra Silla, sanoi Rico tullen kirjaston ovesta, — donna Marina
sanoi, että olisitte hyvä ja menisitte hänen luokseen hetkiseksi.
— Siinä ollaan, ajatteli kommendööri. — Koko murhenäytelmä tämäkin!
Silla astui sisään sanaakaan sanomatta.
Rico saattoi hänet ylös avaten oven vanhanaikaiseen huoneeseen.
Marina seisoi keskellä huonetta avatuista ikkunoista tulvivassa valossa.
— Jätä auki, sanoi hän pojalle, ennenkuin kääntyi Sillaan päin. — Ja
nyt, mene alas puutarhaan auttamaan isääsi ja Fannya. Heti!
Hän meni ulos käytävään kuunnellen hetkisen, kun poika astui alas
portaita, ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan Sillaa.
Hänellä oli yllään sama valkea puku sinisine koruompeluksineen kuin
kuin edellisenä iltana; hiukset olivat epäjärjestyksessä ja kasvot
kuolonkalpeat.
Silla kumarsi kohteliaasti. Kohottaessaan taas kasvonsa hän näki
Marinan kääntävän hänelle selkänsä ja kulkevan hitaasti ikkunaan päin.
Sieltä hän ryntäsi kiireesti käytävän ovelle ja uusi:
— Rico!
Mutta poika oli jo kaukana eikä kuullut huutoa. Sitten hän seisahtui
katsomaan Sillaa toisen kerran ja sanoi:
— Ei ketään. Täällä ei ole ketään.
Silla ei voinut olla ymmärtämättä pitkää, intohimoista katsetta täynnä
mykkiä kysymyksiä ja käsitti, että Marina oli pettänyt Vezzan, mutta
hän pysyi liikkumattomana.
Silloin Marinan silmien tuli sammui yht'äkkiä.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Ja tuo tervehdys tuntui putoavan jäätyneenä kolmannesta taivaasta.
— Onko Vezza puhunut teille? jatkoi hän heti.
— Olisin lähtenyt heti, markiisitar, mutta...
— Tiedän, tiedän.
Silla vaikeni. Ebenpuinen arkku norsunluisine leikkauksineen ja ympäri
huonetta hajoitetut kukat muistuttivat vielä edellisen yön kamalaa
tarinaa.
— Tiedän, kertasi Marina päättäväisellä ja halveksivalla äänellä, —
mutta se ei riitä. Ja hän otti askeleen Sillaa kohti.
— Olette siis käsittänyt, että se oli mielen harhaa? sanoi hän.
Silla nyökkäsi. Hän oli lyhyen välimatkan päässä Marinasta pianon
toisella puolella. Tämä heittäytyi melkein suulleen pianon päälle ja
kohotti kasvonsa katsoakseen miestä.
— Ja te uskoitte? sanoi hän. — Ja olette tyytyväinen?
Silla ei vastannut.
— Niin, sanoi Marina hiljaa sulkien silmänsä kuin imarreltu eläin. —
Luonnollista, yksinkertaista ja mukavaa! Hyvä on! huudahti hän nousten.
Pianon päällä oli kukkamaljakossa ruusuja ja glysiinejä. Hän tempasi
niitä kourallisen ja hajoitti lattialle.
— Lähdettekö, hyvä on, sanoi hän, — mutta se ei riitä. Ettekö tunne
velvollisuutta tehdä muita uhrauksia vuokseni?
Hänen äänessään värisi katkera iva.
— Olen käskettävänänne, markiisitar, vastasi Silla vakavasti. — Minkä
uhrauksen tahansa.
— Kiitos. Olisitteko siis halukas kirjoittamaan kreivi Salvadorille?
— Kreivi Salvadorille! huudahti Silla hämmästyksissään. — Mitä pitäisi
minun kirjoittaa hänelle?
— Että lähdette täältä ikipäiviksi ja ettette yritä koskaan enää tavata
minua.
— Ja riittääkö tämä teille?
— Kuinka hyvä te olette, sanoi Marina puoliääneen.
— Voin sitä ollakin kreivi Salvadorille, vastasi Silla kylmästi — Tänä
yönä ilmoitan olevani hänen käytettäväkään ja odotin kokonaisen tunnin,
mutta hän ei näyttäytynyt.
— Ah, te vihaatte häntä? huudahti Marina salamoivin silmin.
— Minä? En suinkaan.
Marina alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten
yht'äkkiä sanoen:
— Mutta eilen illalla te vihasitte häntä, vai mitä? Eilen illalla
yhdentoista aikaan?
Silla mietti hetken ja vastasi:
— Markiisitar, minunkin puoleltani se oli vain aistiharhaa.
Marina nauroi ääneensä, ja tuo nauru pusersi Sillan sydäntä.
— Silloin, sanoi hän, — annan teille kaikki anteeksi ja asia loppuu
siihen.
— Markiisitar ei siis halua minulta muuta?
— Kiitos, vastasi Marina hymyillen rakastettavasti.
— En mitään. Tapaamme toisemme vielä päivällisillä, eikö totta? Te
syötte päivällistä täällä? Pyydän teitä, lisäsi hän nähdessään Sillan
epäilevän.
Tämä tiesi, ettei päivällisistä tulisi mitään, mutta piti
varovaisempana olla koskettamatta kysymystä ja kumarsi vain kiittäen.
Kun Silla oli menossa ulos, löi Marina kädellään arkkua ja sanoi:
— Tiedättekö? Se on hävitetty.
Silla kääntyi ja näki kauniin valkean käden tekevän ilmassa liikkeen,
kuin jotakin olisi hävinnyt, ja kauniin pään, joka tervehti vielä
hymyillen.
— Sitä parempi sanoi hän.
Päästyään tuskin käytävän toiseen päähän ja astuttuaan portaille hän
kuuli takanaan kimeän huudon. Hän ryntäsi takaisin ovelle, josta oli
tullut, ja seisoi siinä henkeään pidättäen kuuntelemassa. Hän kuuli
vaatteiden kahinaa ja avainta kierrettävän lukossa. Silla poistui ja
alkoi laskeutua portaita alas täynnä levottomuutta.
Marina oli päästänyt tuon huudon ja sitten sulkenut oven avaimella. Hän
löi nyrkeillään otsaansa hillitäkseen itseään, avasi sitten arkun ja
veti käsikirjoituksen sen alaslasketulle kannelle, ja haavoitettuaan
vasenta käsivarttaan hän kirjoitti verellään Cecilian viimeisten
sanojen alle:
»C'est ceci qui fait cela.