— Kas tässä agave, jota tahdoin näyttää teille, sanoi don Innocenzo
Steineggelle. — Kaunis, vai mitä?
Se seisoi ylpeänä ja surullisena nauttien auringosta keskellä suurta,
harmaata kalliota kahden lyhyen metsäkaistaleen välillä. Ylhäällä
kallion reunan ja sinisen taivaan välillä laihat pensaat rimpuilivat
nauraen voitokkaassa tuulessa, joka ryntäsi laakson lävitse, suhisi
alhaalla don Innocenzon kasvitarhassa, pappilan katolla ja niityillä.
Karhunmarjapensastöyhtöjä riippuili kallion halkeamissa, pitkiä ja
kierteisiä murattiköynnöksiä laskeutui sen juurilta, jotka vajosivat
vielä sateesta märkänä kimaltelevaan nurmeen. Tuo murattien rakastama,
karhunmarjapensaita sietävä suunnaton, puoleksi paljas kallio oli
seudun keskus, elämä ja ihastus. Don Innocenzo oli antanut tuoda sinne
yksinkertaisen istuimen ja vietti tuntikausia lukien ja mietiskellen
siellä.
— Siinä on jotakin etelämaalaista, tuossa agavessa, eikö totta?
Minä tulen usein tänne kirjoineni ja ajatuksineni hengittämään tätä
viattomuuden ilmaa, joka puhdistaa sydämen. Tarvitsen sitä, sillä olen
kateellinen, vihainen, ehkä pahansisuinenkin ja kunnianhimoinen, ei,
kunnianhimoinen en sentään, vaan saita. Väliin minusta tuntuu kuin
olisin saita, kuin huolehtisin liiaksi muutamista joutavista asioista.
Kuulkaa, teen teille synnintunnustukseni. Annatteko te sitten minulle
synninpäästön? Minä puhun joka tapauksessa, sillä se tekee minulle
hyvää, te puolestanne tehkää sitten miten haluatte. Siis, kun näen
viljeltyjä peltoja, tunnen että Jumalan ja minun välilläni on niin
paljon ihmisiä; täällä en tunne olevan enää ketään ja puhun Herran
kanssa kahden kesken, sitäkin mieluummin, koska on kysymyksessä minun
omat vaivani. Kai teilläkin on sellaisia hetkiä. Eikö teillä ole
koskaan mitään, joka vaivaa teitä?
Steinegge työnsi yhdellä iskulla keppinsä maahan.
— Voi, kuinka sokea! Kuinka tyhmä olen ollut! sanoi hän. — En ole
mitään ymmärtänyt! En mitään epäillyt! Luuletteko, että hän on kovin
kiintynyt tuohon?
— Oo, ei niinkään kovin, toivoisin! vastasi don Innocenzo
loukkaantuneena, että puheensa sai niin vähän huomiota osakseen. —
Rauhoittukaa! Älkää saattako minua katumaan, että kerroin teille
kaikki. Puhuin estääkseni teitä pyytämästä neiti Edithiltä selitystä
herra Sillan puheeseen. Neiti Edithin ei pidä saada tietää sitä,
se tuottaisi hänelle liiaksi surua. Muuten on ehkä paras näin, ja
sanokaamme suoraan, että niin on. Näettekö, mikä mies tuo herra Silla
oli!
— Mikä mies hän oli? Mitä tahdotte? Pidin hänestä niin kovin paljon. En
voi tuomita häntä vielä niinkuin te.
Hän pyyhkäsi otsaansa kuin olisi tahtonut työntää sinne takasin monia
kiusallisia ajatuksia.
— Minun tähteni! sanoi hän, — minun tähteni!
Minä suutelisin kiitollisuudesta sitä paikkaa, mihin hän jalallaan
astuu, ja sanoisin sitten: tallaa minut jalkaisi alle, mutta minä
en ymmärrä. Ettekö tiedä, herra abbee, että minulle on liikaa
omistaa kokonaan Edithin sydän, että väliin tunnen omantunnon vaivaa
kuin suuren itsekkyyden vuoksi ja olisin ollut onnellinen tästä
avioliitosta; sillä minäkin olen jo vanha ja on ajateltava muitakin
asioita.
— Tulkaa, sanoi don Innocenzo liikutettuna, ja tarttuen Steineggen
käsivarteen hän vei tämän yksinkertaiselle penkille. — Pysähtykäämme
tähän, ajatelkaamme, miettikäämme, mitkä syyt olisivat voineet
vaikuttaa tyttäreenne.
Steinegge seisahtui peläten jotakin odottamatonta paljastusta.
— Mitä? sanoi hän.
— Tulkaa, tulkaa, istukaa tähän.
Don Innocenzo ei löytänyt ensimmäistä sanaa, pusersi kiivaasti käsiään
ja imi tapansa mukaan yhteenpuristetuin huulin ilmaa.
— Ettekö ole sattunut koskaan huomaamaan, alkoi hän vihdoin, — jotakin
huolta, jotakin salaista surua tyttärenne sydämessä?
Steinegge säpsähti.
— Rahahuolia? sanoi hän.
— Ei, ei!
Tuskallinen pelko väänsi miesparan kasvot hänen kysyessään:
— Terveyskö?
— Ei, ei, kuulkaa. Voisihan olla, että teidän tyttärenne tahtoisi
ajatella yksistään teitä, huolehtia yksistään teistä ja elää yksistään
teitä varten, siksi kunnes te, rakas ja parhain ystäväni...
Don Innocenzo tarttui puhuessaan hänen käteensä.
— ... ymmärtäisitte, mikä on tuo salainen suru, joka, tiedän sen, on
tyttöparan sydämessä.
— Te tiedätte sen! huudahti Steinegge kalpeana ja puristaen kovasti
papin kättä katsoen häneen suu auki.
— Olettakaa, että minä en ole pappi, jatkoi kirkkoherra. — Nyt juuri
en ole pappi, olen ystävä. Eikö totta? Tahdotteko kuunnella minua kuin
hyvää ystävää?
Steinegge nyökäytti kiivaasti päätään voimatta puhua.
— Hyvä, oikein! Sanokaapa, te olette kärsinyt paljon elämässänne,
eikö totta? Olette ollut vainottu, parjattu, eikö totta? Ja etenkin
niiden puolelta, jotka kantavat tätä pukua? Niin, sanokaa vain suoraan.
Luuletteko, etten minäkin tunne pappeja, jotka ovat roistoja? Sitten te
olette saanut suuren kauhun heitä kaikkia kohtaan... Ei, sen uskon, ei
minua kohtaan; mutta se on poikkeus. Ja sitten olette alkanut halveksia
erästä toista äärettömän paljon korkeampaa asiaa kuin nuo kurjat
papit, sitä Sanaa, jonka vartijoita ja saarnaajia heidän olisi pitänyt
olla. Antakaa minun puhua, te saatte puhua sitten. Uskon kyllä, että
neiti Edithin tulon jälkeen te olette paljon lähestynyt tätä Sanaa,
kuinka ette olisi? Teidänkin on täytynyt tuntea ollessanne tyttärenne
kanssa valoa ja lämpöä, mutta tähän saakka ei teidän ja neiti Edithin
töillä tässä uskonnon kysymyksessä ole minkäänlaista yhtäläisyyttä,
eikö totta? Te ette voi sanoa olevanne katolilainen, ette edes
kristittykään. Nyt neiti Edith uskoo ja hänen on uskottavakin, että
jos te ette alistu sydämestänne kirkon alle, niin ette voi yhtyä
hänen kanssaan ylösnousemukseen ja elämään. Kas tässä tuo tuskallinen
salaisuus! Teidän tyttärenne sydän ja kaikki ajatukset ovat siinä. Hän
tahtoo elää vain tätä varten; olen varma, että hän etsii oman itsensä
uhrautumista ja nauttii siitä erikoista tyydytystä, uuden toivon
lähdettä. Te voitte olla ylpeä, että teitä näin rakastetaan. Neiti
Edith luottaa Jumalaan saadakseen unelmansa toteutetuksi, ymmärrättekö?
Hän ei tahdo sanoa: jos rakastat minua, tee se! Ei koskaan, vaan hän
tahtoo, että teidän sielunne eläisivät suljettuina toinen toiseensa
yhtämittaisessa vuorovaikutuksessa, josta vähitellen huomaamatta, joka
päivä, joka hetki, Usko voi astua teihin, ystäväni. Ehkä minun ei olisi
pitänyt sanoa teille tätä.
— Oh! huudahti Steinegge tukahtuneella äänellä vastustaen.
— Ehkei minun olisi pitänyt, mutta kun te sanoitte, — en ymmärrä, niin
jokin sisälläni lähetti varovaisuuden tiehensä, ajattelin: tässä on
puhuttava, hänen pitää saada tietää, tuollaiselle uhrille on pantava
arvoa; en tahdo puhua hänelle kuin pappi, vaan niinkuin ystävä. Enkä
todella puhu niinkuin pappi, ja sanon teille, etten koskaan olisi
kehoittanut häntä tähän uhriin ja että kunnioitan tytärtänne senvuoksi.
Steinegge työnsi hatun niskaansa, risti kätensä pudistaen niitä
hermostuneesti ja katsoi taivasta kohti; sitten hän peitti niillä
kasvonsa nojaten kyynärpäitään polviaan vastaan.
— Ymmärsin, mumisi hän, — ensimmäisenä iltana... mutta nyt... luulin
hänen olevan tyytyväinen.
Don Innocenzo kumartui kuuntelemaan noita epäselviä sanoja.
— Kuinka? kysyi hän ystävällisesti.
— Luulin hänen olevan tyytyväinen, toisti toinen ottamatta käsiään
kasvoiltaan. — Nyt rukoilen hänen kanssaan... menen kirkkoonkin... olen
antanut anteeksi kaikille, luulin, että se riittäisi.
Pappi oli vähällä heittää käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa: niin,
mene rauhaan, sinä raukka, kiusattu, yksinkertainen ja nöyrä, sinulle
se riittää! Sinä olet kuin poika, jonka isä lähetti maailmaan työtä
tekemään ja joka haavoitettuna, toveriensa vainoamana palaa takaisin
isänsä huoneeseen ja itkien kolkuttaa ovelle, mutta palvelijat sulkevat
sen hänen edessään kuin arvottomalta. Hänen isänsä on nähnyt ja kuullut
kaikki. Pyhä Jumala, etkö sallisi, että tämä ottaisi hänet vastaan ja
lohduttaisi häntä? Hän oli sanomaisillaan näin, mutta katsoi pukuaan,
puraisi huultaan ja vaikeni painaen sanat kuohuvaan sydämeensä.
Steinegge hypähti yht'äkkiä seisoalleen.
Menkäämme hänen luokseen, ystäväni, sanoi hän, — menkäämme hänen
luokseen heti paikalla. Minä teen kaikki; menkäämme heti!
— Ei, ei, ei, vastasi don Innocenzo. — Hän ei suostuisi vastaanottamaan
kääntymystänne, joka näin ollen johtuisi vain rakkaudesta häneen,
mutta ei vakaumuksesta. Ajatelkaa asiaa, älkääkä puhuko neidille
tämänpäiväisestä keskustelustamme. Koska sanotte rukoilevanne, niin
rukoilkaa, pyytäkää Jumalalta sanaa sydämeenne, ja jos tämä sana tulee,
niin silloin, silloin voitte sanoa tyttärellenne: tiedä, että olen
ajatellut, rukoillut ja uskon nyt. — Mutta sitä ennen ei mitenkään.
Ja nyt, sallikaa minun muuttua jälleen papiksi ja sanoa teille: olen
kokonaan käytettävänänne, puhelkaamme, lukekaamme, keskustelkaamme...
ja jos haluatte, parjatkaamme yhdessä pappeja!
Don Innocenzo lisäsi hymyillen nämä sanat nähdessään Steineggen hiukan
epävarmana.
— Suokaa anteeksi, vastasi tämä, — suokaa monin kerroin anteeksi,
ystäväni, mutta me emme puhele, lue ja keskustele. Tiedän, että
teidän todistelunne tekisivät minulle pahaa, sillä olen lukenut ja
kuullut elämässäni liian paljon todisteluja näistä uskonnon asioista,
vaikkakaan en ole filosofi enkä oppinut. Minä pelkäsin kuulla teiltä
johtopäätöksiä, jotka olen jo monet kerrat ennen nähnyt tehdyn tyhjiksi
ja jotka saisivat minun sydämmeni kutistumaan kokoon. Luulen, että
minuun tekisi paremman vaikutuksen eräs arvostelu, jonka muutama
päivä sitten luin eräässä vastailmestyneessä saksalaisessa kirjassa —
Hartmannin kirjoittama ja varmasti hyvin jumalaton teidän silmissänne
— ja jossa sanotaan, että kristinoppi tulee loppumaan siihen, mistä se
alkoikin, köyhien ja vaivaisten viimeisenä lohdutuksena, _der letzte
Trost_. Tämä vaikutti minuun kuin suuri valonvälähdys, mitä uskoonne
tulee. Huomatkaa, että kirjailijan mukaan koko ihmissuku tulee kerran
joutumaan hengessään vaivaiseksi elämän ja sen kaiken turhuuden vuoksi.
Toiselta puolen taas teillä ei voi olla todisteita, jotka puristavat
ihmiset kuin pihteihin. Silloin pitäisitte koko maailmaa kädessänne,
järki olisi teidän puolellanne, mutta intohimot teitä vastaan. Mutta
sen sijaan asianlaita on juuri päinvastoin: te pidätte vallassanne
paljon enemmän intohimon kuin järjen ihmisiä, paljon enemmän naisia
kuin miehiä, enemmän kansaa kuin sivistyneistöä. Ei, se ainoa, jonka
luulen teidän voivan ottaa, on sydän; kun olette sydämen ottanut ja
vedätte sitä puoleenne, täytyy koko ihmisen mennä. Näin juuri on
tapahtumaisillaan minulle, sillä sydämeni ei ole kokonaan vallassani.
Teillekin, ystäväni, kuuluu siitä osa, ja... voisinko sanoa teille
erään asian? Teidän niin hyvät kasvonne, joita rakastan, tuossa
papinpukunne yläpuolella, ovat minulle paljon voimakkaampi todiste kuin
koko teidän teologianne.
Lausuessaan sanan teologia Steinegge nyrpisti nenäänsä kuin haistellen
jotakin mädäntynyttä.
— Mitä järjettömyyksiä! sanoi don Innocenzo kulmakarvat rypyssä, mutta
suu hymyssä.
— Järjettömyyksiä, järjettömyyksiä! Se ei ole totta, ettei meillä
ole todisteita! Luonnollisestikaan ei mysteerioille perustettua
kristillistä uskoa voi todistaa loogillisilla todistuksilla,
jotka puristaisivat kuin pihdit. Tätä kysymystä ei voi käsitellä
niinkuin geometrista probleemia; mutta siitä huolimatta on olemassa
menettelytapa, joka johtaa noita mysteerioita kohden, menettelytapa,
joka on paljon nopeampi ja vaikuttavampi kuin teidän ontuva loogillinen
menettelytapanne, joka kaiken lopuksi, rakas Steinegge, ei ole koskaan
löytänyt itsestään mitään suurta. Katsokaa, ottakaamme esimerkiksi
tuo kulunut erotus järjen ja sydämen välillä, tai sanokaamme älyn ja
rakkauden välillä, ja muistakaamme, että ne eivät ole hengen kaksi
eri osaa, niinkuin ei auringossakaan ole yhtä osaa, joka lämmittää
ja toista, joka loistaa. No niin. Te, herrat filosofit, kun etsitte
totuutta, sanotte: meillä on nämä kaksi jalkaa, joista toinen
ottaa mittaamattoman pitkiä askelia ja keikahduksia, jopa kykenisi
hypähtämään jonkin leveän elämän halkeamankin ylitse. Mutta me emme
tahdo käydä sellaiseen vaaraan, me tahdomme aina tuntea maan jalkojemme
alla. Me emme hillitse tuota vasenta, tunteellista jalkaa, emme vie
sitä tarpeen vaatiessa taaksepäin ja nojaudu toiseen, emme, vaan ilman
muuta me leikkaamme sen pois ja kuljemme yhdellä jalalla, hitaasti
vain, niin pitkälle kuin pääsemme. Ja niin he tekevät, rakas ystäväni;
he menevät valloittamaan taivasta ja maata yhdellä ainoalla jalalla
ja kutsuvat sitä sitten positivismiksi. Ja nuo ihmisetkö johtaisivat
maailmaa? Huonosti se tulisi johdetuksi.
Don Innocenzo nousi seisoalleen kasvot palavina ja silmät täynnä
kirkasta valoa.
— Ja minä sanon teille, lisäsi hän tyynemmin, ettei inhimillinen
ajatus voi eikä saa antautua uskonnollisten asiain etsiskelyyn ilman
siveellistä valmistusta. Ilman puhdasta sydäntä ei voi nähdä jumaluuden
syvyyksiin. Etsinnän välineen, ajatuksen, täytyy olla valmistettu; sen
täytyy omistaa koko alkuperäinen voimansa ojentautuakseen hyvään päin,
hyvän alkuperusteihin, jotka samalla ovat totuuden alkuperusteita.
Jokainen himo ylpeydestä alkaen määrää toisen liikkeen ja muuttaa
tuon jännityksen suunnan; ja mihin silloin mennään? Sen näemme mihin
mennään. Senvuoksi meidän uskonnossamme siveellinen opetus käy
dogmaattisen opetuksen edellä. Tämä on sydämen ensimmäinen, suuri
apu uskonnollisen etsiskelyn tiellä, se määrää suunnan lähtökohdan.
Jos lähdette ylpeydestä ja aistillisuudesta, niin loogillisesti
menette kaiken kieltämiseen, tyhjyyteen ja pahaan, sillä on olemassa
peloittava, järkiperäinen tie, joka johtaa sinne. Jos taas lähdette
puhtain sydämin ja puhtain töin sillä ne kuuluvat välttämättä yhteen,
niin menette totuutta kohti. Mutta kuinka? Yksistäänkö logiikan
avulla. Ei. Sydämelläkö ja tunteella yksin? Ei niinkään, se on varma,
vaan kaikkine sielunkykyinenne, järjen, mielikuvituksen ja rakkauden
avulla. Puhun nyt inhimillisistä etsiskelyn keinoista ja jätän sikseen
armon. Ei ole kysymyksessä johtaa tai päätellä, vaan heittää eteemme
korkeita otaksumia. Ja tähän tarvitaan mielikuvitusta, tunteen lämpöä
ja puhtautta. Ja ennen kaikkea siihen tarvitaan sitä sielumme korkeata
kykyä, en tiedä kuinka ratsionalistit selittävät sen, kykyä nähdä
äkillisten, sisäisten välähdysten valossa...
— Minulla ei ole tuota kykyä, sanoi Steinegge.
— ... nähdä tavallista järjen kykyä korkeampia asioita, hämmästyttäviä
sille itselleenkin, jossa ne syntyvät. Silloin alkaa tuon otaksuman
ympärillä kärsivällinen, loogillinen järjen työ, joka tutkii, käyvätkö
ne yhteen tunnettujen totuuksien kanssa, niiden muovaileminen ja
tarpeen vaatiessa hylkääminenkin. Varmasti ei tämänkään menettelytavan
avulla selvitetä mysteerioita, mutta väliin saadaan ihmeellinen tulos:
voidaan asettaa ne sinne, missä Ilmestys sanoo niiden todellakin
olevan, suunnilleen niinkuin tähtientutkijan määritellessä planeetan
paikan, missä se sitten todella nähdäänkin. Ja silloin tulee usko,
ellei se ole tullut jo sitä ennen. Tiedän, mitä teidän ratsionalistinne
vastaavat.
— Ooh, sanoi Steinegge kuin anteeksipyytäen.
Voimakas tuulenpuuska syöksyi pauhaten kallion pensaihin synnyttäen
metsässä hirveän melun, joka esti kuulemasta puhetta. Don Innocenzo,
kasvot yhä hehkuen ja voimatta puhua, pudisti Steineggeä kohti
ojennettua etusormeaan kuin tahtoen sanoa, että ratsionalistien vastaus
ei ollut minkään arvoinen, kohotti sitten päätään kuin katsoakseen
kasvoista kasvoihin tuota paholaisen tuulta, joka noin vain oli
hyökännyt heidän keskusteluunsa tukahduttaakseen hänen todistelunsa
kuin itsevaltiaan rahvaan ääni ja kamala rähinä. Heti kun voi jatkoi
hän taas puhettaan.
— Ratsionalistit vastaavat, että tämä todistelutapa voi olla hyvä vain
sille, joka sitä käyttää, mutta se ei itse asiassa todista mitään eikä
kelpaa totuuden määräämiseen. Hulluutta! Heille se ei voi kelvata,
koska he ovat jäykistyneet ahtaaseen, voimattomaan järjestelmäänsä;
mutta muille kyllä. Me puhelemme ja luemme hyvä ystävä. Minä toivon
voivani saada teidät Jumalan avulla vakuutetuksi, että totuudessa
on kauneus, joka liikuttaa ja tyydyttää ei ainoastaan sydäntä, vaan
koko ihmissielua, kauneus, jonka me voimme nähdä vain varjossa ja
kuvastuksessa; mutta millä jumalallisella nautinnolla! Nähdä, vaikkakin
epämääräisesti, mikä salainen sopusointu ja yhtäpitäväisyys on luodun
ja luomattoman välillä, esimerkiksi jumaluuden kaikkein korkeimpien
mysteerioiden ja sielujen salaisimpien mysteerioiden välillä.
Mietiskelkäämme ja tutkiskelkaamme yhdessä! Ja nyt riittää; en sano
muuta.
— Rakas ystävä, vastasi Steinegge huoaten, — voi olla, että te puhutte
kovin hyvin, mutta te ette tunne minua. Se, mitä te minulle ehdotatte,
sopisi paljon paremmin jollekin nuorukaiselle, joka tuntee tarpeen
vaivata ajatustaan, joka tuntee henkistä uteliaisuutta ja nauttii
enemmän pienestä, vaivoin tehdystä löydöstä kuin pöydälleen mukavasti
kerätyistä viisauksista. Oh, minä olen tuntenut ja hiukan ollut itsekin
sellainen, ennen muinoin. Nyt olen vanha ja väsynyt; pääni on täynnä
teitä vastustavia mielipiteitä, jotka ehkä eivät ole oikeita, sillä
ihmiset ja kirjat, mistä ne olen saanut, eivät ehkä olleet suurenkaan
arvoisia, mutta en voisi ajaa niitä ulos järkeilyn avulla, sillä siihen
ei minulla enää ole voimaa. Ja totta puhuakseni, osa niistä on jo
lähtenytkin siitä asti kun tyttäreni on ollut luonani; en voi sanoa,
kuinka ne ovat lähteneet, varmastikaan ei järkeilyn avulla. Voin erota
ystävällisesti myöskin toisista, voin sanoa niille: vaietkaa, sillä
tyttäreni niin tahtoo, vaietkaa tekin, joita en jaksaa ajaa ulos,
kuitenkin olen päättänyt olla kuulematta teitä. Ehkä sitten aikaa
myöten nekin menevät. Sill'aikaa, rakas ystävä, luulen, että minulle
tuottaa paljon suurempaa mielihyvää tämä, kuin jos saisitte minut
vakuutetuksi todisteilla. Mitä voin antaa minä Edithille, jollen tätä?
Mitä voin jättää tyttärelleni, kun kuolen ellen jätä täydelleen rakasta
ja suloista muistoa? Nähkääs, päähäni ei koskaan pälkähtänytkään, kun
näin Edithin menevän ripille, että voisin tulla erotetuksi hänestä
toisessa elämässä senvuoksi, etten minäkin mennyt polvistumaan papin
eteen; se se minua kaikkein enemmän inhoittaa mutta jos Edith sitä
haluaa...! Mutta kuinka, oi kuinka hän on voinut peittää minulta tämän!
Hän nosti ristityt kätensä taivasta kohden ja pudisti niitä
hermostuneesti.
— Ensimmäisenä iltana se tuli kyllä mieleeni ja seuraavana aamunakin,
kun saatoin häntä messuun tänne teidän kirkkoonne; mutta sitten hän
oli aina niin hellä minua kohtaan, niin rakastava! Hän puhui minulle
usein uskonnosta, mutta vain kuin omia ajatuksiaan, omia tunteitaan
kertoen, kuin tämä asia koskisi vain häntä eikä minua. Minä kuuntelin
suurella nautinnolla, niinkuin te, joka olette italialainen ja tahdotte
italialaisena pysyä, kuuntelisitte tytärtäni hänen puhuessaan teille
saksalaisesta maailmasta, meidän runoudestamme ja musiikistamme. Kun
aloin mennä kirkkoon hänen kanssaan, iloitsi hän siitä kyllä, mutta
näytti melkein pelkäävän, että minä ikävystyisin, että tekisin sen vain
häntä miellyttääkseni. Vain yhtä asiaa hän pyysi minulta innokkaasti:
että antaisin anteeksi.
— Ja oletteko antanut?
— Olen ponnistellut voimaini mukaan, vastasi Steinegge liikutettuna. —
En ole antanut anteeksi, olen unohtanut ne, jotka ovat tehneet pahaa
minulle ja muillekin... Hänen äänensä oli tukahtumaisillaan. — Olen
tehnyt mitä olen voinut.
Myöskin don Innocenzo vaikeni liikutettuna. Ehkä omatunto syytti häntä,
pappia, muistamasta liiallisesti harmistuneena eräitä kärsimiään
loukkauksia, paljon vähemmän katkeria kuin ne, joita Steinegge-parka,
tietämättään kristitty ja parempi kristitty kuin hän, oli saanut kärsiä.
Tuuli puhalteli pensaikoissa ja puiden lehväisillä latvoilla; sitten
nähtiin sen juoksevan nurmen sametilla välähdytellen sen vihreää väriä.
— Kaunis ilma, sanoi Steinegge, taistellen vielä liikutustaan vastaan.
— Kaunis, vastasi kirkkoherra.
Steinegge seisoi hetken ääneti, syleili sitten kiivaasti don
Innocenzoa, suuteli häntä olkapäälle ja sanoi epäselvällä äänellä:
— Menkäämme Edithin luokse.
— Hyvä, hyvä, mutta älkää puhuko hänelle nyt, odottakaa ja näyttäkää,
että päätöksenne on vapaaehtoinen.
Vastaukseksi Steinegge tarttui puhetoveriaan käsivarteen, puristi sitä
kovasti ja lähti kulkemaan.
Muutaman askeleen otettuaan he kuulivat Martan huutelevan pappilan
puutarhasta: — Oo, herra kirkkoherra! Oo, herra kirkkoherra!
Puutarhassa oli ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Don Innocenzo
hämmästyi ja lähti kulkemaan kiireemmin.
Sinne oli saapunut raati, Rakkauden Veljeskunnan johtaja ja
kansalliskaartin kapteeni puhumaan kirkkoherran kanssa kreivin
hautajaisista, joiden piti olla huomenna. Huhuttiin suurista
lahjoituksista seudun köyhille. Kapteeni, muudan parrakas
garibaldilainen, oli käynyt palatsissa ottamassa asiasta selvää.
Ja todellakin oli lahjoitettu 70,000 liiraa eräälle lasten kodille
ja 30,000 liiraa jaettavaksi vuosittain myötäjäisinä kolmelle
seudun köyhimmälle tytölle. Kapteeni oli heti tehnyt ohjelmansa
kunnianosoituksiksi hautajaisissa jalosydämiselle lahjoittajalle,
pannen pormestarin ja johtajan päät pyörälle ja nimittäen heitä
kaikessa ystävyydessä maalaistölleröiksi, koska he näyttivät olevan
hämillään eivätkä aavistaneetkaan mitä nyt oli tehtävä, epäröivät,
katselivat toisiaan ja murisivat, että oli suorastaan hulluutta
tuhlata niin paljon rahaa kuolleen vuoksi, joka kaikeksi lopuksi,
pormestarin sanojen mukaan, ei ollut itse kunnalle lahjoittanut mitään.
Liikuttaakseen hiukan noita maatuneita olentoja kapteeni oli tuonut
heidät eräiden ystäväinsä kanssa kirkkoherran luokse kysymään tämän
vaikutusvaltaista mielipidettä. He ympäröivät don Innocenzon puhuen
kaikki yht'aikaa, huutaen toinen toistaan vaikenemaan, riidellen
ehdotusten ja suunnitelmien sekasotkussa: kansalliskaarti, juhlapuku,
tavallinen puku, tervehdyslaukaus, kolme tervehdyslaukausta, sen
seudun soittokunta tai tuon seudun soittokunta, puhe kirkossa, puhe
hautausmaalla. Don Innocenzo sai heidät vaivoin rauhoittumaan ja
seuraamaan itseään sisälle. Silloin tuli esiin viisi, kuusi tyttöä,
seudun iloisimpia veikistelijöitä, jotka ensin Martan kimppuun
hyökättyään tulivat nyt tulipunaisina ja silmät vielä naurusta kiiluen
kirkkoherraa vastaan, pyytäen kylän tyttöjen nimessä kukkia hänen
puutarhastaan tehdäkseen seppeleitä hyväntekijänsä arkulle. Martta oli
ryöpyttänyt heidät tiehensä sanoen, että he olivat nenäkkäitä, kun
kiusasivat kirkkoherran kukkia pannakseen ne ehkä sitten päähänsä tai
antaakseen ne ihailijoilleen, joita heillä aina oli ympärillään. Eräs
tytöistä oli vastannut hänelle, niin että kaikui, toisten ympärillä
nauraessa. Kirkkoherra ei käynyt puolustelemaan kukkaparkojaan
huolimatta Martan silmäyksistä ja murinasta.
Steinegge halusi kärsimättömästi tavata Edithiä, ei puhuakseen hänelle,
mutta nauttiakseen sitä enemmän tämän kasvoja katsellessaan siitä
salaisesta mielihyvästä, että voisi kertoa tälle piankin odottamattoman
hyvän uutisen. Edith ei ollut puutarhassa. Steinegge heitti syvin
kumarruksin hyvästi viranomaisille ja juoksi ylös tyttärensä huoneeseen.
Mutta hän ei ollut sielläkään. Kuitenkin oli vuoteella hänen
hattunsa, hansikkaansa ja pieni muistikirja. Steinegge avasi sen ja
näki piirustuksen järvestä poppelien alla. Hän tunsi heti Alpe dei
Fiorin maalaukselliset huiput, nuo samat, jotka kahdeksan kuukautta
sitten olivat panneet Edithin sanomaan: Nyt mennään murhenäytelmään.
Piirustajatar oli kirjoittanut erääseen nurkkaan: _Am Aarensee_.
Steineggen mieleen tuli heti tuo surumielinen laulu:
Ach, tief im Herzen da sitzt ihr Weh
Das weiss nur der vielgrüne Wald.
Tuo kuollut, kylmä maisema lumenvärisine valoineen ja lyijynraskaine
varjoineen puhui enemmän surullisesta sydämestä kuin vihreästä
metsästä. Steineggen sydän kävi raskaaksi, hän aavisti epäselvästi,
että paha oli syvemmällä kuin mitä don Innocenzo oli hänelle sanonut.
Ja missähän Edith mahtoi olla? Miksi hän ei voinut antaa tälle ainakin
yhtä lohduttavaa uutista, palkinnoksi tämän tekemästä uhrauksesta?
Melu, joka kuului salista sekä puutarhasta, talonpoikien karheat äänet
ja tyttöjen ajattelematon nauru kiusasivat häntä. Jos Edith kuulee tuon
hälinän, kuinka katkeran yksinäiseksi hän mahtaakaan tuntea itsensä!
Hän kuuli puutarhassa käveltävän ja meni ikkunaan. Se oli Edith, joka
juuri tuli ulos salista, missä hän oli ollut kattamassa pöytää, kun
kirkkoherra viranomaisten kanssa tuli. Steinegge nuhteli häntä hellästi
siitä, että hän seisoi ilman päivänvarjoa auringonpaisteessa, ja lupasi
tämän vastaväitteistä huolimatta tuoda sen alas hänelle; mutta tultuaan
puutarhaan hän ei nähnyt Edithiä enää missään. Hän etsi tätä koko
talosta, mutta ei löytänyt; vihdoin hän keksi hänet puutarhanportilla
puhumassa ruusuja poimivien tyttöjen kanssa. Hän ei huutanut eikä
vienyt päivänvarjoa, peläten olevansa kiusaksi ja arvellen, ettei tytär
halunnut nyt tavata häntä.
Hän vetäytyi talon kulman taakse, ettei Edith edes näkisikään häntä.
Hänestä tuntui, kaukaista taivaanrantaa katsellessaan, että hän
olisi mielellään mennyt ikipäiviksi pois ja luopunut Edithistä jos
vain olisi voinut palata takaisin siihen hetkeen, jolloin Silla toi
kirjansa. Niin niin, kuinka selvästi hän muistikin nyt tyttärensä
kiihkeät vastaväitteet! Ja että niin paljon pahaa, niin paljon tuskaa
piti johtua hänen sokeudestaan, siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt
tyttärensä salaista sydämen surua.
Sillävälin salissa päästiin yksimielisyyteen. Äänet rauhoittuivat ja
kävivät hiljaisemmiksi, kirkkoherra vieraineen meni puutarhaan puhellen
tyynesti.
— Sepä hyvä, sanoi don Innocenzo tyytyväisenä ja katsoen Steineggeen.
— Niin! vastasi kapteeni, — herra komendööri Vezza sanoi sen todellakin
minulle. En edes kysynyt häneltä mitään, kun hän sanoi, että tänä
iltana herra Silla matkustaa pois ja ettei pidä uskoa kaikkia juoruja.
— Oo! huudahti Steinegge silmät loistaen iloisesta hämmästyksestä.
— Suokaa anteeksi, jos yhdyn keskusteluunne. Mitä herra Vezza sanoi
teille?
Kapteeni toisti edellisen lausumansa lisäten sen, mitä tiesi Marinan
tilasta, johon jokainen kuulijoista esitti erilaisia otaksumiaan.
Edithin läsnäolo oli saanut vallattomat tytöt hiukan kainommiksi. He
kertoivat hänelle, että herra kapteeni oli neuvonut heitä tilaamaan
seppeleen Comosta tai Milanosta, mutta että he tahtoivat koristaa arkun
oman kylänsä kukilla. Seppeleen runkoa valmistettiin parhaillaan;
mitä taas kukkiin tulee, he eivät vielä tietäneet, kuinka järjestää
ne. Edith neuvoi solmimaan siihen oliivin lehtiä, valkeita ruusuja
ja tekemään ristin sinivuokoista. Hän tahtoi itse poimia ruusut,
ettei pensaita raastettaisi ja nuppuja turhan vuoksi revittäisi. Hän
kuuli toisten puhuvan, ja arvaten, että he puhuivat palatsista, hän
pisteli huomaamattaan sormiinsa ja leikkasi joko liian lyhyitä tai
liian pitkiä varsia. Hän oli niin kalpea, että tytöt luulivat hänen
voivan pahoin ja pyysivät häntä lopettamaan. Hän tunnustikin päätänsä
kivistävän, mutta ei tahtonut lakata työstään peläten, että hänen
isänsä kutsuisi häntä ja että hän jäätyään yksin tämän kanssa ei
kykenisi peittämään rauhattomuuttaan. Sitten miehet tulivat lähelle,
tervehtivät ja pysähtyivät katselemaan kukkia ja juttelemaan tyttöjen
kanssa heidän onnestaan ja niistä monista avioliitoista, joita kylässä
nyt solmittaisiin. Steinegge oli jäänyt paikalleen. Edith näki isänsä,
joka tuntui odottavan kärsimättömästi, että joukko hajaantuisi,
vilkaisten silloin tällöin edestakaisin kulkiessaan ihmisiin, jotka
näyttivät juurtuneen ruusupensaiden keskelle. Marttakin tuli katsomaan
talon kulmauksesta varjellen kädellään silmiään auringolta. Sitten hän
sanoi jotakin Steineggelle, joka viittasi Edithiä tulemaan, mennen
häntä vastaan ja ojentaen hänelle avatun päivävarjon. Hän torui, että
tämä ehdoin tahdoin halusi itselleen päänsärkyä ja sanoi leikillään
olevansa vihainen, että Edith aamulla oli juossut yksin tiehensä
kuin oikukas perhonen ja jättänyt isänsä yksin. Minne ihmeessä neiti
oli lennähtänyt? Tietystikin johonkin vaaralliseen paikkaan, jonkin
pettävän, haikeamielisen veden varsille etsiäkseen sieltä kuukausia
sitten unohdettuja lauluja.
— Oh, isä, sanoi Edith, — ennen kaikkea ei käy päinsä, että menet
kurkistelemaan muistikirjaani ja toiseksi, että kannat mielessäsi
kaikenlaisia epäilyjä. Haikeamielisyydet jätin sinne, missä ne
ovat, Aarenseehen, ja tuosta laulusta en ole löytänyt muuta kuin
päällekirjoituksen. Se ei tee pahaa. Ja etkö muista, kuinka nauroimme
tuolloin vuosi sitten? Tahdon lopettaa luonnoksen ja panen siihen
teidätkin, hyvä herra, jokseenkin vähän arvokkaasti juoksemassa
päivänvarjo kädessä tyttärenne perässä. Tahtoisin piirtää siihen naurun
purskahduksetkin.
— Panemme toisia, sanoi Steinegge. — Katso, eikö tuo aurinko, tuo
vihreys, tuo tuuli ole kaikki yhtä ainoata suurta naurua! Ajattele,
jos olisimme Milanossa! Täällä juo nuoruutta! Emmekö lähde hiukan
kävelemään? Oletko väsynyt?
— En isä, mutta minne haluat mennä?
— Noin vain kävelylle. Rouva Martta, rouva Martta, voinko kysyä mihin
aikaan syödään päivällistä?
— Kello kolme, huusi Martta keittiöstä.
— Silloin voimme mennä vaikka paperitehtaalle.
— Hyvä, hyvä! Minäkin tulen mukaan, sanoi don Innocenzo, joka juuri
oli lähettänyt koko joukon matkaansa. — Minulla on puhumistakin
insinöörille.
Edith meni huoneeseensa ottamaan hattunsa ja käsineensä. Kun hän palasi
takaisin, keskeyttivät kirkkoherra ja hänen isänsä puhelunsa. Hän näki
heidän kasvoillaan uuden ilon ilmeen ja kysyi katseillaan sen syytä.
— Menkäämme pian! sanoi Steinegge unohtaen tällä kertaa tavanmukaiset
kursailunsa ja meni edellä.
Don Innocenzo tarttui Edithin käsivarteen ja kuiskasi hänelle: — Noiden
kahden välillä ei ole enää mitään; hän matkustaa tänä iltana. — Edith
avasi suunsa kysyäkseen jotakin, mutta silloin hänen isänsä kääntyi
ja Martta huusi keittiöstä: — Menkää pian, teillä ei ole kovin paljon
aikaa!
Edithillä ei ollut enää tilaisuutta pyytää selityksiä. Mutta portilla
kirkkoherra kuiskasi vielä pari sanaa hänen korvaansa: — Ehkä teidän
korttinne!
— Minun...? sanoi Edith. Don Innocenzo nyökkäsi myöntävästi ja meni
ottamaan Steineggeä käsivarresta.
Edith värähti. Kirkkoherra ei ollut sanonut hänelle, että oli jättänyt
hänen korttinsa palatsiin. Kuinka kummassa hän oli tehnyt sen kaikkien
noiden tapausten jälkeen? Eikö siitä johtuisi korjaamattomia haittoja?
Mutta epäilemättä hyvääkin. Vähätpä siitä, ajatteli hän, jos vain hänen
korttinsa oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin yhdentekevää, että
hän tietämättään oli sotkeutunut noihin sekaviin asioihin ja puhunut
enemmän kuin ystävällisesti miehelle, joka ehkä ei ollut sen arvoinen.
Hän tyytyi tähän ja kiitti Jumalaa, joka oli käyttänyt häntä aseenaan
hyvän työn tekemisessä. Mutta hän tunsi samalla, että hänen oma uhrinsa
tulisi nyt vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, että tuo mies yrittäisi
taas lähestyä häntä ja selittää olevansa syytön. Ja silloin? Silloin
taistelu alkaisi taas sitäkin ylpeämpänä hänen sisässään. Sillä jos
hän Milanossa oli luullut vain mielikuvituksensa liikutetuksi ja oli
tarkkaavaisesti ja ehkä varomattomastikin omaa itseänsä tutkimalla
koettanut saada itseään vakuutetuksi siitä, niin nyt hän ei enää
epäillyt; sydän se oli, joka vuoti verta!
— Edith! huusi hänen isänsä, sillä hän oli jäänyt muutaman askeleen
jäljelle.
Hän kohotti silmänsä ja näki tämän käsi kädessä kirkkoherran kanssa;
toivon välähdys leimahti hänen sisässään ja hän kiiruhti isänsä
vierelle.
— Tässä olen.
He astuivat nyt uudelle maantielle, joka kylästä eroten kulki niittyjen
poikki aina joelle saakka. Ylhäältä katsoen se oli kuin ruma haava tuon
vehmauden keskellä, suora ja valkea kahden kääpiöpoppelirivin välissä,
mutta kuitenkin kävellessä hyvin miellyttävä. Oli nautinto heittäytyä
suureen, vihreään mereen, jossa kukat loistavassa sekasorrossa,
pehmeine, voimakkaine elontuoksuineen, kohosivat aaltoina ylös tien
vieriin tunkevasta nurmesta. Pienet poppelit heiluivat tuulessa, iso,
valkea pilvi vaelteli taivaalla, ja sen varjot liitivät nurmella
ja järven sinisellä, välkkyvällä pinnalla, jonka ne värjäsivät
sinipunaiseksi.
— Tuo vihreä on todellakin jotakin suurenmoista! sanoi Steinegge, — on
kuin olisi jonkin Reinin viinilasin pohjalla.
— Tyhjän, huomautti don Innocenzo.
— Oh, tuo on surullinen ajatus, eikä ollenkaan välttämätön. Tässä
lasissa, jonka te sanotte olevan tyhjän, on kuitenkin ihanaa tuoksua,
joka virkistää sydäntä ja selvittää aivoja, eikö totta? Minä ihmettelen
teitä; minä, ystäväni, olen hyvin henkevä nyt ja kykenen tuntemaan,
että joen vesi, jota tuolla rannalla korkeat poppelit juovat, on
täynnä aurinkoa, iloista kevään makua, joka huumaa enemmän kuin lasi
Johannisbergeriä.
— Kääntykääpä katsomaan, sanoi don Innocenzo, — kuinka kauniilta taloni
näyttää täältä.
Todellakin tuo pieni talo valkeine taitekattoineen oli soman näköinen
yläpuolella toisia ja hiukan sivummalla niistä.
— Sekin näyttää katselevan meitä, huomautti Edith, — ja hymyilee meille
kuin vanha isoäiti, joka ei itse pääse liikkeelle.
— Oo! huudahti Steinegge, — minä olisin onnellinen, jos voisin aina
elää täällä!
— Entä minä sitten, isä! Tuntuu kuin rakastaisin kaikkea täällä.
Kirkkoherra, etsikääpä meillekin täältä pieni pesä.
— Onhan täällä minun pesäni, vastasi tämä. — Niin, tulkaapa asumaan
vanhan papin luokse. Miksikä ei? Eikö se olisi ihanaa? Ettekö olisi
tyytyväisiä talossani? Minusta näyttää siltä, kuin Marttakin jo tulisi
hyvin toimeen, eikö totta?
Edith hymyili, hänen isänsä suli kiitollisuuden huudahduksiin sekä
vastaväitteisiin.
— Ei, ei, sanoi Edith. — Ensiksikin meille olisi mahdotonta jättää
Milano ja toiseksi, ei se noin kävisi päinsä. Meillä pitäisi olla oma
pieni talomme.
— Todellakin? Jäisittekö te tänne yksinäisyyteen ikiajoiksi?
Edith vastasi suurin, vakavin silmin. Don Innocenzo vaikeni.
— Hän ei olisi ainoa tänne haudattu aarre, sanoi Steinegge kääntyen
kohteliain liikkein kirkkoherraan päin.
Don Innocenzo puolustautui nauraen ja punaisena tuota imartelua vastaan.
— Oh, ei, minä olen vanha, esihistoriallinen astia. Minä sopisin tänne
erittäin hyvin, mutta minun tyttäreni ei mitenkään!
— Miksikä ei, isä?
Hän vastasi kiivaasti saksaksi, niinkuin hänellä oli tapana rakkautensa
tai vihansa kuohuessa.
Steinegge kääntyi don Innocenzoon päin:
— Eikö totta, tämä seutu ei sovi nuorelle neidille, vaan ainoastaan
vedenneidoille.
— Vedenneidoille? Kuka tietää, jollen olisikin! Rakastan kirkkaita
vesiä ja niittyjä ja metsiä...
— Niin, mutta en usko, että vedenneidot rakastavat sellaisia keltaisia
vanhoja ukkoja kuin minä ja haluavat käydä kävelyllä kirkkoherrojen
kanssa.
Tuo omituinen mies pysähtyi, levitti kätensä ja sulki silmänsä.
— Näen hyvin kunnioitetun herra Andreas Gotthold Steineggen, jonka
hiukset ovat hiukan valkoisemmat kuin nyt ja joka on rakkaan ystävänsä
kirkkoherran talossa, ja tämä on kokonaan ilman hiuksia. Näen tuon
saksalaisen herran pitävän sanomalehteä kädessään ja puhelevan
kiivaasti Schleswig-Holsteinin asiasta ystävänsä kanssa, joka antaa
tuoda sisään... sormen verran Valtellinaa sulattaakseen Augustenburgin
ruhtinasta. Eikö niin?
Hän aukaisi hetkeksi silmänsä katsoen don Innocenzoon, joka nauroi, ja
sulki ne sitten uudelleen.
— Ja nyt näen... Oh, mitä näenkään? Nuoren vedenneidon, puettuna
matkapukuun astuvan saliin kuin tähdenlento, syleilevän vanhaa
saksalaista huuhkajaa, ja kuulen hänen sanovan tulleensa viettämään
pari päivää kirkkaiden vesien, niittyjen ja metsien keskellä. —
Yksinkö? kysyy huuhkaja. Silloin tämä vedenneito tekee pienen liikkeen
pienellä sormellaan, jonka tunnen...
Steinegge aukaisi silmänsä ja tarttui Edithin käteen suudellakseen
sitä; mutta Edith vetäisi sen pois, ja toinen otti nauraen kaksi pitkää
harppausta eteenpäin, kääntyen sitten katsomaan häntä.
— Eikö se ollut kaunis näky? sanoi hän.
Edith viivytteli hetken vastausta. Hän ei tietänyt mitä ajatella.
Tuossa hänen isänsä puheessa oli jokin salainen tarkoitus, jokin
pohdittu ehdotus.
— Oletko siis väsynyt minuun? sanoi hän, — tahdotko elää yksin?
— Kuinka, yksin? huudahti don Innocenzo. — Ettekö kuule, että hän
eläisi minun kanssani?
— Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt sinuun, vastasi Steinegge. —
Mutta en tahtoisi elää yksin. Tulisin lepäämään hiukan tänne herra
kirkkoherran luokse muutamaksi kuukaudeksi vuodessa. Näetkö, nyt en
enää tee pilaa, minun tarvitsisi todellakin olla pitkä, pitkä aika
herra kirkkoherran luona.
Edith katsoi jälkimmäiseen. Oliko tämä jo puuttunut suureen
kysymykseen? Menivätkö asiat hyvin? Kirkkoherra katseli mitä
tarkkaavaisimmin eräitä kiesejä, jotka tulivat vaivalloisesti tehtaalta
pitkin huonoa tietä.
— Me tahdomme etsiä viisasten kiveä, jatkoi Steinegge, — kiveä, joka
muuttaa kullaksi kaikki, mikä on rumaa ja tummaa ympärillämme ja ennen
kaikkea sen, mikä on kovaa sisällämme.
— Ja löytääkö tämän pienen, arvokkaan kiven täältä? kysyi Edith sydän
sykkien.
— En tiedä, mutta toivon.
— Ja miksikä en voisi etsiä sitä yhdessä teidän kanssanne?
— Siksi, ettet tarvitse sitä, ja siksi, ettemme tahdo.
— Mutta mitä minulla sitten teet, isä?
— Niin, en tiedä vielä.
Tällä hetkellä kiesit saapuivat kulkijain kohdalle ja erottivat Edithin
molemmista toisista. Don Innocenzo lähestyi kiireesti Steineggeä sanoen
hänen korvaansa:
— Älkää sanoko liian paljon.
— En voi, vastasi toinen.
Kiesit menivät ohitse.
He olivat saapuneet joen varrelle, missä tie teki mutkan laskeutuen
rantaan pitkin poppeliriviä aina tehtaalle asti.
— Menkää, sanoi Steinegge kirkkoherralle. — Me odottelemme täällä.
Steinegge laskeutui tyttärineen tieltä alas nurmiselle rinteelle erään
suunnattoman kallion varjoon, joka putosi suoraan jokeen. Sen vihreät,
puhtaat aallot olivat kuin suloinen runoelma, vaikkakin vanha ja
rahvaanomainen runoelma, jonka viaton sydän, liian täynnä rakkautta ja
mielikuvia, runoili. Ne riensivät hypähdellen, nauraen ja laulellen
kirkkaina aina epätasaista pohjaa myöten kivi- ja kukkarannoille. Ne
hyväilivät nurmea, purivat kiviä; ja virran kapea juova sai silloin
tällöin kiihkeitä väristyksiä, levittäen kevyttä kuohua ilmaan. Näihin
moniin ääniin vastasi poppelien iloinen humina niiden kohotellessa
teräviä huippujaan safiirinsinistä taivasta kohden.
— Ah, sanoi Steinegge:
So viel der Mai auch Blumen häuft
zu Trost und Augenweide...
Edith keskeytti hänet:
— Isä, miksi sanoit minulle tuon asian?
— Minkä?
Että kerran tahtoisit elää minusta erossa?
— Oi, ei erossa. Minä vain tulisin viettämään jonkin ajan täällä. Mutta
erossa ei koskaan. Ei millään tavalla erossa. Ymmärrätkö? Ei millään
tavalla.
Hän sanoi nämä viimeiset sanat matalalla äänellä tarttuen Edithin
molempiin käsiin.
— Niin, minä ajattelen nyt ensimmäistä kertaa, ettemme saa olla erossa
minkään suhteen täällä sisällä.
Ja hän puristi Edithin käsiä sydäntään vastaan.
Edithin huulet ja sieraimet värähtelivät, ja hänen kurkkuaan puristi.
Steinegge veti hänet mitään sanomatta alas nurmelle ja istuutui itse
hänen viereensä.
— En, voi, sanoi hän melkein kuin itsekseen puhuen.
— Sydämeni on liian täysi. Se on totta, Edith, emme ole koskaan olleet
oikein yhtyneinä. Muistatko iltaa, jolloin tulit, ja minä astuin
huoneeseen sinun rukoillessasi? Millaista tuskaa tuottikaan se minulle
silloin? Ajattelin, ettet voisi rakastaa minua, koska en uskonut
niinkuin sinä. Ja seuraavana päivänä, kun olit messussa, muistatko,
että olin ulkona sen ajan? Tiedätkö mitä tein?
Hän puhui ikäänkuin ei olisi tietänyt itkeäkö vai nauraa.
— Puhuin Jumalalle, rukoilin, ettei hän kävisi sinun ja minun väliin,
ettei hän ottaisi minulta sinun rakkauttasi.
Edith puristi kiivaasti hänen kättään, huulet tiukasti kiinni ja
hymyillen hänelle kostein silmin.
— Ja sitten sinä olit niin hyvä ja hellä minua kohtaan, että loit
ympärilleni todellisen paratiisin ja minä ymmärsin, että Jumala oli
kuullut rukoukseni. Se liikutti minua, kun näin, että Jumala salli
sinun rakastaa minua niin. Olin onnellinen, mutta en aina. Kun menimme
yhdessä kirkkoon, niin rukoilin ja kiitin Jumalaa sinun vieressäsi,
mutta sydämessäni oli jotakin muutakin, jotakin kylmää ja kiusallista,
aivan kuin olisin seisonut oven ulkopuolella ja sinä kaikkien edessä,
alttarin lähellä. Minusta tuntui kuin olisin ollut niin äärettömän
kaukana sinusta. Inhosin itseäni tuona hetkenä ja olin kylliksi tyhmä
rakastamaan sinuakin vähemmän silloin. Kun sitten...
Hän epäröi hetken, kuiskasi sitten Edithin korvaan jotakin, johon tämä
ei vastannut, ja jatkoi ääneen:
— Kuinka kärsinkään. Se asia inhoitti minua kaikkein enimmin. Ehkä
niiden kiusallisten muistojen vuoksi, joita sydämessäni oli, ehkä
siksi, että olin mustasukkainen tuolle piilossa olevalle miehelle,
jolle sinä uskoit ajatuksesi. Ei ainoastaan mustasukkainen, pelkäsinkin
häntä. Tunsin, että näkymättömänäkin ja tuntemattomana hän voi
haavoittaa minua, ottaa minulta jonkin verran kunnioitustasi ja
rakkauttasi. Tiedätkö, että väliin valvoin öitäkin tämän vuoksi?
Sen jälkeen näin sinut taas samanlaisena minua kohtaan, unohdin ja
kävin iloiseksi. Eilen, ollessani taas don Innocenzon kanssa hänen
kirkossaan, tunsin, kuinka pitkän matkan olin muutamassa kuukaudessa
huomaamattani kulkenut. Minusta tuntui, kuin olisin ollut kauan
huokaillun maan avonaisella portilla enkä voisi astua sisään. Nyt,
kuule minua, Edith tyttäreni.
Tämä käänsi äänettömänä kasvonsa häntä kohden puristaen yhä hänen
kättään omassaan.
Olen astunut sisään, sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. Edith
kumarsi päänsä alas ja painoi huulensa tuolle kädelle.
— Olen astunut sisään. Älä kysy minulta millä tavalla. Maailma näyttää
minusta käsittämättömän toisenlaiselta nyt kuin ennen, kun sielussani
olen päättänyt antautua kokonaan sinun uskollesi. Kuinka voi selittää
sen, että minä lepään kaiken sen yllä mitä näen? Ja kuitenkin, en ole
koskaan tuntenut tällaista levon tunnetta, joka minulle nyt vuotaa
silmien kautta sydämeen. Sinä ehkä naurat, kun sanon, että tunnen
suurta rakkautta johonkin, joka on luonnossa ympärilläni. Mitä sanot,
Edith, kaikesta tästä?
Edith kohotti kyynelien kostuttamat kasvonsa.
— Vieläkö kysyt, isä? Vieläkö sitä kysyt? Muuta hän ei voinut sanoa.
Jumala oli vastaanottanut hänen uhrinsa, oli palkinnut hänet. Hänen
sielunsa oli tulvillaan tätä uskoa, johon sekaantui kuitenkin hämmästys
ja harmi, ettei tuntenut itseään sen onnellisemmaksi.
— Oletko tyytyväinen? sanoi Steinegge laskeutuen alas kastelemaan
nenäliinaansa veteen, jonka tarjosi sitten Edithille. Tämä pyyhki sillä
hymyillen silmiään.
— Tiedätkö, olen tyytyväinen vielä toisestakin syystä.
Edith oli ääneti.
— Tiedän, että ystävämme Silla matkustaa pois palatsista. Siinä ei
näytä olleen ollenkaan sitä pahaa, jota epäiltiin.
— Isä, sanoi Edith nousten, — tietääkö don Innocenzo siitä, mitä sanoit
minulle ensin?
— Hiukan, vain hiukan.
Edith katsoi hetken isoa kalliota, johon hän melkein nojasi, kohosi
sitten varpailleen poimiakseen halkeamassa kasvavan pienen kukan. Hän
sulki sen onyx-medaljonkiinsa ja sanoi isälleen.
— Muisto tästä paikasta ja tästä hetkestä. — Sano minulle vielä
kerran, lisäsi hän heikosti, — sano, että olet onnellinen ja että nämä
ajatukset ovat syntyneet todellakin sinun sydämessäsi. Sano se minulle
uudelleen, isä.
— Kas, missä he ovat! kuului ääni tieltä.
Edith ei sitä kuullut ja kävi taas istumaan nurmelle isänsä viereen,
mutta tämä tunsi don Innocenzon äänen ja kääntyen häneen päin ilosta
loistaen huusi:
— Näinkö pian?
Don Innocenzo näki, ymmärsi eikä vastannut.
— Herra kirkkoherra, sanoi Edith noustuaan isänsä kanssa tielle. — Nyt
löydätte toisen Edithin.
Don Innocenzo koetti näyttää viattomalta, mutta onnistui siinä vain
silloin, kun ei tehnyt sitä tahallaan.
— Onko se mahdollista? sanoi hän niin suuresti ihmetellen, kuin olisi
ottanut aivan kirjaimellisesti sanat: toisen Edithin.
Mutta sen enempää kysymyksiä ei tehty. Edith käveli isänsä
käsivarressa, melkein nojaten päätään hänen olkapäätään vastaan.
Don Innocenzo koetteli huohottaen pysytellä heidän perässään, sillä
ratsumestari oli aloittanut oikean hyökkäysmarssin. Näin he kulkivat
mitään puhumatta niittyjen poikki. Don Innocenzo ei lopulta enää
jaksanut, vaan pysähtyi läähättäen.
— Kuinka kaunis onkaan tuo järven juova tuolla alhaalla, eikö totta?
sanoi hän.
Tuskin hän sitä näkikään. Steinegget pysähtyivät.
— Kreivi Cesare-parka! sanoi isä hetken päästä. — Kesken kaiken, herra
kirkkoherra, ettekö tekin kuullut, että herra Silla lähtee tänä iltana
palatsista?
Edith irroittautui hänestä ja kääntyi katsomaan niittyjä toisella
rannalla.
Oi, te rakkauden huumaamat kukat, jotka ojentaudutte kaikkivoipaa
aurinkoa kohden, te ilakoivat, tuulen humaltamat nurmet, mikä lepo
olisi olla teidän sijallanne, elää teidän päivän kestävää elämäänne,
antaa muistojen vaieta, sydämen ja väsyttävän ajatusten pauhun tyyntyä,
jotka sitkeästi taistelevat rakentaen ja rikkoen tulevaisuutta, olla
vain tomua ja aurinkoa, suonissa kevään hehkua.
— Lähtekäämme, Edith! sanoi Steinegge. Tuo rakas ääni herätti hänet
noista arvottomista ajatuksista.
Noustessaan ylös pappilaan Edith kulki pää kumarassa askeleen isänsä
ja kirkkoherran edellä ja näki molempien varjot tiepuolessa. Steinegge
alkoi uudelleen puhua palatsista, ja hän näki kirkkoherran varjon
nyökkäävän päätään. Siihen keskustelu loppui.
Kun he saapuivat kotiin, ilmoitti Martta päivällisen olevan muutaman
minuutin kuluttua valmis. Edith pyysi kirkon avaimet ja juoksi tiehensä
hymyillen isälleen.
Ulkona kaikki eli, liikkui ja puhui tuulessa; kylmässä kirkon
holvissa sitävastoin oli kaikin kuollutta, paitsi pääalttarin lampun
heikko valo, joka levisi korkeista sivuikkunoista nurkkiin ja katon
viininvärisiin pyhimyksiin pumpulimaisten pilvien päällä. Edith
polvistui ensimmäiselle penkille ja kiitti Jumalaa tarjoten hänelle
koko sydämensä, kokonaan, kokonaan; ja mitä enemmän hän kertasi tätä
tahtonsa hurskaassa innossa, sitä enemmän mykkä kirkko ja vakava liekki
sanoivat hänelle: ei, et voi, sydämesi ei ole sinun; sinä toivot, että
hän rakastaisi sinua vielä ja tulisi uudelleen sinun arvoiseksesi,
kunnes ikiajoiksi voisit nojata pääsi tuota miehekästä rintaa vastaan
ja hänen kanssaan rohkeasti kulkea halki elämän. Mutta Edith ei
tahtonut, hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut takaisin sen, minkä
vapaaehtoisesti oli tarjonnut, ja hänen sydämeensä tunkeutui kuivahko
oman itsensä inho.
Martta tuli kutsumaan häntä.
— Neiti! Neiti! Pian pöytään! Kyllä Herra jo tietää, mitä te
tarvitsette!
Edith hymyili.