Aamu alkoi sarastaa Alpe dei Fiorin suurten, surumielisten, sumun
peittämäin kivilohkareiden takaa, paljasti sen korkeat, harmaat
huiput metsävaipoissaan, lännen kaukaiset, sateenverhoamat kukkulat
ja lyijynharmaan järven. Järvellä ei vielä satanut. Lehtikään ei
liikahtanut viikuna-, mulperi- ja oliivipuissa, jotka rannan niityillä
riiputtivat oksiaan kuolleen järven ylitse, ja niiden samoinkuin jonkin
matalan mökin seinän ja pensaikkoisten kivien kuvat vaikenivat mykkinä
järven pinnassa. Mutta lännestä läheni sade kuin laajeneva, vino
verho, joka riippui taivaasta maan päälle. Niittyjen poppelit tunsivat
väristen sen lähenevän. Myöskin järvi alhaalla alkoi värähdellä, ja sen
pinnalle syntyi pieniä, tummia läiskiä, jotka juoksentelivat eteenpäin,
leveten nopeasti ja yhtyen yhteen ainoaan rypytettyyn raitaan
pieniä, vapisevia aaltoja, jotka levenivät hiljaa, viuhkamaisesti ja
riensivät loiskimaan rantoja vastaan. Noissa autioissa rannoissa ja
itse järvessäkin, joka tuntui ikiajoiksi olevan erotettu maailmasta
ja auringosta, vallitsi jonkinlainen hiljainen, salaperäinen hartaus,
täynnä vakavia mietteitä ja hiljaisia, tuttavallisia puheluja, kuin
luostarin rauha, jossa ilma ja kivet kertovat korkeista mysteerioista
ja salaisista intohimoista.
Kukkulat hävisivät sateen valkean verhon taakse, jota vastaan niittyjen
poppelit tummina piirtyivät, muuttuen nekin toinen toisensa perään
vähitellen harmaiksi ja häviten kuin haamut, päivää paeten. Sillävälin
pienet aallot liikkuivat eteenpäin ja vyöryivät tiukkoina riveinä
palatsia kohden. Nyt ne jo loiskien löivät sen seiniä nousten uteliaina
humisten sisälaiturille. Ei ainoakaan ääni vastannut niille. Läntisessä
siivessä kaikki ikkunat olivat kiinni, mutta toisessa siivessä
suurimmaksi osaksi selkosen selällään. Mutta silti ei sielläkään
kuulunut ääntä eikä näkynyt elonmerkkiä, vaikkakin sisällä puhuivat
avonaisten vuoteiden sekasorto, aukivedetyt laatikot ja järjettömästi
huoneiden keskelle asetetut tuolit ja vaikkakin toisen kerroksen
ikkunaan ilmestyi kivettynyt ihmismuoto, aamun sarastustakin kalpeampi.
Heti erottuaan Vezzasta, joka oli ilmoittanut hänelle eräistä
säädöksistä kreivin testamentissa, oli Silla tullut ja heittäytynyt
ikkunalautaa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei Marinaa edes mainittukaan
testamentissa ja että kreivi oli lahjoittanut Sillalle tämän äidille
kuuluneet huonekalut, kirjearkun ja kymmenentuhatta liiraa palkkioksi
tämän viime vuonna alkamasta tieteellisestä teoksesta, jota säädettiin
jatkettavaksi, milloin ja miten Silla parhaaksi katsoi. Mutta hän ei
ajatellut tätä; hän katseli vain, kuinka päivä teki hitaasti tuloaan,
katseli sateen ja aaltojen lähenemistä. Hänen silmänsä eivät nähneet
oikein hyvin, hän tunsi päänsä lyijyäkin raskaammaksi ja rintansa
tyhjäksi tunteista. Miettien halpamaisen tekonsa kunniattomuutta, hän
tunsi synkän pakon edessään yhtyä Marinaan, oli tämä sitten hullu tai
ei. Ja hän tunsi itsensä rauhalliseksi aina sydämensä pohjaan asti.
Taivas, järvi ja lähestyvä sade neuvoivat häntä nukkumaan. Suljettuaan
ikkunan hän heittäytyi pukeissaan vuoteelle. Se tuntui hänestä
pöyheämmälle ja pehmeämmälle kuin koskaan ennen, tyynyn kangaskin oli
kuin hyväily poskea vastaan, hän halusi nukkua ja unohtaa, ja hän
nukahtikin ja näki silloin edessään tuntemattoman miehen, joka katseli
häntä.
Tuo outo mies katseli häntä rauhallisesti jonkin aikaa, kohotti
sitten hartioitaan ja kulmakarvojaan ja ojentaen avattuja käsiään
pudisti päätään kuin sanoakseen: siitä et pääse. Silla luuli
ymmärtävänsä maailman luonnollisemmalla tavalla: tuo teki liikkeitä,
koska kuollut ei voi puhua. Ja pian hän tunsikin tämän erääksi
vanhaksi perheensä ystäväksi, joka viisitoista vuotta sitten oli
tehnyt itsemurhan. Hän tunsi tämän korkean, kaljun otsan, paljaan,
terävän leuan suoran kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli
vielä malakiittinen kravattineulakin. Samalla hän ihmetteli ettei
ollut tuntenut tätä, pitihän hänen tietää, että se tulisi. Ja aave,
lukien hänen ajatuksensa, hymyili hänelle. Tuo hymyily paljasti
Sillalle toisen asian. Hän näki erään ajatuksensa salaisen kulun aina
nuoruutensa ensi päivistä tähän hetkeen asti. Se oli alkanut suloisesta
haikeamielisyydestä, jonkin kaukaisen isänmaan epämääräisestä
toiveesta, oli sitten muuttunut ohimeneväksi aavistukseksi, sitten
salaperäiseksi, elinvoimaiseksi epäilyksi, jota vastaan hän taisteli.
Se oli kuin hidas, kauhea tauti, joka sisällämme jäytää. Näemme
sen nimen ajatuksissamme, mutta emme tahdo sitä tunnustaa; se kävi
vihdoin tahtoakin voimakkaammaksi, tuli kumoamattomaksi todisteluksi
ja painavaksi tuomioksi, joka sopi näihin kahteen sanaan: _Kelvoton
elämään_. Silla näki nuo sanat selvinä, aave hymyili yhä lähestyen
häntä silmät levällään ja alkaen painaa hänen päällään, jäätäen hänen
luunsa ja sulkien hänen hengityksensä. Kun se pääsi sydämeen asti, ei
Silla nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Hänestä tuntui vain, kuin hän olisi herännyt, tunsi äärettömän
suloisen tunteen ja sanoi itsekseen: tämä ei ole enää unta. Hän
oli toisessa maailmassa, jossa oli vähemmin valoa, mutta rauha ja
hiljaisuus ympärillään. Suullaan liikkumatonta veden pintaa vastaan
hän katseli siihen ja näki siinä ylhäällä taivaalla kulkevan sateisen
aamunsarastuksen värisen pallon kuvan ja sanoi kerta toisensa jälkeen
itselleen: kas, tuolla se on! olen poissa siitä, olen todellakin
poissa tuosta kovin surullisesta maailmasta! Ja hän tunsi syvää ja
hellää onnea, niinkuin unessa tuntee rakkauden. Mutta yht'äkkiä näytti
hänestä, ettei tuo sateisen aamunsarastuksen värinen pallo kulkenutkaan
enää eteenpäin, vaan suureni nopeasti, luonnottoman isoksi. Sanomaton
kauhu valtasi hänet, ja hän heräsi.
Hän näki edessään avonaisen ikkunan lävitse leveän, valkean juovan ja
nosti kauhuissaan päätään yhä uneksien. Kun hän vihdoinkin selvisi ja
istuutui vuoteelleen, tunsi hän vähitellen, kuinka hänen sydäntään
pakotti, hänen päänsä oli raskas kuin lyijy ja jäsenensä jäykistyneet
kylmästä ja kosteasta ilmasta, joka tunki sisään ikkunasta; puoliääneen
hän sanoi itsekseen kuin vastaten omalle unelleen: se on totta, kuolla,
muuta neuvoa ei ole; nukkua yhä. Nukkua, nukkua!
Hänen päänsä yläpuolella Guercinon intohimoinen enkeli rukoili kiihkeän
lämpimästi hänen puolestaan, mykkänä, huutaen Jumalalle: »Kuka hänet
on heittänyt tänne maan päälle? Kuka kielsi häneltä hänen sielunsa
toiveen? Kuka pani, pidätti ja kuljetti hänet tietämättömänä tämän
tuskallisen hetken polulle?»
Silla katsoi tahtomattaan tummaan peiliin vastapäätä vuodetta. Hän
näki kalpeat kasvot ja kaksi sammunutta silmää ja ajatteli, että hän
näytti nyt jo kuolleelta, muisti ennenkin useita kertoja olleensa noin
kalpea aistien synkän huuman jälkeen sielunsa tuskallisessa vihassa.
Nyt hänessä ei enää ollut vihaa, ei edes minkäänlaista voimaa: yksin
tuo hänet vallannut kuoleman ajatuskin oli kuin väsymystä, kuin hengen
hajoamista. Hän nousi vuoteelta ja meni horjuen istuutumaan pöydän
ääreen, nojasi siihen kyynärpäänsä pitäen sekavaa päätään käsissään.
Kuin sumun seassa hän ymmärsi, että piti toki kirjoittaa jotakin
sukulaisilleen ja vuokraemännälleen, mutta ei jaksanut. Suljetuin
silmin hän ponnisteli kootakseen ajatuksiaan ja pakottaakseen niiden
sekasorron tyyntymään, ojensi kätensä ottaakseen kynän ja huomasi vasta
silloin Ricon tuoman kirjeen. Hän katsoi siihen, mutta ei tuntenut
käsialaa ja pani sen avaamatta jälleen paikalleen alkaen kirjoittaa
sedälleen, ritari Pernetti Anzatille. Hän pyysi tätä keskeyttämään
tavanmukaisen korkojen lähettämisen, sillä hän, Silla, kykeni nyt
lahjoittamaan koko pääoman Pernettin perheelle, joka oli ollut niin
ystävällinen häntä kohtaan. Ennenkuin hän käänsi lehteä, tarttui hän
taas kirjeeseen ja avasi sen.
Siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja ilman päällekirjoitusta ja
päivämäärää:
»Edith S. vastaa tuntemattomalle kirjailijalle, että tämä voi
tulla suureksi ja voimakkaaksi ihmisten vääryydestä huolimatta ja
kohtaloakin vastaan. Edith on luvannut kuulua vain vanhalle isälleen,
joka tarvitsee häntä kipeästi, mutta on vapaa kantamaan sielunsa
sisimmässä nimeä, joka on hänelle rakas, sielua, joka ei vajoa
koskaan, jos se rakastaa, niinkuin sanoo.»
Silla hymyili. — Nyt, nyt! sanoi hän, luki uudelleen kirjeen ja tunsi
kuolevansa.
Hän veti lompakkonsa esiin sulkeakseen sen sinne, mutta pysähtyi
katselemaan selviä ja solakoita kirjaimia muistellen kättä, joka ne oli
kirjoittanut, ja puhdasta olentoa. Tuntien oman kelvottomuutensa, hän
katui ensimmäistä ajatustaan, pani pois lompakon, sytytti kynttilän
ja poltti siinä tuon kirjoituksen heittäen mustat jätteet tuuleen
ja sateeseen. Hänen katsellessaan niiden lentoa alas pitkin muuria,
astui eräs palvelija sisään sanoen, että komendööri halusi puhua hänen
kanssaan ja odotteli häntä huoneessaan. Silla pani pois aloitetun
kirjeensä ja lähti sellaisena kuin oli, tukka pörrössä ja vaatteet
epäjärjestyksessä. Kello portailla löi hänen ohikulkiessaan yhdeksää.
— Täällä, sanoi komendööri, — ei yllätys jää odottamaan toista.
Silla ei tehnyt kysymyksiä. Hän odotti, että toinen puhuisi ja että
tämäkin kiusa menisi pian ohitse. Mutta pyöreävatsainen kumisotilas
katseli häntä tiukasti kädet taskuissa ja pää rinnalle vaipuneena.
— Mitä tehdä, sanoi hän jättäen yhtäkkiä tutkivan asentonsa. — Olen
mitä vaikeimmassa asemassa. Täällä tukehtuukin kaiken lisäksi.
Hän avasi ikkunan ja heittäytyi nojatuoliin vastapäätä Sillaa.
— Mitä vaikeimmassa, kertasi hän.
Silla katsoi häneen suutaan avaamatta.
— Ja siitä huolimatta, lisäsi komendööri huoaten, — ei muu auta. Minä
olen sanansaattaja, tiedättekö. Tunti sitten lähetti donna Marina
kutsumaan minua.
Silla säpsähti.
— Te hämmästytte? Entä minä sitten! Mutta niin se on. Oli ehkä
neljännestä yli kahdeksan, kun puutarhurin vaimo tulee herättämään
minut sanoen, että markiisitar odottaa minua. Mitä ihmettä? sanon
minä. Tämä kertoo hänen nukkuneen ilman minkäänlaisia lääkkeitä ja
heränneen noin seitsemän aikaan rauhallisena ja täydellisesti selvänä.
Hän ei vain antanut avata sälekaihtimia, vaan käski sytyttää vielä pari
kolme kynttilää. Ja ensimmäiseksi hän oli kysynyt, oletteko te vielä
palatsissa. Sitten hän oli antanut kertoa kaikki hourepuheensa sen
jälkeen kuin...
Komendööri pysähtyi epäröiden.
— Puhukaa vain, sanoi Silla.
— Sen jälkeen kuin te olitte kantanut hänet pois Cesare-vainajan
huoneesta. Ja erittäinkin... suokaa anteeksi, olitteko te nuhdellut
häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut siellä?
— Oikeastaan en sanoin nuhdellut häntä, mutta varmasti hän ymmärsi
herättäneensä minussa kauhua, koska sätti minua houreissaan.
— Hyvä, tämän teidän ilmaisemanne kauhun johdosta sanoi vaimo
markiisittaren tehneen kiihkeitä kysymyksiä. Sitten hän oli noussut
ja lähettänyt hakemaan minua. Ja nyt kuulkaa. Minä edellytän, että
hän on yhä vielä sairas, hyvin sairas. Huonompi nyt kuin viime yönä,
minun mielestäni. Suusta sen huomaa melkein paremmin kuin silmistä;
suu on kuin vääristynyt. Mutta totta on myöskin se, että hän puhui
minulle niin kylmästi ja rauhallisesti, että hämmästyin. Hän oli kalpea
kuin ruumis, mutta vähät siitä. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli
vaivannut minua, mikä kohteliaisuus on harvinaista hänelle, sanoi
sitten, että tässä hyvin omituisessa asemassa, jossa hän nyt oli,
ei hänellä ollut johtoa eikä apua ja että hän tahtoi kääntyä neuvoa
pyytäen minun puoleeni, joka olin hänen enovainajansa paras ystävä.
Minä luonnollisestikin tarjouduin hänen käytettäväkseen. Silloin hän
kysyy minulta... suokaa anteeksi, herra Silla, te olette valitettavasti
sekoittunut viime yönä tapahtuneihin asioihin. Olkaa kärsivällinen,
minä en tahdo ruveta teidän tuomariksenne. Älkää loukkaantuko, jos
minun on pakko muistuttaa teille näitä asioita ja ehkä sanoa teille
vielä toisia, jotka voivat tuntua teistä vastenmielisiltä.
— Puhukaa, puhukaa, sanoi Silla.
— Hyvä. Hän siis kysyy minulta Salvadoreista, minkä tähden he ovat
matkustaneet. Minä katson häneen. Hm, sanon, sen ja sen vuoksi. Siksi,
että viimeisten tapausten jälkeen he arvelivat, ettei heillä ollut
enää mitään tekemistä täällä. Silloin hän näyttää hämmentyvän hiukan
ja sanoo ymmärtävänsä tämän, mutta vakuuttaa olevansa täydelleen
syytön, vaikkakin kaikki valitettavasti puhuu häntä vastaan. Ja
sitten tuo raukka kertoo minulle jotakin, joka saattaa minut kokonaan
vakuutetuksi siitä, että hän on hullu, vaarallisesti hullu, ehkä
suorastaan raivohullu. Kahdeksaan päivään en ole ollut vastuunalainen
toimistani, sanoo hän. Olen saanut eräältä kuolleelta ilmoituksia,
jotka ovat sekoittaneet järkeni. Herra Sillakin, sanoo hän, tuntee nämä
ilmoitukset.
— Se on totta, sanoi Silla.
— Ooh! huudahti komendööri hämmästyneenä. Hän ei odottanut tätä
vastausta, se hämmensi hänen ajatuksensa ja herätti hänessä epäluulon,
ettei tuo kalpea, pörrötukkainen mieskään huolimattomissa pukeissaan
ollut aivan terve päästään.
— Se on totta, toisti Silla.
— Spiritismiäkö? kysyi komendööri.
— Ei. Mutta pyydän, jatkakaa.
Vezza oli kadottanut konseptinsa ja kesti hetken, ennenkuin hän pääsi
takaisin kiinni puheensa katkenneeseen lankaan.
— Siis, sanoi hän, — hän vakuuttaa eläneensä kahdeksan päivän aikana
jonkinlaisessa unenhorroksessa, jolloin hän on tehnyt suorastaan
käsittämättömiä tekoja, jotka nyt surettavat häntä kovin. Donna Marina
vakuuttaa välinpitämättömyyttään, jopa vastenmielisyyttäänkin teitä
kohtaan huolimatta siitä, miten oli käyttäytynyt tuona aistihäiriönsä
aikana, lisäten vielä, että hän toivoo minun saavan kreivi Salvadorin
vakuutetuksi tästä ja pyytää minun auttamaan itseään. Mitä piti minun
vastata? Että minä puolestani uskoin kaikki, mutta etten luullut olevan
mahdollista saada kreivi Salvadoria uskomaan mitään. Ja sitten sanon
hänelle, ymmärrättehän, ettei Fanny ole vaiennut...
Silla keskeytti hänet kiivaasti.
— Mitä siihen tulee, sanoi hän, — voin antaa teille kunniasanani...
— Hyvä, hyvä, tyyntykää. Ymmärrättehän, että siinä on joka tapauksessa
kylliksi loitontamaan Salvadorit. Palatakseni takaisin markiisittareen;
hän kysyi minulta ivallisesti hymyillen, tunsinko testamentin sisällön.
Kerroin sen hänelle, mutta hän ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan.
Jos minut on jätetty perinnöttömäksi, niin on se sitäkin suurempi
syy serkkuni kaltaiselle kunnon miehelle olla hylkäämättä minua. Sen
jälkeen hän puhuu minulle teistä, ja minun täytyy tunnustaa, hyvin
järkevästi. On olemassa todellakin pakottavia syitä, joiden vuoksi
donna Marina on oikeassa, ja toivon, ettette pahastu, että olen ottanut
toimekseni tuoda ne perille. Olen varma siitä, että teen hyvän työn
teitä kumpaakin kohtaan.
— Ettäkö minä matkustaisin? kysyi Silla kiihtyen. Komendööri ei
vastannut.
— Mutta luuletteko te todellakin, että kreivi Salvador palaa, että hän
ottaa itselleen sairaan ja perinnöttömän vaimon muusta puhumattakaan?
Kuinka voi ottaa vakavalta kannalta tuollaisessa tilassa olevan naisen
puheita! Pankaa toki käsi sydämellenne ja vastatkaa, voinko minä, joka
valitettavasti olen sekoittunut tämänöisiin tapauksiin, voinko minä
nyt, kun donna Marina on sulhasensa hylkäämä, osaksi minunkin vuokseni,
ja köyhä, sillä omastaan ei hänellä mahda paljoakaan olla, ja hirveän
sairauden uhri, voinko minä, toistan sen vielä kerran, jättää hänet ja
palata maailmaan kevyin sydämin, aivan kuin ei mitään olisi ollut, vain
siksi, että tuo sairas nainen herää hourailustaan ja sanoo: menkää?
Mennä pois ja jättää hänet yksin peloittavan onnettomuutensa kanssa!
Neuvottako te, komendööri, minulle tätä halpamaisuutta?
— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi kommendööri hiukan loukkaantuen.
— Älkäämme käyttäkö suuria sanoja ja miettikäämme vähän enemmän.
Te luulette, omantuntonne mukaisesti, että teidän täytyy ruveta
markiisitar Malombran suojelijaksi? En tahdo olla ankara teitä kohtaan,
sillä sydämen asioissa en ole sitä koskaan ja toiseksi, kenellä voi pää
olla paikallaan tällaisen yön jälkeen. Mutta selittäkää minulle, suokaa
anteeksi, minkälaista suojelusta te voisitte tarjota markiisittarelle?
Ajatelkaa tarkemmin, se olisi vähän vaikuttava ja vähän kunniallinen
suojelus, joka saisi kaikki muut loittonemaan hänestä. Sillä
markiisittarella on sukulaisia, jotka tulevat hänen avukseen, ellei
rakkaudesta, niin ainakin hyvän tavan vuoksi. Minä tunnen heidät, ja
olen siitä varma. Mutta teidän täytyy hävitä näyttämöltä. Ja näettehän,
suoraan puhuen, ettei tässä voi edes, olla kysymystä sovittavasta
avioliitosta, kun nainen itse työntää teidät luotaan, ja ennen kaikkea,
nainen, joka ei ole täysin järjissään. Siis, mitä te tahtoisitte tässä
tehdä? Teille ei jää muuta kuin matkustaa.
Silla taisteli ylpeästi pysyäkseen kylmäverisenä, tukahduttaakseen
pienen toiveen kipinän, joka alkoi syntyä hänen sydämessään ja joka
olisi voinut tuossa tukalassa asemassa hämmentää hänen arvostelukykyään.
— Kunnianne kautta, herra Vezza, sanoi hän, — luuletteko tämän neuvon
olevan hyvän?
— Kunniani kautta, luulen sen olevan ainoan.
Te voitte varmentaa itsenne donna Marinan aikeista puhumalla itse hänen
kanssaan. Samalla voitte arvostella hänen järkensä tilaa.
— Minä? En ikipäivinä! Jos lähden, niin en tahdo nähdä häntä enää.
— Hetkinen! Markiisitar pyysi minun kertomaan hänelle tämän
keskustelumme, jonka tulen myös luvallanne tekemään; samalla hän
ilmaisi, että hän toivoo tapaavansa teidät.
— Minkä tähden?
— Hm. Pitäisi kysyä häneltä itseltään. Menkää ja olkaa rohkea. Minulla
on ikäni vuoksi oikeus puhua teille, herra Silla, kuin isänne.
Selittäkää minulle tämä asia, jota en voi käsittää, muistaen erästä
kohtausta viime vuonna. Pidättekö te todellakin donna Marinasta?
— Anteeksi, tässä ei ole nyt kysymys minun tunteistani.
— Riittää, riittää. Siis sanon hänelle, että olette päättänyt lähteä?
— Ei, sanokaa hänelle vain, että hän ilmoittaisi ajan, jolloin minun on
mentävä hänen luokseen.
— Kyllä. Sanoakseni teille totuuden, niin minun henkilökohtainen
etuni vaatisi, että te jäisitte tänne vielä muutamaksi tunniksi.
Pyytäisin teitä auttamaan itseäni. Minulla on niin paljon tekemistä.
On pyydettävä tuomarilta sinettien liittämistä. Käsitättehän,
testamentissa on niin paljon ihmisiä! On kirjoitettava Novaran
hospitaalin johtokunnalle. Olen jo lähettänyt sähkösanoman, mutta se ei
riitä. Myöskin hautajaisista on puhuttava. Perhekappeli on Oleggiossa.
Pitääkö kreivi viedä sinne? Pitääkö hänet haudata tänne? Ennen kello
kahta tuodaan painetut kuolinilmoitukset, jotka on lähetettävä; suuri
työ siinäkin! Cesare-vainaja oli enemmän kuin puolen Piemontin ja
puolen Toscanan serkku. Siis mitä minuun tulee, olisin iloinen, jos te
jäisitte tänne iltaan asti.
Voimakas tuulenpuuska puhalsi ikkunasta sisään pullistuen verhoja.
— Ohoo, tuuli kääntyy, sitä parempi, sanoi komendööri. — Tämä ilmakin
on suorastaan kamala.
Silla ei vastannut, tervehti ääneti ja meni mietteissään omaan
huoneeseensa.
Mikä oli nyt tuo uusi arvoitus? Mitä oli tuo uusi kohtalon ilveily?
Hän ajatteli eräitä tapauksia, kun hullut yht'äkkiä herätessään ovat
parantuneet. Ehkä donna Marinan hourailu oli ollut vain ohimenevä
kohtaus, todellakin kummallisista asianhaaroista johtuva, ääretön,
hermostunut kiihoitus.
Jos Vezza olisikin väärässä? Jos hän todellakin olisi parantunut? Jos
hän halveksi häntä nyt ja työnsi luotaan; tuo painava kahle olisi siis
epäilemättä katkennut.
Jäljelle jäisivät omantunnon vaivat ja häpeä, että omasta arvostaan
välittämättä oli palannut takaisin palatsiin, syyllinen mielessään,
että oli ruvennut kreivin verivihollisen kanssa liittolaiseksi, kun
tuo mies, joka oli rakastanut häntä ja tehnyt hänelle hyvää, makasi
sairauden murtamana. Mutta sittenkin, jos hän pääsisi vapaaksi,
eikö hän voisi kohota vielä, puhdistautua jonkin vaikean ja pitkän
sovituksen avulla? Jokin salainen ääni hänen sydämessään kuiskasi
hänelle tätä toivetta, kerraten hänelle Edithin sanoja: »hän ei vajoa
koskaan, jos rakastaa, niinkuin sanoo.»
Se ei ollut enää sama Silla, joka hetki sitten vuoteessa istuen oli
houraillut Guercinon enkelin rukoillessa. Nyt oli itsemurhan ajatus
hävinnyt hänen mielestään. Hän ei tahtonut tehdä vielä mitään päätöstä
tulevaisuuden suhteen, ennenkuin oli nähnyt donna Marinan ja puhunut
tälle. Oi, jospa Jumala tahtoisi olla hänelle armollinen, kohottaa
hänet vielä tämän kerran! Hänen uskonnollinen tunteensa, hänen uskonsa
sielun salaiseen yhteyteen Jumalan kanssa ja surun terveelliseen
voimaan elpyivät taas hänessä. Hän kätki kasvot käsiinsä, ja hänen
mieleensä tuli eräs surullinen hetki, jolloin hän oli umpimähkään
avannut raamatun ja lukenut siitä: _Infirmatus est usque ad mortem,
sed deus misertus est ejus_. Kuinka paljon lohdutusta, kuinka paljon
elämänvoimaa tässä ajatuksessa! Kuvia paremmasta tulevaisuudesta kohosi
tahtomattaan hänen mieleensä, vaikka hän koetti vastustaa niitä peläten
kuvittelevansa liikoja ja valmistavansa itselleen katkeria pettymyksiä.
Rangaistakseen itseään tuli hänen ottaa paikka sukulaisten tehtaassa,
tehdä päivällä turhaa työtä ja käyttää yö opintoihinsa ja voida
sanoa tuolle henkilölle: ansaitsen vielä, että kannat minua sydämesi
syvyydessä!
Nämä kuvat herättivät hänessä myrskyn, sellaisen kuin se, joka
parhaillaan pieksi palatsin seiniä ja kattoa. Satoi yhä, mutta Alpe
dei Fioren kallionlohkareet alkoivat tummua selvinä kalpeaa taivasta
vastaan, pohjatuulen raivotessa ja repiessä harmaat pilvet riekaleiksi.