Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki
lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä
tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli
yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta
kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin,
repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.
Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa
alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi
astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä
halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan
ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään,
lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää
aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta
hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin
hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen
ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän
kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen
yläpuolella.
Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui,
yksin se hetkikin, jossa hän eli.
Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan,
sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia,
jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet
kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi
minuuttia yhdestätoista.
Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei
tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain
kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään
muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?... Ei, hän ei tahtonut ajatella
tuota nimeä.
Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä
kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan
kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta,
tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä,
tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös
hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi;
molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat
niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat
raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja...
Hän riuhtasi itsensä pontevasti irti sypressistä. Katsoi taas
kelloaan: se oli neljännestä vailla yksitoista. Hän siirtyi
viinitarhasta kiviportaille ja alkoi laskeutua hitaasti, henkeään
pidätellen, varpaisillaan ja pysähtyen joka kerran, kun kuuli rapinaa
suihkulähteiden lievän lorinan keskeltä. Ei ainoatakaan valoa näkynyt
pimeästä palatsista, ei ääntä kuulunut. Hän lähti kulkemaan oikealle
pitkin muurin viertä kumartuen ristinkukkien ja jasmiinien hajallaan
riippuvien oksien alitse, työnsi sisälaiturin pienen oven auki ja astui
pimeään. Hän ei nähnyt muuta kuin portaiden alkupään vasemmalla ja
alhaalla laiturin suulla veden hienon aaltoilun, kun se silloin tällöin
painoi veneiden köleihin tyyniä suudelmiaan. Silloin välähti Sillan
mieleen, että tuo kohtaus voisikin käydä toisenlaiseksi kuin hän oli
kuvitellut, ettei Marina ehkä rakastanutkaan häntä, vaan että jokin
outo oikku häntä johti. Tahtoisikohan hän pitää häntä pilkkanaan ja
antaa odottaa turhaan koko yön?
Hän istahti portaille katsellen ylös, jossa pieni, soikea ikkuna näytti
kappaleen taivasta, sypressin heiluvan latvan ja vain yhden kalpean
tähden.
Puuttui vielä seitsemän minuuttia yhdestätoista. Hänen kellonsa ja
kirkon kellon välillä oli kahden minuutin ero. Kirkonkello oli siis
yhdeksän minuuttia vailla yksitoista. Hän ajatteli, että kun hänen
kellonsa olisi yksitoista, niin olisi hänellä vielä kaksi minuuttia
odotettava, kaksi iankaikkisen pitkää ja kiduttavaa minuuttia. Mutta
kas, siinä samassa hän kuuli erään muita kiireellisemmän kellon
palatsin syvyyksissä lyövän kimeästi yhtätoista. Donna Marinan kello
oli siis nyt yksitoista.
Hän nousi, astui alas portaita aina sinne asti, mihin ei ikkunan heikko
valo ulottunut, painoi kätensä kumpaakin seinää vastaan, taivutti
vartalonsa eteenpäin ja kuunteli.
Kaikki oli hiljaa.
Silloin heikko oven vingahdus salpasi hänen henkensä. Seurasi
varovaisten askelten kapinaa, kuului ääni, ei ääni, vaan lyhyt
hengähdys:
— Renato!
Silla oli jo ryntäämäisillään esiin, mutta jalka ei liikahtanut.
Hetki sen jälkeen hän kuuli taas, mutta tällä kertaa kovemmin:
— Renato!
Ääni tuntui eikä tuntunut donna Marinan ääneltä.
Hän otti askeleen taaksepäin.
Silloin kuului nopea vaatteiden kahina liukuvan portaita alas ja sitten
äkkinäinen pysähdys.
— Silla, Silla!
Hän se oli; Silla ei voinut nähdä häntä, mutta tunsi tytön läheisyyden
muutaman porrasaskelman päässä.
— En ole Renato, sanoi hän liikahtamatta.
— Ah, ette muista nimeä. Kätenne.
Hän hypähti kiivaasti portailta alas ja putosi Sillan käsivarsille;
tämä pusersi häntä itseään vastaan kohottaen hänet ylös maasta.
— Onko se totta, sanoi hän sammuvalla äänelle huulet Sillan kaulalla, —
onko se totta, mitä sanoitte eilen illalla?
Silla ei vastannut; pusersi vain lujemmin häntä itseään vastaan
suudellen hänen olkapäätään ja tuntien sametinhienon posken ja pienen,
palavan korvan painautuvan tiukasti poskeensa.
— Onko se totta? kertasi Marina hellästi.
Oli mahdotonta tuntea tuon ylpeän kaunottaren värisevän sydämellään,
hengittää hänen povestaan kohoavaa, tuoksuavaa lämpöä, kuulla
kaulallaan tuon sammuvan äänen ja olla kadottamatta ajatuksensa
pienintäkin valohiukkasta. Silla sai tuskin sanotuksi:
— Ja sinä?
— Jumala, kuinka kauan jo! vastasi Marina. Sitten, kuin äkillisen
ajatuksen iskemänä, hän irtautui kiivaasti Sillasta ja pani kätensä
hänen olkapäilleen.
— Siis, et muista kaikkea? sanoi hän.
Toinen ei ymmärtänyt, vastasi umpimähkään ojentaen kuin juopuneena
käsivartensa.
— Kaikki, kaikki!
— Myöskin Genovan?
Nuo oudot sanat eivät jaksaneet tunkeutua Sillan aivoihin, hän kertasi
vain kärsimättömästi:
— Kaikki, kaikki!
Marina tarttui hänen käsiinsä ja yhdisti ne rajusti.
— Kiitä Jumalaa, sanoi hän.
Tällä kertaa tuo peloittava nimi leikkasi häntä kuin kylmä teräs.
Hän vaikeni hämmästyksen vallassa ristityin käsin. Marina oli vaiti
muutaman hetken odottaen, että toinen rukoilisi ajatuksissaan, pani
sitten oikean kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: — Ja nyt
lähtekäämme! ja kääntyi nousemaan portaita ylös.
Silla antoi vaieten vetää itseään pysyen porrasta alempana.
He saapuivat tasanteelle, josta portaat kääntyivät oikealle.
— Tulehan, sanoi Marina laskien hänen käsivartensa vapaaksi ja kiertäen
omansa hänen vyötäistensä ympäri. Painoi sitten suunsa hänen korvaansa
ja kuiskasi jotakin.
Silla unohti äskeiset käsittämättömät sanat, huumaantui ja aikoi
vastata.
— Hiljaa nyt, sanoi Marina pannen vasemman kätensä hänen huulilleen.
Sitten hän työnsi erään pienen oven auki ja he astuivat käytävään. Hän
piti Sillaa kädestä kulkien varovaisesti edellä pitkin seinänviertä.
Yhtäkkiä hän pysähtyi kuunnellen ja luullen kuulevansa askeleita ja
ääniä.
Äänet tulivat alakerrasta kreivin huoneen viereisestä käytävästä, mutta
Marina ei välittänyt sen enempää niistä, vaan kulki edelleen. Hän
tarttui ovenripaan ja kiersi lukkoa. Valovirta välähti käytävään ja
ruusujen lemu tulvahti Sillaa vastaan. He astuivat sisään.
Se oli vanhanaikainen huone.
Kynttilöitä oli sytytetty arkun alaslasketulle läpälle, avonaiselle
pianolle ja matalalle kirjahyllylle. Sänkykamarin avonaisesta ovesta
tunki heikko valo. Suuria kimppuja vaaleansinisiä glysiinejä ja
valkeita ja keltaisia ruusuja oli hajoiteltu sinne tänne.
Marina hypähti kynttilöiden valokehän keskelle vetäen Sillan mukanaan
ja kiersi oven lukkoon. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hänen
silmänsä kiiluivat mykkää iloa, kaula ja paljaat käsivarret hohtivat
kullalle ja koko olento loisti valkeassa puvussa azuurinsinisine,
suurine koruompeluineen.
Sitten hän jätti Sillan ja syöksähti parilla hyppäyksellä pianon luokse
ja alkoi, ennenkuin tämä ehti temmata häntä pois, soittaa sisilialaista
aariaa _Robertosta_.
— Uhmaan heitä, sanoi hän antaen Sillan laahata itseään pois. — Enkö
uhmannut heitä eilen illallakin, vai mitä! Eivätkä he ymmärtäneet
mitään.
Silla pelkäsi, että joku pianon äänen kuultuaan nousisi ylös.
Marina nykäytti hartioitaan irtautuen hänestä ja heittäytyi melkein
pitkäkseen erääseen nojatuoliin.
— Tänne näin, sanoi hän viitaten Sillaa istumaan maahan viereensä. — Ja
nyt kaikki muistosi!
Silla ei vastannut.
Ensiksikin tanssiaiset, lisäsi Marina heti. — Etkö ymmärrä? Tanssiaiset
Doria-palatsissa! hän polki kärsimättömänä jalkaansa.
— En ymmärrä, sanoi toinen.
Marina ryntäsi äkkiä istualleen.
— Mutta etkö sanonut muistavasi?
Sillan sisällä liikahti kuin paholainen, jota nuo joutavat lörpöttelyt
ärsyttivät, joka ei välittänyt siitä, ymmärsikö hän vai ei. Jääkylmine
käsineen hän tarttui Marinan käsiin, painoi hänet väkivalloin
pitkäkseen selkänojaa vastaan ja kumartui vastaamaan hänelle.
— En tiedä mitään, en muista mitään. En ole koskaan ennen elänyt, en
milloinkaan ennen tätä hetkeä. Tiesin, että tämä hetki oli tuleva ja ja
himoan nauttia siitä.
Hänet valtasi huimaava tunne, kuin hän putoaisi pohjattomaan syvyyteen,
ja halusi kiihkeästi suistua yhä alemmaksi ilman nousun toivoa.
— Älä purista minua noin, sanoi Marina ponnistautuen irti hänen
käsistään.
— En tahdo! huudahti hän, kun Silla ei totellut. Hänen katseessaan ja
äänessään oli niin ylpeä käsky, että Silla päästi hänet irti heti.
Marina nousi seisoalleen ja loittoni hitaasti, pää kumarassa, kääntyi
sitten äkkiä ympäri ja polki jalkaansa lattiaan.
— Mutta muistele, muistele! huusi hän.
Väristys kulki Sillan veren lävitse viilentäen sen hehkua. Jokin
muodoton, kauhea aavistus alkoi kohota hänen sisällään.
Marina kysyi kiihkeästi:
— Miksi nimitit minua Ceciliaksi tuona iltana?
— Koska olin keksinyt, että olit kirjeiden Cecilia.
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:
— Luonnollisestikin, olinhan sen jo arvannut. Mutta eilen illalla,
lisäsi Marina entisellä kiihkolla, — mutta muutama hetki sitten, miksi
sanoit muistavasi?
— Siksi, että luulin sinun puhuvan meidän kirjeenvaihdostamme ja
hetkestä, jolloin puristin sinua syliini sisälaiturin portailla.
Marina istahti arkulle, kaivoi sieltä esiin käsikirjoituksen ja näytti
vajoavan muutamiksi hetkiksi noiden vanhojen, keltaisten paperien
lukemiseen; sitten hän nousi äkkiä ylös.
— Kerron sinulle salaisuuden, joka koskee sinua itseäsikin, sanoi hän
ja sammutti molemmat kynttilät arkun kannelta, sitten toiset pianon
päältä ja kirjahyllyltä, rauhallisesti ja sanaakaan sanomatta kuin
nuo liekit olisivat olleet eläviä olentoja, jotka voisivat kuunnella.
Vain makuukamarin avonaisesta ovesta tunki kalpea valo lattialle ja
läheisimpiin huonekaluihin.
Marina tarttui Sillan käsivarteen ja vei hänet kaikkein pimeimpään
nurkkaan käytävän oven vierelle ja kuiskasi:
— Sinä et tiedä kuka olen.
Toinen ei ymmärtänyt eikä vastannut; tuo muodoton aavistus kohosi
kaameana hänen mieleensä.
— Muistatko tuota iltaa pylväskuistilla ja naista, jota syytit ja jonka
vuoksi minä suutuin?
Silla oli yhä vaiti.
— Etkö muista? Kreivitär Varrega d'Ormengoa.
— Kyllä, sanoi hän muistaen yht'äkkiä ja odottaen tuskaisesti, että
Marina selittäisi tarkemmin. Mutta tämä painoi päänsä hänen olkapäätään
vastaan ja purskahti itkuun, sanoen pari sanaa, joita Silla ei kuullut
Silla painoi kasvonsa tämän hiuksia vastaan ja pyysi häntä toistamaan
sanansa.
— Minä se olen, sanoi hän yhä nyyhkyttäen. Mutta samassa hän säpsähti
Sillan vaistomaista liikettä ja hänen tuhahdettua, tuskallista
huudahdustaan, astui askeleen taaksepäin ja huudahti:
— Sinä et siis usko?...
— En ikinä! pääsi Sillalta.
Sana, tuskin äännetty, enemmän arvattu, kaikui yhä.
Marina ei itkenyt enää. Hän sanoi hiljaa:
— Kuinka alhaisia olette kaikki! Hyvä Jumala! Oli aika jolloin kukaan
ei olisi uskaltanut sanoa Corrado Sillaa alhaiseksi, mutta tuo aika oli
jo mennyt, hän tunsi sen katkerasti.
— Sinä, sinä, sinä, jatkoi Marina, — sinä kirjoitit minulle,
että uskoit elämään ennen tätä elämää. Mutta mikä usko tuo oli?
Mielikuvitusta, mutta ei uskoa!
— Sanon sen sinulle, se on totta, sinä pelkäät minua ja luulet
minua hulluksi. Kuka käskikään sinua, pieni, raukkamainen sielu,
kuvittelemaan olevasi suuri! Pois!
Toinen toisensa jälkeen nuo ylpeät sanat sattuivat Sillaa vasten
kasvoja kuin ruoskan iskut kiertäen hänet hillittömään logiikkaansa,
kiihoittaen häntä ja synnyttäen hänessä yhä kasvavan halun
kuulla lisää. Hän ahdisti Marinaa kiivailla kysymyksillä joutuen
rukoilemisesta raivoon. Toinen työnsi hänet yhä luotaan tuolla
ainoalla, kovalla:
— Pois! Pois!
Lopuksi Marina antautui.
— Kuuntele minua, sanoi hän, — kävelkäämme.
Ja he lähtivät hitaasti kulkemaan ympäri huonetta kiertäen pianoa,
saapuivat vähän väliä makuukamarista kiiluvan valon keskelle ja
hävisivät taas pimeään. Marina puhui niin kiireesti ja niin hiljaa,
että Sillan täytyi kumartaa korvansa hänen suunsa lähelle voidakseen
kuulla jotakin.
Sillan kasvoilla näkyi ensimmäisiä kertoja valoon tullessaan kuumeinen
uteliaisuus, sitten hän kulki sen lävitse lasimaisin, laajentunein
silmin. Marina puhui puristaen nyrkkiänsä, otsaa vastaan. Yht'äkkiä
he pysähtyivät pimeässä. — Mutta kuinka? kysyi Silla. Marina ei
vastannut. Hetki sen jälkeen kuului vieterin ponnahdus. Sitten toinen
nöyrä kysymys. Marina meni sänkykamariin ja palasi sieltä kädessään
sytytetty kynttilä, jonka hän asetti arkulle. Hänkin oli kalman kalpea
ja hänen silmiensä ilme oli selittämättömän synkkä. Silla tarttui
ahnaasti käsikirjoitukseen. Marina seurasi tarkkaavaisena tuon kaamean
kertomuksen kulkua hänen mykillä huulillaan, kulmakarvoillaan ja
vapisevilla käsillään. Tuon kuolettavan äänettömyyden kestäessä kaikui
kiireisiä askeleita käytävässä useampaan otteeseen, mutta kumpikaan
heistä ei kuullut. Aika ajoin Sillaa värisytti ja lukiessaan hän lausui
muutaman sanan, jolloin Marina kumartuneena ja raskaasti hengittäen
osoitti etusormellaan käsikirjoituksen eri kohtia.
— Muistatko tämän? kysyi Silla häneltä kerran jatkaen lukemistaan.
— Muistan kaikki, kaikki, vastasi tämä. — Lue, lue se ääneen.
Silla luki: »Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran
eläisin täällä, rakastaisin Renatoa ja hän rakastaisi minua, sanoivat
vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän
silloin kantaisi.»
— Ja sinä et muista? sanoi Marina surullisesti.
Silla ei kuullut häntä käsikirjoituksen viehätyksen valtaamana ja
jatkoi äänettömänä lukemistaan. Toinen, kohta sai hänet kauhun valtaan
pakottaen hänen kohottamaan äänensä lukiessaan:
»Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua.»
— Ja minä puhuin, sanoi Marina, — toissa yönä, aivan kuin olisin
paareiltani noussut ja haavoitin hänet kuoliaaksi.
Silla ei välittänyt kuunnella häntä ja jatkoi lukemistaan. Päästyään
sanoihin: »Kun seuraavassa elämässäni olen löytänyt ja...» tempasi
Marina käsikirjoituksen hänen kädestään, tarttui molemmin käsin hänen
päähänsä ja painoi sen alas.
— Ja sinä et uskonut! sanoi hän. — Mutta annan sen sinulle anteeksi,
sillä rakastan sinua, sillä Jumala, näetkö, Jumala tahtoo niin, ja
enhän minä itsekään aluksi uskonut. Katso, näin polvistuin minä tässä.
Näin.
Hän lankesi polvilleen ja nojasi käsivartensa ja päänsä arkkua vastaan.
— Ja mietin, mietin, etsin muistoistani. En löytänyt mitään. Mutta
sitten usko välähti minuun kuin salamanisku ja minä uskoin, lisäsi hän
nousten pystyyn ja pannen kätensä Sillan olkapäille. — Ja nyt, muutama
päivä sitten, muistan kaikki, yksin pikkuseikatkin. Hän vaikeni katsoen
Sillaa silmiin pää alas painuneena ja sanoi hellästi:
— Etkö ymmärrä, että olen ollut, että sieluni on ollut haudassa niin
äärettömän kauan, ennenkuin se pääsi irtautumaan tuosta toisesta
hirveästä asiasta! Puhu minulle rakkaudesta, etkö näe, kuinka paljon
olen kärsinyt. Huuleni ovat sydämelläsi, tahtoisin nähdä sinne sisälle,
auttaa sinua löytämään. Ja tiedätkö, rakastin sinua heti ensi hetkestä,
heti paikalla.
Sillan järki pimeni uudelleen lukemansa sekä Marinan pehmeän kauneuden
ja hänen lempeän, kosketustakin huumaavamman äänensä vuoksi.
Tämä kohotti päätään.
— Mutta minä en tahtonut, sanoi hän. — Minun on tunnustettava sinulle
kaikki. Luulin, että kreivi Cesare oli antanut sinun tulla tänne minun
vuokseni ja tahdoin vihata sinua; olisin purrut sydäntäni, koska se
sinut nähdessäni ja sinua kuullessani sykähteli. Ah, tuona iltana
veneessä, ylpeiden sanojesi jälkeen, jos vain olisit uskaltanut! Kun
saatoit minut takaisin kappeliin...
— Sisälaiturille, sanoi Silla tahtomattaan.
Marina teki kärsimättömän liikkeen.
— Ei, vaan kappeliin; etkö muista? Kun saatoit minut sinne ja jätit
minut heittäen vasten kasvojani ensimmäisen nimeni, niin kaaduin kuin
kuollut maahan. Tulin sitten taas tajuihini ja ymmärsin kaikki; sanoin
itselleni: hän se on! hän se on oleva! ennemmin tai myöhemmin, kaikkia,
kaikkia vastaan hän se on oleva ja täällä! Sitten tulivat Salvadorit
tänne. Tiedäthän, että he ovat d'Ormengojen sukulaisia? Silloin Jumala,
sillä Jumalan tahto loimusi kirkkaana kaikissa näissä asioissa, antoi
minun nähdä kostoni, joka johtui suorastaan itsestään. Tiedätkö,
samana iltana kun avioliittoni sovittiin, kun olin antanut myöntävän
vastauksen, oli minulla kauhea lamautumisen hetki... sain tietää,
että Lorenzo olit, sinä. Häät määrättiin 29 päiväksi huhtikuuta. Minä
kirjoitin Pariisiin, ei, ei Pariisiin, vaan Milanoon; kuinka nuo nimet
sotkeutuvat päässäni! Halusin tietää tuhansia asioita sinusta. Ja
sinä et mennyt koskaan Giulian luokse. Sillävälin huhtikuun 29 päivä
lähestyi. Kun ajattelen, kuinka kylmä ja varma olin alussa! Viimeisinä
päivinä en ollut enää rauhallinen. Minulla oli joka yö kuumetta.
Tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja tallata hänet jalkoihini
sinun rakkautesi vuoksi, mutta sinua ei koskaan kuulunut. Siirsin häät
päivää myöhemmäksi. Kohotin käteni vuoteessani Jumalaa kohden. Silloin
hän kosketti minua tänne.
Marina tarttui Sillan käteen ja vei sen otsalleen.
— Hän kosketti minua tänne, ja silloin käsitin, mitä minun oli tehtävä.
Menin alas ja puhuin hänelle. Seuraavana iltana lähetin sinulle
sähkösanoman. Ja silloin sinä?
Silla tunsi hulluuden vetävän häntäkin hurjasti valtaansa. Seinät,
arkku, Marinan silmät ja yksinäinen kynttilä pyörivät huimaavaa vauhtia
ympäri. Hän ei ehtinyt vastata, sillä sänkykamarista käytävään vievällä
ovella kaikui useita iskuja ja se vedettiin rajusti auki. Vieras, jota
ei vuosikausiin oltu nähty palatsissa, oli palannut jälleen yösydännä,
tunti sitten, silloin kun Silla odotteli Marinaa laiturin portailla.
Giovanna valvoi horroksiin vaipuneen kreivin vuoteen vierellä, toiset
nukkuivat suloisessa kevätyössä, uneksien mikä Milanon humusta,
mikä Venezian rauhasta, kuka perinnöstä ja kuka Ninan lumivalkeista
käsivarsista. Joka portti, joka ovi oli avautunut tuolle vieraalle
hänen palvelijainsa mykkinä ja peloissaan totellessa, ihmeissään
herransa odottamattomasta tulosta. Hän oli noussut aina kreivin
huoneeseen asti, ja jokainen kivi talossa kuiskasi naapurilleen hänen
kolkkoa nimeään:
_Kuolema_.
— Markiisitar, markiisitar! huusi Fanny rynnäten sisään. Hän huomasi
Sillan ja vaikeni kuin salaman lyömänä. Silla irtautui Marinasta ja
astui askeleen taaksepäin. Marina hämmästyi ensiksi, malttoi sitten
heti mielensä ja teeskentelyä halveksien tarttui Sillan käteen ja
singahdutti jäntevästi:
— Mikä on hätänä?
— Herra kreivi! vastasi Fanny.
— Mitä?
— Toinen kohtaus sattui tunti sitten ja nyt hän tekee kuolemaa.
Käskivät tulemaan alas, pian!
Marina syöksähti palvelijattarensa eteen.
— Kuoleeko hän?
Fanny oli kyllä jo kolmen päivän aikana nähnyt emäntänsä silmät oudon
näköisinä, vaan ei koskaan sellaisina kuin nyt. Säikähdyksissään hän ei
vastannut, vaan seisoi ovella kynttilä kädessään, tukka pörrössä, kaula
paljaana, katsoen Marinaa samein, mulkoilevin silmin.
— Tule, sanoi Marina Sillalle ja syöksyi pimeään käytävään pitäen tätä
kädestä.
— Pappikin on siellä, sai Fanny sanotuksi.
Silla aikoi ensi hetkessä, vastustaa ja heittää luotaan tuon
hermostuneen käden, joka puristi hänen omaansa, mutta ääni hänen
sisällään huusi: »Kurja, hylkäätkö hänet nyt?» Hän seurasi Marinaa.
Fanny tuli heidän perässään, pidellen kynttilää ylhäällä ja
hämmästyksen valtaamana niellen ihmetyksen huudahduksia.
Kynttiläkin näytti häilyvän täynnä tuskaa, kuin sitä vastaan
hulmahtaisi pitkin pimeää käytävää kuoleman vakava ja juhlallinen
henkäys.
Portaita nousi toisen kynttilän valo. Joku huusi alhaalta:
— Neiti Fanny! Neiti Fanny!
Se oli kamaripalvelija, joka kiipesi hengästyneenä kynttilä kädessä
portaita ylös. Hän kysyi Fannylta, toisista välittämättä, oliko täällä
krusifiksia.
— Ei, ei, rouva Giovannan huoneessa, rouva Giovannan huoneessa, huusi
Catten ääni alhaalta. Fanny alkoi nyyhkyttää ja kamaripalvelija lähti
laskeutumaan portaita alas tehden harmistuneen liikkeen ja vaihtaen
kiivaita sanoja Catten kanssa. Eräs kaukainen ovi avautui ja joku vaati
vihaisesti hiljaisuutta. Heti sen jälkeen lääkärin rauhallinen ääni
sanoi kovaa:
— Jäätä!
Matalat, kiireiset äänet kertasivat:
— Jäätä! Jäätä!
Marina ei kiirehtinyt enää, vaan astui hitaasti ja vasten tahtoaan
vavisten. Palatsin pimeys oli täynnä juhlallista kauhua; nuo
pelästyneet äänet, nuo valot, jotka heijastelivat siellä täällä,
lisäsivät sitä yhä. Ennenkuin hän astui alakerran käytävään, kulkivat
Vezza ja Mirovich ohitse kiireissään, kumarassa ja ilman kravattia
ja kaulusta. Puutarhuri, joka toi jäätä, yllätti heidät, tuuppasi
kyynärpäällään ja meni edelle. Yhtäkkiä kuului don Innocenzon kaikuva
ääni:
— _Renova in eo, piissime pater, quidquid terrena fragilitate_...
Ei muuta. Varmasti joku ovi oli avattu ja taas suljettu.
Marina ja Silla astuivat käytävään Fannyn seuraamina, näkivät Vezzan ja
Mirovichin avaavan hiljaa kreivin huoneen oven ja pujahtavan sisään ja
kuulivat taas hetkisen don Innocenzon äänen:
— _Commendo le omnipotenti deo_...
Fanny kirkaisi, laski kynttilän maahan ja pakeni. Marina pysähtyi ja
kääntyi katsomaan häntä.
— Tyhmyri! sanoi hän. Sitten hän kuiskasi Sillalle:
— Toissa yönä, mennessäni kostamaan, kaaduin tähän, juuri tähän samaan
aikaan. Enkö jo sanonut sinulle, että haavoitin hänet kuoliaaksi?
Ja hän astui askeleen eteenpäin. Mutta siinä samassa hän tunsi Sillan
jäntevän käsivarren kiertyvän ympärilleen ja kantavan hänet portaille.
Hän vaikeni hämmästyneenä, sitten pettyen Sillan tarkoituksen suhteen
sanoi tälle hymyillen: — Myöhemmin!
Toinen ei sanonut mitään.
— Päästä minut!
— En, vastasi Silla. Ääni ei ollut enää huumaantunut, vaan sellaisen
ääni, joka äkkiä näkee jotakin kauheata.
— Kuinka? sanoi Marina.
Ja hän käyristyi koettaen tempautua irti kuin käärme varpushaukan
kynsistä. Lopulta hän rauhoittui synkän näköisenä.
— Ohoi, tuo kynttilä! Kuka on jättänyt tuon kynttilän tuohon? sanoi
Catte tullen kreivin huoneen vastakkaiselta puolelta. Toinen liikutettu
ääni kertaili: — Jeesus Maria, Jeesus Maria!
Fanny oli laskenut kynttilän ensimmäiselle porrasaskelmalle. Catte ja
kreivitär Fosca kulkivat ohitse katsoen ylös portaille ja pysähtyivät.
Silloin Silla vaistomaisesti laski vapaaksi Marinan, joka hypähti
käytävään noiden kahden naisen hämmästyneiden silmien eteen ja riensi
sitten tervehtimättä heidän ohitseen. Kreivitär Fosca, suureen, mustaan
huiviin kääriytyneenä, katsahti Sillaan salama vakavan arvokkaissa,
rahvaanomaisissa kasvoissaan, ja meni sanaakaan sanomatta edelleen.
Silla laskeutui käytävään ja näki hänen menevän Catten kanssa kreivin
huoneeseen. Marinaa ei näkynyt, ja hän ymmärsi tämän jo astuneen sisään
ja löi raivoissaan nyrkillä otsaansa. Sitten hän astui varpaillaan
kuolevan oven eteen ja kuunteli.
Leveä, lyhyt ja vakava ääni kuin tuskin kosketettujen urkujen vastasi:
— _Amen_.
Silla puristi kuin hukkuva oven käsiripaa. Ovi avautui; kuiskattiin: —
Sisään.
Hän astui, ei katsonut, ei nähnyt mitään ja putosi polvilleen erään
tuolin viereen oven lähelle.
Lattialle vuoteen viereen laskettu kynttilä valaisi valkeita, alas
riippuvia lakanoita, vuoteen messinkipalloja ja hajalleen maahan
pudonneita jääsiruja, heittäen huoneen poikki don Innocenzon suuren
varjon, hänen seisoessaan suorana kuolevan vuoteen vieressä; sairas
hengitti kiireesti ja vaivalloisesti koristen. Vuoteen jalkapäässä,
puolipimeässä, seisoi lääkäri, hänen vieressään polvistui Giovanna
tukahduttaen nyyhkytyksiään vuodevaatteisiin. Siellä täällä suuren
huoneen pimeissä varjoissa olivat polvillaan kreivitär Fosca poikineen,
Vezza, palvelijat ja puutarhuri. Tämä ja kreivin kamaripalvelija
itkivät. Mirovich, vanha maailmanmies, seisoi eräässä nurkassa nojaten
seinää vastaan. Hän olisi mielellään mennyt tiehensä, mutta jäi
paikalleen huomaavaisuudesta kreivitärtä kohtaan.
Vielä toinenkin henkilö seisoi keskellä huonetta, muutaman askeleen
päässä ovesta: Marina. Hänen kenkänsä kiiltävä kärki ja valkea,
sinisellä ommeltu hame näkyivät selvästi, hän näytti pitävän
käsivarsiaan ristissä rinnalla. Kasvoista ei saanut selvää, vaikka
kreivitär Fosca poikineen ja Vezza eivät luoneet hetkeksikään silmiään
hänestä.
Don Innocenzo lausui korkealla äänellä _Commendationis
animae_-rukoukset pitäen rituaalia kädessään, kuitenkaan siihen
katsomatta. Hän ei näyttänyt huomaavan Marinaa eikä Sillaa. Hän ei
kääntänyt katsettaan kuolemankalpeasta päästä, joka lepäsi suljetuin
silmin ja suu auki, jäiden peittämänä, hiukan vasemmalle olalle
taipuneena. Syvällä säälillä hän lausui sanat: — _Ignorantias ejus,
quaesumus, ne memmeris domine_... ne kaikuivat ylevinä ja liikutuksen
värittäminä kuin ilmaisten kiihkeätä pyyntöä, että Jumala ottaisi
rauhaansa tuon hengen, joka Häntä ajattelematta oli tehnyt hyvää maan
päällä ja saapui nyt Hänen eteensä, kuin merenkulkija, joka suoraan ja
varmasti on purjehtinut päämääräänsä kohti ja joka löytääkin sen sijaan
uusia maita ja katoamatonta kunniaa. Tuona tuskan ja vavistuksen yönä
nuo pyhät, sointuvat sanat, kohdistetut niin suurella luottamuksella
Olennolle, jonka kaikki läsnäolevat, uskoen tai ei, tunnustivat
näkymättömänä läsnäolevaksi heidän kaikkien valtiaana tuon kaatamansa
miehen yläpuolella, täyttivät huoneen kammolla. He tunsivat kahden
yliluonnollisen voiman seisovan vastakkain, joista toinen oli valoisa,
kaunopuhelias, säälin sytyttämä, kestävä ja väsymätön, toinen synkkä ja
mykkä. Ja tuo jälkimmäinen, kuolevalle sekä elämässä että kuolemassa
tuntematon, välinpitämätön ja halveksittu, tuli nyt hänen pyytämättään,
hänen viimeisellä hetkellään, kun ei voinut odottaa häneltä enää
hyvää eikä pahaa, varjelemaan, puolustamaan häntä ja puhumaan hänen
puolestaan peloittavan tuomarin edessä. Kun pappi levähti hetken,
kuului kuolevan huohottava, kiireinen hengitys, kuin jalopeura olisi
painanut hänen päätään. Yht'äkkiä korina näytti lakkaavan.
— Loppu on käsissä, sanoi don Innocenzo kääntyen läsnäoleviin, huomasi
Marinan seisovan ja viittasi häntä polvistumaan, kumartui sitten
kuolevan ylitse ja lausui kirkkaalla äänellä viimeiset rukoukset.
Marina astui pari askelta eteenpäin; kynttilän valo lankesi nyt hänen
kalpeille kasvoilleen, värähteleville sieraimilleen ja yhteenvedetyille
kulmakarvoilleen.
— Kreivi Cesare! sanoi hän.
Kaikki säpsähtivät, kohosivat polvilleen ja katsoivat häntä kauhun
valtaamina, kaikki paitsi don Innocenzo. Tämä teki vain vasemmalla
kädellään liikkeen häntä kohden.
Mutta Marina ei peräytynyt, ei antautunut. Käsivarret suorina hän
ojensi molemmat etusormensa kuolevaa kohden kuin kaksi tikaria ja
huudahti:
— Cecilia on täällä...
Tuhahdettuja huudahduksia, tuolien kolinaa, jalkojen liikettä kuului
huoneessa. Don Innocenzo kääntyi.
— Pois! sanoi hän.
Nepo, Vezza ja Mirovich ottivat askeleen naista kohti, joka seisoi kuin
kummitus keskellä huonetta.
— Jumalan nimessä, viekää hänet pois, nyyhkytti Giovanna. — Hänhän on
murhannut kreivin!
Siinä samassa Marina levitti käsivartensa taaksepäin ja taivutti
vartaloaan ja kasvojaan alas. Ei kukaan noista kolmesta uskaltanut
lähestyä häntä, ei estää häntä huutamasta kimeällä äänellä:
— Rakastettunsa kanssa!...
Silloin nähtiin Sillan syöksyvän hänen luokseen ja nostavan hänet
käsivarsilleen.
— Nähdäkseen sinun kuolevan! huusi nainen ylhäältä ilmasta rimpuillen
vastaan. Silmänräpäys, ovi avattiin ja suljettiin kiivaasti, Silla
ja Marina katosivat, huone kävi taas hiljaiseksi. Nepo, Vezza ja
asianajaja lähestyivät varpaillaan ovea.
— Nepo! sanoi kreivitär Fosca matalalla äänellä, mutta lujasti: — Tänne!
Nepo totteli ja meni hänen luokseen. Molemmat toiset poistuivat.
— Kreivi Cesare ei ole voinut kuulla sanaakaan, sanoi don Innocenzo
ottaen kynttilän ja pannen sen yöpöydälle. — Hän lepää rauhassa.
Lääkäri lähestyi, pani kätensä kreivin sydämelle, veti esiin kellonsa
ja sanoi kovaa:
— Yksi ja kolmekymmentäviisi minuuttia.
Don Innocenzo alkoi heti rukouksen edesmenneen sielun puolesta.
Joku kutsui ovelta lääkäriä, joka poistui. Myöskin palvelijat
Nepon käskystä poistuivat, kaikki paitsi Giovanna, joka polvillaan
isäntänsä vuoteen ääressä vastaili heikolla, surullisella äänellä
papin rukouksiin. Nepo sytytti molemmat kynttilät lipaston päällä.
Liekit laajenivat kuin kaksi säikähtynyttä silmää ja paljastivat hänen
ahnaille silmilleen kreivin avaimet lipaston päällä, kreivitär Foscan
muutaman askeleen päässä ja Mirovichin, joka palasi takasin kasvoillaan
vastenmielisyyden ilme tuota vuoteessa makaavaa kohtaan. Hän pysähtyi
ja katsoi Nepoon kulmiaan rypistäen. Kreivitär näki sen, pyrskähti
itkuun ja meni hänen luokseen käsi ojennettuna, johon vanha ritari
kunnioittaen tarttui saattaen hänet ulos huoneesta.
Nepo tarttui avaimiin ja toiseen kynttilään koettaen hiljaa aukaista
erästä lipastoa, joka seisoi seinällä vastapäätä vuodetta, koetellen
jokaista avainta onnistumatta.
— Oh, Jumala! sanoi Giovanna surumielisen halveksivasti. Don Innocenzo
keskeytti hänet.
— Rukoilkaa tai menkää ulos! sanoi hän.
Mutta Nepo ei välittänyt hänestä. Kumartuneena lipaston ylitse ja
kiertäen avainta lukossa, melkein koskettaen sitä pitkällä nenällään,
hän näytti kärpältä, joka vimmatusti vaanii saalistaan jostakin kolosta.
Viha nousi don Innocenzon kasvoille.
— Minä... sanoi hän.
Hän olisi tarttunut mieheen ja heittänyt ovesta ulos, ellei Giovanna
rukoillen olisi tullut väliin.
— Antakaa olla, sanoi hän, — jatkakaa, jatkakaa, älkääkä hylätkö häntä.
Nepo oli löytänyt oikean avaimen, avannut lipaston ja hetken etsinnän
perästä saanut käsiinsä kokoonkäärityn paperin. Hän vei sen lähelle
kynttilää, jota piti vasemmassa kädessään, ja luki päällekirjoituksen,
hiustensa kärventyessä liekissä. Mirovich, joka Nepon huomaamatta
oli astunut sisään, lähestyi tätä ja sanoi vakavalla, rehellisellä
äänellään:
— Se kuuluu minulle.
— Se on luettava heti, sanoi Nepo hämillään. — Tahdon tietää kenen
talossa olen.
He menivät yhdessä ulos.
_In expiratione_-rukoukset olivat myöskin jo lopussa. Don Innocenzo
rukoili vielä hetkisen ja sanoi sitten hyvästi Giovannalle, joka ei
kyennyt edes puhumaankaan.
Yksin jäätyään vanhus asetti sängyn pääpielukseen Nepon sytyttämät
kynttilät, pani hajallaan seisovat tuolit paikoilleen koettaen
tehdä kaikki niin hiljaa kuin mahdollista, kuin kreivi olisi vain
nukkunut. Sitten hän istuutui vuoteen viereen ja katseli krusifiksia
kuolleen rinnalla. Hän oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut kreiviä
neljänkymmenen vuoden ajan saamatta tältä koskaan pahaa tai hyvää
sanaa, mutta tuntien täydelleen hänen luottamuksensa ja peitetyn
hyväntahtoisuutensa. Hän oli aina rakastanut kreiviä kaikella
kunnioituksena ja tietäen oman alemman arvonsa. Ei koskaan, ei koskaan
hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun tämä ei enää ollut isäntä
omassa talossaan vaan toiset anastivat avaimet, ja vain hän, kaikista
palvelijoista ja ystävistä, jäi uskollisena tämän vierelle kuin
muinaisina voiman ja ylpeyden päivinä. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut
tätä näin lähellä kuin nyt, kun risti lepäsi tuossa vainajan rinnalla,
pieni, hänen kamaristaan tuona yönä haettu risti. Hän nousi ja suuteli
ensi kertaa elämässään hervottomia käsiä, jotka pitivät ristiä, ja
löysi siitä lohdutusta ja itki.
Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan
muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja
pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi
kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja,
mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan
äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän
katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä,
edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä
tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä,
jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen
sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don
Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan
kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.
Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat
alas käytävään.
— Valoa! huusi don Innocenzo.
— Ah, herra! huudahti alastullut juosten suin päin pimeään.
Kirkkoherra tunsi Ricon ja kutsui häntä turhaan luokseen, näki edessään
heikon valon välähtävän ja häviävän, kulki umpimähkään eteenpäin ja
työnnettyään erästä ovea joutui pylväskuistille.
— Oh, herra kirkkoherra! huudahti Rico, joka oli jo livistämäisillään
toiselta puolelta.
Kello saattoi olla kaksi. Ilma oli viileä. Taivas oli uudelleen
peittynyt surumielisen vaaleihin pilviin vielä näkymättömän kuun ja
vaikenevan veden peilin välillä.
— Tule tänne! sanoi pappi. — Minne menet?
— Menen hakemaan lääkettä.
— Mikä on?
— Kuulkaa!
Huudot alkoivat taas tällä hetkellä yhä selvempinä. Don Innocenzo
kurkotti kuistikon kaiteelta ja katsoi ylös oikealle, jossa hän näki
yläkerran nurkkaikkunan valaistuna. Ääni tuli sieltä. Nyt ne tuntuivat
olevan nuhteita, kirouksia, sitten taas valituksia, ja lopuksi vallitsi
taas kamala hiljaisuus.
— Se on donna Marina, sanoi Rico hiljaa. — Hän on kuin hullu. Lääkäri
ja herra Silla ovat myöskin siellä ylhäällä. Ja hän sanoo vaikka mitä
herra Sillalle.
— Eikö siellä ole ketään muita?
— On, siellä on minun äitini. Myöskin neiti Fanny oli siellä hetken,
mutta pakeni tiehensä.
— Ja mitä sinä menet hakemaan?
— Tiedänkö minä itsekään sitä? Herra tohtori sanoi jonkin nimen kuin
koralli. Ja käski minun hakemaan Battistin Luisaa häntä hoitamaan.
Don Innocenzo otti kirjeen taskustaan ja antoi sen pojalle.
— Vie se, sanoi hän, — herra Sillan huoneeseen, ja menkäämme sitten
yhdessä.
Myöskin palatsin toisessa siivessä alkoi nyt hillitty levottomuus.
Useammasta kuin yhdestä ovesta välähti valo ja kuului supatusta.
Kellojen nyörit värähtelivät ja hypähtelivät kärsimättömästi ja niiden
kaikuva, käskevä sointu kuului kauaksi. Portailla don Innocenzo ja Rico
tapasivat Momolon, joka laskeutui alas kynttilä kädessä.
— Taidetaan lähteä! sanoi hän.
Toiset eivät vastanneet.
Tultuaan ulos palatsista lähti Rico juoksujalkaa asialleen, ja
kirkkoherra kulki hitaasti katsellen suuria, miettiväisiä sypressejä.
Portilla hän tapasi Steineggen. — Te täällä? sanoi hän.
— Kuulin sielukellojen soivan, vastasi Steinegge liikutettuna. — Oh,
tämä on todella suuri suru! Minun pitäisi itkeä tuota miestä!
Hän syleili ja suuteli don Innocenzoa tukahduttaen nyyhkytyksensä ja
sanoi sitten kiireesti:
— Voikohan mennä eteenpäin? Oletteko nähnyt herra Sillaa?
— Ehei! sanoi don Innocenzo. — Nähnyt, totta totisesti! Ja hän kertoi
Steineggelle äskeisen pitkän kohtauksen ja mitä oli kuullut Ricolta.
Steinegge kuohui ja puhkui eikä antanut don Innocenzon lopettaakaan,
vaan lähti menemään tarmokkain elein kuin sanoen: Menenpä minä! Hän
astui palatsiin juuri, kun puutarhuri tuli ulos kovalla kiireellä edes
tuntematta häntä.
Portaita ylös mennessään hän tapasi Fannyn, joka tuli itkien alas
Catten kanssa toistaen yhä:
— Oh, en ymmärrä mitään; tahdon pois!
— Pääsette, pääsette, vastasi Catte, — mutta hiukan kärsivällisyyttä,
herran siunattu. Tahdotteko jättää emäntänne tuollaiseen tilaan?
— Oh, en tiedä, tahdon pois!
— Pyhä äiti, millaista elämää! sanoi Catte Steineggelle, joka vetäytyi
käsipuuta vastaan laskeakseen heidät ohitseen ja katsoi heitä silmät
pyöreinä. Hän oli kysymäisillään jotakin, kun kreivitär Fosca huusi
ylhäältä:
— Ohoi, tuo Momolo!
— Heti paikalla, teidän Ylhäisyytenne! vastasi Catte laskeutuen
kiireesti alas ja vetäen Fannya mukanaan. Steinegge nousi kiireesti
ylös.
— Momolo, sanoi kreivitär, luullen Steineggeä palvelijakseen, —
mahtoiko tuo ymmärtää oikein, häh? Rattaat tai kiesit kello kuudeksi!
Ah, tekö se olettekin! Suokaa anteeksi, rakkahin.
— Matkustaako rouva kreivitär?
— Matkustan, matkustan, ja kirottu se päivä, jolloin tulin!
Nepo kutsui äitiään salin ovelta. Hänen takanaan näkyi Mirovich pöydän
ääressä, lamppu, mustepullo ja kaksi suurta paperiarkkia edessään.
Kreivitär astui saliin, ja ovi suljettiin Steineggen nenän edessä.
Pylväskuistikolla hän tapasi Vezzan nojautuneena järvenpuoliseen
kaiteeseen ja lähestyi hattu kädessä häntä, mutta tämä, tuskin häneen
vilkaistuaan, viittasi häntä vaikenemaan ja käänsi päänsä toisaallepäin
kuunnellen.
Kuului pitkä, heikko vaikerrus.
— Donna Marina? kysyi Steinegge.
Toinen ei vastannut, vaan kuunteli yhä. Mitään ei enää kuulunut;
silloin hän kuin unesta havahtuen alkoi puhua nopeaan:
— Hirveitä asioita, tiedättekö. Onko teille kerrottu?
— Kyllä, kyllä, herra kirkkoherra sanoi minulle jo jotakin.
— Oh, ette voi kuvitellakaan tuota hetkeä! Katsokaa!
Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa
silloin tällöin kuunnellakseen.
— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien
asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan
kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri
hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin
lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat
hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten
en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on
luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja
ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle.
Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut
alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta
tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö,
että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat
nuo kaksi yhdessä?
— Olivatko he yhdessä?
— Yhdessä, yhdessä! Fanny oli tavannut heidät makuukamarissa.
— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet
levällään seisomaan.
— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana
hetkenä tiesivät sen jo kaikki.
— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko
olla hyvä!
Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto!
Tiedättekö, että he matkustavat?
— Kutka? kysyi Steinegge hajamielisenä.
— Salvadorit, kello kuusi. Mitä tehdä? Heti onnettomuuden tapahduttua
kreivi Nepo aikaa tuhlaamatta etsi ja löysikin testamentin, joka on
omakätisesti kirjoitettu ja päivätty kaksi viikkoa sitten. Novaran
hospitaali perii kaiken. Salvadorien vuoksi tulee ehkä riitaa, sillä
perijä määrätään myymään Lomellinnan tila, jonka kauppahinnasta
maksettakoon kahden vuoden kuluessa kolmesataakaksikymmentätuhatta
liiraa, jotka, sanoo testamentti, lahjoitan serkulleni Nepomuceno
Salvadorille Veneziasta. Donna Marinalle ei mitään. On sitten
lukemattomia lahjoituksia. Cesare on todellisena gentlemannina
muistanut kaikkia. On siinä teillekin elinkautinen eläke. Minä
olen testamentin toimeenpanija. Muuten on aivan luonnollista, että
Salvadorit menevät, heidän arvolleenkaan ei enää sopisi jäädä tänne.
Kreivi olisi tahtonut nostaa melua, aikaansaada kaksintaistelun,
kukaties, mutta antoi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja luopui siitä
ajatuksesta.
Catte tuli pyytämään, että komendööri menisi vielä kreivittären luokse.
Steinegge jäi yksin.
Hän ei milloinkaan ollut ollut mikään suuri herra, Steinegge-parka,
kuitenkin jonkin unelman oli hänkin uneksinut puolensataisen elämänsä
aikana, jonkin pienen unelman isänmaan vapaudesta ja perheonnesta.
Hänen viimeinen nöyrä ja vaatimaton unelmansa oli ollut että hänen
vaimonsa paranisi ja että hän löytäisi leipänsä Elsassissa; ja kun
kohtalo oli pyyhkäissyt pois häneltä tämänkin, ei hän ollut enää
uneksinut.
Tai paremmin sanoen, hän ei ollut uskonut uneksineensa, sillä nyt,
katsellessaan järveä palatsin kuistikolta ja tuntiessaan sydämensä niin
haikeaksi, hän ymmärsi, että eräs toinen toive oli syntynyt siellä
aivan itsestään, hänen tietämättään, särkynyt sinne ja teki nyt kipeää.
Kuka olisi voinut uskoa, että Silla kykeni teeskentelemään tuolla
tavoin? Hän päätti odottaa tätä.
Marinan huoneesta ei kuulunut enää mitään ääniä; koko se palatsin
siipi oli mykkä. Toiselta puolelta kuului vielä usein ovien pauketta
ja kellojen kilinää. Yhtä mittaa avattiin kuistikon ovea ja kutsuttiin
hiljaa väliin yhtä, väliin toista. Ei kukaan vastannut, jokin pää
pilkisti esiin, sitten ovi sulkeutui taas hitaasti. Jotkut naisten
äänet kohosivat väliin kovaäänisiksi, mutta ne vaiennettiin heti.
Askeleita risteili pihan hietikolla, nousi ylös portaita; ylhäällä
viinitarhan poluilla huudettiin ja väliin naurettiinkin. Onneksi
Salvadorien matkatavarat oli jo pari päivää sitten pakattu ja kreivitär
kannatti ne nyt alas puutarhurin asuntoon.
Steinegge, seisoen kuistikolla viimeisen lännenpuolisen kaaren alla
selkä järvelle päin, käsivarret ristissä rinnalla odotti kauan,
tuijottaen oveen, josta toivoi Sillan tulevan.
Vihdoinkin hän kuuli kahden henkilön askeleet käytävässä. Hän kuunteli
henkeään pidättäen: he eivät puhuneet. Ovi avautui.
— Siis olemme selvillä, tohtori, sanoi Silla. — Kertokaa, missä
vakavissa olosuhteissa minun on täytynyt antaa apuani; kertokaa
millaisessa lainauksen ja herpaantumisen tilassa hän nyt on, ja jos
joku kysyy minua, niin pyydän teitä vastaamaan nimessäni, että vielä
tunnin ajan minut löydetään täältä kuistikolta.
Ääni oli synkeän kylmä. Joku palasi tulen kanssa takaisin, lääkäri
kulki kuistikon poikki, ja Silla astui sinne hänen jälkeensä.
Steinegge meni häntä kohden.
— Herra Sillä! sanoi hän.
Toinen ei vastannut, ei edes kääntynyt katsomaan häneen, vaan meni
pihanpuoliselle kaiteelle ja jäi nojaamaan siihen.
Steinegge otti toisen askeleen.
— Herra Silla, ettekö tunne enää minua?
Äänettömyys.
— Aa, jos niin on, niin hyvä!
Hän palasi entiselle paikalleen ja vaikeni katsoen Sillaa, joka ei
liikahtanutkaan.
— En tiedä, en luulisi ansainneeni tätä.
Ei mitään vastausta.
— On katkeraa, herra Silla, tulla kuin ystävä ja saada tuollainen
vastaanotto. Tahdoin vain sanoa teille, etten olisi toivonut näkeväni
teitä koskaan enää täällä; ja nytkin tahtoisin mieluummin nähdä
rehellisen pyssynsuun rintaanne vastaan, Jumala paratkoon! Olin tullut
tänne sanoakseni teille näitä ja eräitä muitakin asioita, mutta koska
ette tahdo kuunnella minua, niin menen. Hyvästi!
Ja hän lähti. Silloin Silla, päätään kääntämättä, sanoi hänelle
kylmästi:
— Sanokaa tyttärellenne, että pidin sanani ja vajosin pohjaan asti.
— Minun tyttärelleni?
— Niin, ja nyt menkää. Menkää, menkää, menkää! kertasi Silla äkkinäisen
kiihkoisasti, kun hämmästynyt Steinegge palasi hänen luokseen. Tämä
kumarsi alistuen päätään ja lähti.
Kaksi lyhtyä ja hiljainen kulkue meni pihan poikki. Heti sen jälkeen
komendööri tuli ilmoittamaan Sillalle, että Salvadorit olivat menneet
alas puutarhurin asuntoon odottelemaan hevosta ja että, jos Silla
haluaisi, antaisi hän tälle tiedoksi erään kreivin määräyksen, joka
koski Sillaa.
Ovi sulkeutui heidän jälkeensä, pylväskuistikko jäi tyhjäksi.