— Kuinka hyvin teittekään! Kuinka hyvin teittekään, kun tulitte,
toisteli Martta kantaen juoksujalkaa Edithin ja hänen isänsä
matkalaukkuja pappilan portaita ylös heille varattuihin huoneisiin ja
paiskaten siellä ikkunat auki. Ylhäältä hän huusi Don Innocenzolle:
— Oletteko tyytyväinen, häh? Ja ryntäsi taas samaa kyytiä takaisin
touhuissaan selitellen, ettei pappila ollut mikään palatsi, että
täällä tulisi vierailta puuttumaan sitä ja tätä. Hänellä oli suuri
halu suudella Edithiä mutta ei uskaltanut. Pölyisenä kuin vanha
Bordeaux-pullo Steinegge vastusteli näitä kursailuja viittoillen,
käsiään ristien ja huudahdellen, ja don Innocenzo, jonka silmät
loistivat ilosta, piti hänen puoliaan Marttaa vastaan arvellen, että
hän puolestaan luuli varmastikin vieraidensa viihtyvän hyvin: muuten
hän ei olisi pyytänytkään heitä tulemaan. Silloin Martta käännähti
isäntäänsä päin:
— Mutta sopiiko teidän sanoa näitä asioita? Kuuluuko se teille?
— Hyvä, hyvä, olkaa siinä nyt, tyyntykää, vastasi pappi parka
nähdessään hänen kimmastuvan. — On tuo vasta mainio, lisäsi hän
Steineggeihin kääntyen, — näin itse, miten hän on puuhaillut ja
valmistellut vaikka mitä!
Steinegge päästi uudelleen huudahduksen, ja Martta, epätoivoissaan
tuollaisen isännän suhteen, juoksi keittiöön, ettei kadottaisi kokonaan
kunnioitustaan häntä kohtaan.
— Sanokaapa te, neiti, kysyi don Innocenzo Edithiltä, — puhuinko
hullusti? Kyllähän tekin sen tiedätte, että olen vain köyhä pappi parka.
— Me suuret herrat alennumme väliin mielellämmekin, vastasi Edith
kujeillen.
Pieni talo oli kauttaaltaan hymyilevä. Pölyn hiukkastakaan ei näkynyt
kalustolla eikä ikkunalaseilla; juuri pestyt ja silitetyt uutimet
heijastivat pieniin huoneisiin helmenväristä valoaan levittäen samalla
ympärilleen puhtauden tuoksua. Ruokasalissa, joka oli alakerrassa,
liverteli iloisesti yksinäinen varpunen molempien puutarhaan vievien
ovien välissä ja keskellä pöytää upeili valkea posliinimaljakko
kukkineen. Kahdesta ovesta ja talon kaikista ikkunoista tunki hempeä
vihreys sisään sekä syvä levon tunne sille, joka saapui kaupungista
ja kuuli yhä korvissaan junan jyskytyksen ja tunsi luissaan pitkän
hevosmatkan väsymyksen. Lepoa ja rauhaa huokui vanhanaikuinen, korkea
sohvakin, salin kellertävät, vanhat piirustukset ja täytetyt linnut,
jotka pesivät kahdessa lasikuvussa työhuoneen uunin reunustalla. Samoin
pöytäkello lasikupujen välissä käheine ja väsyneine ukonäänineen
lepuutti mieltä. Ja tuossa pienen talon levollisessa hymyssä oli
jotakin neitseellisen puhdasta, joka lepäsi viattomasti, ilman
epäluuloja rakastavan, elämän katseluun avautuneen luonnon helmassa.
Sen luki jo yksin muutamain esineiden epämukavasta muodosta; sillä
joskin kaikki siellä sisällä kertoi rauhasta ja levosta, niin eivät
korkeat, kapeat sohvat eivätkä suoraselkäiset olkituolit luvanneet
suinkaan kevytmielisen levon hekumaa ja harhailevia mielikuvia.
Työhuoneesta, joka oli ahdettu täpötäyteen kirjoja, huokui vakava,
mietiskelevä henki, niin että talon ulkonäkö kuvasti jollakin tavalla
don Innocenzoa itseään, iloisena, yksinkertaisena ja täynnä aatoksia.
Tämä oli autuas saadessaan Steinegget luokseen. He ilahduttivat hieman
hänen yksinäisyyttään, josta hän itse asiassa kärsi lapsellisessa
uudenaikaisen seuraelämän ihailussaan ja intohimossaan keskustella
politiikasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisista uutuuksista.
Steineggeen hän oli suorastaan rakastunut. Edithiä kohtaan hän tunsi,
etenkin tämän viimeisen kirjeen jälkeen, suurta kunnioitusta, johon
sekoittui hieman ujouttakin. Noin jalon hengen luottamus melkein
kammotti häntä. Hän pelkäsi, ettei osaisi vastata siihen, ettei
kykenisi käsittämään eräitä naisellisen hengen hienouksia, ettei
ymmärtäisi muutamia tunnevivahduksia, joihin täytyisi syventyä
voidakseen neuvoa tuota sielua ja antaa pyydettyä uskonnollista johtoa.
Ja samalla hän tunsi vaistomaisesti, että Edithin asketismissa oli
jotakin liioiteltua ja itsepintaista, jota vastaan olisi taisteltava.
Joka tapauksessa se oli yksi niitä viehättäviä, mutta vakavia
tehtäviä, jotka muuttivat hänen olentoaan, panivat hänet ajattelemaan
rauhallisesti, puhumaan punnitusti ja toimimaan varovaisesti.
Jo ennenkuin Edith isänsä kanssa nousi heille varattuihin huoneisiin,
tahtoi kirkkoherra Martan huomautuksista huolimatta viedä heidät
katsomaan ruusupensaita, mansikoita ja herneitä puutarhassaan. Tämä
pieni kasvitarha oli hänen mielestään jotakin vallan erinomaista, ja
hän piti siitä kovin, puhellen kömpelöstä puutarhurista, aivan kuin
vihreät lehdet, jotka versoivat kukkalavoihin harvaan sirotelluista
siemenistä, vihreästä puhjenneet kukat ja kukista muodostuneet
hedelmät olisivat olleet hänen omia ihmetöitään. Ja Steinegge, toinen
syvätietoinen botaanikko, tuhlaili suurenmoisia kohteliaisuuksiaan
oikealle ja vasemmalle herneiden ja mansikoiden suhteen ja toruskeli
Marttaa, joka kulki hänen perässään harjaten hänen päällystakkiaan.
Edith jäi hajamielisenä katselemaan ketojen hieman kylmää vehreyttä
ja veti ruusunnuppujen tuoksua henkeensä. Miten puhdas tuoksu! Se
oli kuin lapsen rukous. Mutta don Innocenzo ahmi nauttien Steineggen
taitamattomat ylistykset toistellen: — Niin, eikö totta? Niin,
sanokaapa, todellakin!
Herneiden jälkeen hän näytteli vierailleen talon uutuuksia. Ensiksikin
Veuillot'n, yksinäisen varpusen, nenäkkään lörpöttelijän, joka oli
saanut lisänimensä eräältä iloiselta papilta, kun tämä suuttuneena
sen yhtämittaiseen viserrykseen oli huutanut: — Vaikene, Veuillot!
— Ja minusta on nautinto pitää sitä häkissä, lisäsi don Innocenzo
julmasti juttua kertoessaan. Hänellä oli myöskin näytettävänään uusia
esihistoriallisia astioita, jotka oli löydetty paperitehtaan perustusta
kaivettaessa; tämän nähtiin kohoavan kuin ison, valkean arpanappulan
joen poppelien tuolla puolen keskellä tummaa läiskää, joka oli kuin
inhoittava haava vehreydessä. Don Innocenzo oli yhä vielä innostunut
paperitehtaaseen ehkäpä osaksi astioidensa löydön vuoksi. Työhuoneen
lävitse kulkiessaan Steinegge kumartui hetkeksi erään avonaisen kirjan
ylitse, joka oli kirjoituspöydällä don Innocenzon nojatuolin edessä.
Tämä hyppäsi nopeasti kuin nuori poika kirjaansa kiinni ja puristi sitä
nauraen ja hiusmartoa myöten punastuen rintaansa vastaan. Steinegge
punastui hänkin ja pyyteli anteeksi.
— Teille voin sen näyttääkin! Olkoon menneeksi! Ottakaa, ottakaa! sanoi
don Innocenzo ojentaen hänelle molemmin käsin kirjaa, jota toinen ei
tahtonut ottaa.
— Ah! huudahti Steinegge tuskin vilkaistuaan siihen. — _Mein Gott! Mein
Gott!_ En olisi ikinä uskonut!
Se oli saksan kielioppi.
— Malttakaahan toki, minä en siitä mitään ymmärrä! huudahti don
Innocenzo yhä nauraen. Hän otti kirjan Steineggen kädestä, heitti sen
kirjoituspöydälle, laski ristihattunsa sen päälle ja puikahti tiehensä
Edithiä etsimään.
Tämän jälkeen ei ollut enää mitään katsottavaa; pieni talo kävi
taas äänettömäksi, Steinegget vetäytyivät huoneisiinsa ensimmäiseen
kerrokseen, Martan kattaessa pöytää alhaalla.
Vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka vain Martan veitsien ja
kahvelien kalina tai väliin jokin raskas askel pienellä kadulla
kasvitarhan tuolla puolen keskeytti. Edith oli onnellinen tietäessään
olevansa niin kaukana Milanosta, suuren rauhan ja paljon vihreän
keskellä, niinkuin hän itsekin oli kirjoittanut. Matkalaukkujaan
purkaessaan hän kutsui isäänsä kysyäkseen oliko tämä tyytyväinen.
Steinegge tuli huoneeseen kravatti kädessä ja silmät, kiiluen. Jopa nyt
ei olisi ollut! Edith näytti hänelle lipastonsa päällä kahta pientä
ruusunnuppua ja Lessingin teosta _Nathan der Weise_. Hänen isällään
oli myös kukkia huoneessaan ja Schillerin 30-vuotisen sodan historia
saksaksi. Mikä huomaavaisuus don Innocenzon puolelta, mikä sydämellinen
vastaanotto! Edithin mielestä hän oli hiukan vanhentunut, Steineggen
mielestä ei ollenkaan. Ja Marttakin, niin sydämellinen, mummoparka! He
vaihtoivat matalalla äänellä vaikutelmiaan Edithin pannessa tavaroitaan
laatikkoihin. Hän oli tuonut mukanaan muutamia saksalaisia ja
italialaisia kirjoja, mutta ei _Eräsiä unta_. Hänen isänsä pahoitteli
tätä unohdusta, mutta Edith ei vastannut mitään; sen sijaan hän tarttui
isänsä käsivarteen ja veti hänet ikkunaan, josta näki puutarhan, pienen
kadun, kedot ja joen kaukaiset poppelit, kukkulat ja paljon valkeita
pilviä.
— Minusta tuntuu kuin olisin pikku tyttö, sanoi Edith, — ja olisin taas
päässyt omaan sänkyyni harhailtuani koko päivän eksyksissä, kaukana
kodistani, itkien ja kärsien monia vaivoja. Etkö sinäkin, isä, tunne
itseäsi vähemmän muukalaiseksi täällä kuin Milanossa!
Joku puheli puutarhassa. Siellä oli don Innocenzo erään vanhan
talonpoikaisvaimon kanssa, joka itkien syytteli miniäänsä. Pappi koetti
rauhoittaa häntä, mutta silloin vanhus alkoi pää painuksissa kertoa
toista salaisempaa, mutta yhtä surullista juttua, jonka don Innocenzo
keskeytti tyytyväisellä: — Hyvä, hyvä! aivan kuin tähän onnettomuuteen
olisi ollut helpompi löytää apu.. Kiireesti hän pisti vaimon käteen
muutaman kolikon ja lähetti hänet nopeasti matkaansa.
— Senkin noita, tuo muija! huusi Martta sisältä, — ettehän vain liene
antanut hänelle mitään?
— Mitä päähänne pälkähtääkään! vastasi don Innocenzo.
— Ruusujakin ja saksalaisia⁻ kirjoja! huusi Steinegge ikkunasta. — Tämä
on liikaa huomaavaisuutta, herra abbee. Emme tiedä kuinka...
— Oo, vanhoja kirjoja kodistani! Tulkaa, tulkaa alas, niin syömme heti
aamiaista!
Aamiainen alkoi iloisesti. Martta monisti itsensä. Hänellä oli
paikkansa pöydässä, mutta hän kulki lakkaamatta keittiön ja ruokasalin
väliä, välittämättä vieraiden pyynnöstä tai isäntänsä huomautuksista.
Edith julisti, että näin ensimmäisenä päivänä hän salli sen tapahtua,
mutta huomisesta lähtien ottaisi hänkin, hyvällä tai pahalla, osansa
taloustoimista. Martta vastasi monella kimeällä: — ei ikinä, ei ikinä!
Steinegge tarjoutui kokin apulaiseksi, luvaten »Klössejä», joita hän
sanoi neuvoneensa palatsin Paolollekin. Don Innocenzo-parka ei osannut
muuta kuin lämmittää kahvia ja tarjoutui vaatimattomasti tähän toimeen.
— Kesken kaiken! huudahti Steinegge katsellen häntä kuuntelematta ja
odottaen kärsimättömästi hänen lopettavan, — emmehän ole vielä kysyneet
uutisia herra kreivistä!
— Olin pari tuntia sitten palatsissa, vastasi don Innocenzo. — Hän oli
jo vähän parempi kuin eilen illalla.
— Kuinka, vähän parempi?
Steinegge kumartui jännittyneenä kuuntelemaan.
— Sairasko? huudahti Edith hämmästyen.
— Ettekö tietänyt sitä? kysyi pappi.
— Emme ollenkaan!
— Luulin, että Martta tai joku toinen olisi kertonut teille siitä. Oh,
kovin ikäviä ja surullisia asioita!
— Ah, hyvä Jumala, ettekö tiedä mitään! sanoi Martta seisoen pöydän
vieressä ja nojaten käsiään pöytään. — Mutta sehän on luonnollista!
Kuinka he voisivatkaan tietää! Nehän ovat vain parin päivän vanhoja
asioita.
— Mutta, Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut? kysyi Steinegge.
— Niin, sanoi don Innocenzo. — Mikä päivä meillä onkaan tänään?
Keskiviikko. Hyvä. Maanantaiaamuna, tai paremmin sanoen maanantaita
vasten yöllä sai kreivi halvauskohtauksen.
— Oh!
Don Innocenzo kertoi, Martan oikaistessa silloin tällöin, kaiken mitä
tiesi kreivin sairaudesta. Steinegge oli aivan epätoivoissaan tämän
onnettomuuden vuoksi, Edithiä suretti se myöskin kovin.
— Ja entä häät?
— Oh, en totisesti odottanut mitään tällaista! huudahti Steinegge.
— Häät kai siirtyvät tuomiopäivään, lisäsi Martta.
Hänen isäntänsä torjui hänet sanoen, että häät oli hiukan siirretty ja
että oli todellakin ollut syytä siirtää niitä. Martta meni muristen
keittiöön.
— On siellä sitten muitakin sotkuja, sanoi don Innocenzo puoliääneen.
Steineggelle ei ruoka enää maistanut; hän nojasi kyynärpäitään pöytää
vastaan ja odotti.
— Myöhemmin, myöhemmin, kuiskasi pappi tehden eleen keittiöön päin.
— Oh, en todellakaan odottanut tällaista! huudahti Steinegge.
Edith kyseli donna Marinasta. Pappi sanoi hänen voivan hyvin ja että
oli nähnyt hänet edellisenä iltana.
Sillävälin oli Martta tuonut liemilihan pöytään; hän ei sanonut enää
sanaakaan harmissaan isäntänsä antamasta läksytyksestä ja suruissaan,
että tuo niin murea ja maukas vasikanliha ja hänen omat valmistamansa
etikkakapperit jäisivät ilman kiitosta tuon onnettoman keskustelun
vuoksi, aavistaen saman kohtalon odottavan paistiakin.
— Iltapäivällä menemme palatsiin, eikö totta, isä? sanoi Edith.
— Varmasti, oh!
Vain Veuillot ei ollut kadottanut puheluhaluaan; juttuamisinnossaan se
pani pöytävieraat kuuntelemaan, kertoen itsestään ja ansaitsemattomasta
liikanimestään. Aurinko paistoi iloisesti kattoon. Don Innocenzo alkoi
puhella arvokkaista löydöistään ja oppineista, joiden piti tulla niitä
katsomaan.
Edith teki arvostelevia huomautuksia, jotka närkästyttivät hänen
isäänsä. Tämä pani täyden luottamuksensa näihin löytöihin sekä
oppineisiin ja kertoi tuntemistaan sveitsiläisistä paalurakennuksista.
Yhtäkkiä hän keskeytti muistaen, että oli aika mennä palatsiin.
— Odottakaa, sanoi hänelle don Innocenzo, — odottakaa, niin juomme
ensin kahvia. Minun mielestäni voisimme mennä puutarhaan juomaan sitä.
He menivät alas puutarhaan, suloisen hyvätuoksuiseen kevätilmaan.
Aurinko oli hajoittanut pilvet ja kosketteli lännen puoleisia
kukkuloita, pieni talo oli kuin tulessa, ikkunalasit loimusivat. Edith
tahtoi itse tarjota kahvin. Steinegge ja don Innocenzo istuutuivat
puutarhan matalalle muurille vastapäätä salinikkunoita.
Martta on hyvä ihminen, sanoi don Innocenzo, — mutta hirveä lörppö.
Palatsissa on kamalia sotkuja. Tuo Silla on palannut.
Steinegge hypähti.
— Oh, anteeksi, se ei ole mahdollista! Näin hänet itse Milanossa
toissapäivänä, omassa kodissani, eikä hän silloin sanonut mitään.
— Ja kuitenkin hän on nyt täällä.
— Oletteko nähnyt hänet?
— Tietysti.
Oh, mutta tämä!... Suokaa tuhannesti anteeksi, mutta minä luulen,
että teidän silmänne eivät ole nähneet oikein. Oh, tämä on vallan
mahdotonta! Hän, hän täällä palatsissa!
Hän nousi ja alkoi kävellä kiivaasti edes takaisin muurin viertä puhuen
jotakin saksaksi.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Eräs ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä.
— Ehkä hänet on kutsuttu? Ehkä sähkötetty tulemaan?
— Voi olla, mutta en uskoisi, sillä kreivistä olen jo sanonut, missä
tilassa hän on, markiisitar ei voinut sietää häntä silloinkaan, kun hän
oli täällä ensi kertaa, ja Salvadorit eivät tunne häntä.
Ja mitä hän tekee täällä?
Mutta... tiedättehän te hyvin, mitä hänestä sanottiin? Tullessaan
juuri tällä hetkellä näyttää hän panneen pahan okaan markiisittaren ja
Salvadorien silmään.
— Perinnönkö vuoksi? Tämä on valhetta, tämä on parjausta! sanoi
Steinegge kiihoittuneena. — Suokaa anteeksi, mutta te, herra pastori,
ette tunne tätä asiaa. Älkää uskoko. Herra Silla ei ole ollenkaan
se, miksi häntä samottiin, ja vannon, ettei hän ole tullut tänne tuo
halpamainen asia mielessään.
Don Innocenzo viittasi häntä vaikenemaan: Martta riiteli Edithiltä
kahvitarjotinta keittiön ovella.
— Mutta ei, ei, sanoi hän, — eihän tämä sovi teille. No tehkää sitten
niin kuin haluatte!
Edith tuli lyhyin askelin ja suu hymyssä tuntien tehtävänsä vakavuuden
ja pitäen silmällä puna- ja vihreäkukkaisia kuppeja ja sokeriastiaa
heiluvalla tarjottimella. Ilta-aurinko paistoi hänen kasvoihinsa,
tarjottimeen ja hentoihin käsiin.
— Tiedätkö, sanoi hänen isänsä kiivaasti saksaksi, — herra Silla on
täällä.
Edith pysähtyi vaieten osoittamatta mitään muuta hämmästyksen merkkiä.
— Missä täällä?
— Palatsissa.
Hän toi tarjottimen muurille ja kysyi halusiko don Innocenzo paljon vai
vähän sokeria kahviinsa.
Hänen isänsä ihmetteli tuollaista välinpitämättömyyttä. Ehkä hän tiesi
jo sen? Ehkä Silla oli sanonut hänelle jonkin sanan toissapäivänä?
Ei, Silla ei ollut sanonut hänelle mitään, eikä hän tietänyt sitä
ollenkaan. Hän huomautti, että herra Silla oli ehkä kutsuttu
sähköteitse.
— Ei, neiti, tuon herran vuoksi ei ole sähkölankoja naputeltu, sanoi
hänen takanaan Martta joka oli tullut tuomaan lusikkaa. Don Innocenzo,
kiintyneenä kahviin ja keskusteluun, ei ollut huomannut hänen tuloaan.
— Mitä te luulette tietävänne? sanoi hän.
Ja miksi en minä, vaimoparka, jotakin voisi tietää, minäkin? vastasi
tämä julkeasti. — Tuo herra on pudonnut suorastaan pilvistä. Ei kukaan
häntä odottanut, hyvä herrasväki! Eikä siellä ole ketään muuta kuin
Giovanna, joka olisi tyytyväinen, sillä tämä tietää, kuinka paljon
herra kreivi piti hänestä. Toiset eivät siedä nähdäkään häntä, ennen
kaikkea donna Marina. Minun isäntäni ei tietystikään sano sitä minulle,
mutta itse hän sen hyvin tietää, että donna Marina käski tuon herra
Sillan tulemaan mukanaan alas puutarhaan antaakseen hänelle hyvän
läksytyksen.
— Kuinka te tämän tiedätte? kysyi don Innocenzo ihmeissään.
— Tiedänpä vain. Eikö se ehkä ole totta?
— Että hän kutsui tuon herran kanssaan puutarhaan, se kyllä on totta,
mutta mitä hän lienee tälle sanonut, sitä en tiedä minä, ettekä tekään.
— Emme tietystikään ole sitä kuulleet, se on selvä, eikä kukaan ole
kuullut, mutta se, joka voi jotakin tietää, sanoo, että hän käski tämän
herran lähteä tiehensä, sillä hän se oli, joka tämän ensi kerrallakin
lähetti matkaansa.
— Mutta eikö hän sitten ole lähtenyt? kysyi Edith.
— Ei, neiti, ei; ei hän ole lähtenyt; ainakaan en usko. Näittekö hänet
tänään, herra kirkkoherra?
— Kyllä, tapasin hänet portaissa.
— Lähdemmekö, Edith? kysyi Steinegge.
— Ei, isä, arvelen, ettei hetki ole sopiva minun mennä sinne. Mene
sinä, minä jään don Innocenzon luokse.
— Tänään on meillä toukokuu, sanoi tämä.
— Hyvä, tulen kirkkoon kanssanne.
Steineggen mieleen ei ollut mennä yksin, mutta hän ei kiusannut sen
enempää, vaan lähti. Martta palasi tarjottimineen sisään jättäen
kirkkoherran ja Edithin kahden muurille istumaan.
— Tiedättekö, hän on niin hyvä, sanoi Edith kiihkeästi. — Hän on
niin hyvä, oh, paljon parempi minua. Ja teistä hän pitää niin kovin.
Hän halusi tavattomasti tulla tänne. Se on kuin Sallimus, tuo hänen
kiintymyksensä teihin, puvustanne huolimatta. Eilenkin illalla puhuimme
uskonnosta. Minä sanoin, että on olemassa sieluja, jotka aivan
luonnollisella tavalla ovat välittäjiä tavallisten ihmisten ja Jumalan
välillä, olkoon sitten heidän maaelämänsä muoto mikä hyvänsä, ja että
esimerkiksi te, herra kirkkoherra, siinäkin tapauksessa, ettette olisi
pappi...
— Oh, neiti Edith!
— Niin, niin, te olette sellainen sielu. Uskon sen, ja minulle tekee
hyvää uskoa sekä sanoa niin. Jospa tietäisitte, kuinka paljon teitä
tarvitsemme. Isänikin sanoi voivansa uskoa sen.
Hänen liikutuksensa oli yhtä voimakas kuin äkillinenkin.
— Rauhoittukaa, sanoi don Innocenzo — rauhoittukaa. Teidän isänne on
ehkä lähempänä Jumalaa kuin moni muu meikäläisistä, jotka hoidamme
tätä virkaa, ja ennen kaikkea lähempänä Häntä kuin minä, joka aina
olen elänyt tätä hiljaista, toimetonta elämääni, ilman todellisia
ahdistuksia, ilman hyviä töitä, henki usein täynnä haikeutta, vaikkakin
jo vuosikausia astun joka päivä Jumalan olemuksen syvyyksiin ja
vaikkakin voin sanoa eläväni niiden monien suurten sielujen rakkauden
lämmössä, jotka häntä ovat rakastaneet. Olen vähääkin vähempi,
neiti Edith. Mutta tiedättekö, mikä tuossa sanomassanne on totta?
Se, että maisista harrastuksista puhdas tunne arvotontakin henkilöä
kohtaan, sanoisinpa yksin sieluttomiakin olentoja kohtaan, tai mitä
me sieluttomiksi luulemme, kohottaa sieluamme. Ja tuo kohoava sielu
näkee luonnollisestikin kauemmaksi; jos ponnahdus on ollut hyvin
voimakas, niin se voi nähdä suorastaan päämäärään asti; ehkä se ei
näe tietä, mutta päämäärän se näkee. Teidän isänne pitää minusta, en
tiedä miten ja minkä tähden. Eikä tämä tunne, johdu veren siteistä,
ei tottumuksesta eikä minkäänlaisesta hyödystä. Ei edes tuosta
ajatusten yhtäläisyydestä, joka on tavallisesti ystävyyden perustus,
mutta joka sentään antaa sille hienon itsekkyyden varjon, eikö
teidänkin mielestänne? Hänen kiintymyksensä minunlaiseeni hyödyttömään
miesparkaan loitontaa hänen sydämestään kaiken tuon vihamielisen
kaunan, joka luullakseni on kaikkein suurin este hänen tiellään kirkkoa
ja, sanoisin myöskin, Jumalaa kohden. Kun hän on luonani ja löytää iloa
seurustelusta kanssani, niin olen varma, että ilman mitään ansioita
omalta puoleltani jonkinlainen rauhan tunne täyttää hänen sydämensä;
ja jos hänen mieleensä silloin muistuu ikävä menneisyys, näyttää se
varmastikin hänestä kaukaisemmalta kuin ennen. Toimikaamme! Saatte
nähdä, että varmasti saavutamme jotakin! Te olette tehnyt aivan oikein,
kun ette ole liian innokkaasti ahdistellut, pakotellut ja vaivannut
häntä.
— Isä parka! sanoi Edith huoaten. Hän näki tämän rakkaat, rehelliset
kasvot, näki hänet tyytyväisenä ja rauhallisena ilman pienintäkään
aavistusta noista salaisista suruista tyttärensä sydämessä.
— Oletteko puhunut hänelle koskaan hartaudenharjoituksista? kysyi don
Innocenzo puoliääneen.
— Suoraan en koskaan, vastasi Edith samalla tavalla. — Mitä tehdä?
Syntien tunnustaminen esimerkiksi! Käsitän, että se on hänelle kaikkein
inhoittavin ja vastenmielisin asia, mitä ajatella voi. Kun minä menen
kirkkoon, tahtoo hän aina saattaa minua. Tämän ajan kuluessa olen
käynyt kaksi kertaa ripillä. Käyn jokseenkin harvoin.
— En moiti! sanoi don Innocenzo.
Uskonnosta puhuminen luonnon helmassa illan ensimmäisten varjojen
laskeutuessa maahan hellyttää sydäntä. Silloin sieltä pulpahtaa esiin
salaisia, kainoja mielipiteitä, jotka päivällä pysyvät piilossa,
peläten ihmisiä ja hiukan myös toisia, nöyrälle omalletunnollemme
opettajien, kirjojen ja esimerkkien auktoriteetilla tyrkytettyjä
mielipiteitä.
— Hän ei sanonut mitään ensimmäisellä eikä toisella kerralla, jatkoi
Edith, — mutta hän kärsi, sen huomasi hyvin, ja pysyi sitten jonkin
aikaa surullisena ja vähäpuheisena. Minä luen hänen ajatuksensa. Isä
parka, te ette voi kuvitellakaan, millaisia huonoja tovereita hänellä
on ollut! He eivät ole voineet pilata hänen sydäntään, mutta he ovat
täyttäneet hänen mielensä kaikenlaisilla surkeilla karkeuksilla.
Suntio astui puutarhaan ja kirkkoherraa tervehdittyään meni hakemaan
kirkon avaimia. Don Innocenzo sanoi hyvästi Edithille, joka jäi
muurille istumaan. Heti yksin jäätyään hän tunsi syvän lamaannuksen
valtaavan mielensä. Hän oli rakastanut ja luopunut rakkaudestaan, mutta
vasta nyt hän huomasi kadottaneensa Sillan kokonaan, vasta nyt, kun
hän tiesi tämän palanneen takaisin palatsiin Marinan luokse. Muutaman
minuutin perästä kellot alkoivat soida laskevan auringon viimeisen
lämpimän valon värittäessä kirkkoa. Ja Edithistä tuntui, kuin ne
olisivat sanoneet: »Hyvästi rakkaus, hyvästi suloinen rakkaus, hyvästi
hempeä nuoruus!» Hän nousi ja meni sisälle, mutta sinnekin tunkeutui
kellojen ääni, vaikka haikeampana: »Hyvästi, hyvästi!» Edith nousi
ylös huoneeseensa. Ikkunat olivat auki ja kellot kertasivat kovemmin
kuin koskaan: »Hyvästi!» Valkeiden verhojen välistä näki lännen
taivaalla iltatähden välkkyilevän. Edith ei tahtonut antaa liikutuksen
voittaa itseään ja meni isänsä huoneeseen, jossa tunsi itsensä heti
tyynemmäksi. Hän sulki ikkunan tietämättä oikein miksi. Sitten
hän ryhtyi harjaamaan erästä päällystakkia, katsoi olivatko napit
lujassa, pani sen käännöksille ja asetti sitten tuolille, pöyhötteli
sängyn tyynyjä, järjesteli ja silitteli lakanoita hellästi kuin äiti
pannessaan kuntoon sairaan lapsensa vuodetta ja jäi sitten katselemaan
kirkasta tähteä, tällä kertaa rauhallisena, ja kuuli Martan kutsuvan
puutarhasta:
— Neiti! Oh! Neiti!
Martta halusi tietää, menisikö Edith kirkkoon, sillä silloin hänkin
olisi voinut mennä ja sulkea koko talon.
He liittyivät naisiin, jotka kiipesivät alhaalta kylästä, päät
peitettyinä tummiin huiveihin, astellen yksi toisensa perästä mykkinä
kirkkoon, ojensivat kätensä vihkivesiastiaan, kumarsivat pääalttarin
tulille ja hävisivät pimeään, oikealle ja vasemmalle. Don Innocenzo
tuli pian esiin messupaidassa ja kasukassa ja alkoi lukea rukouksia
neitsyt Marialle, lukien vuoron perään _Pater nosteria_ ja _Ave Mariaa_.
Edith olisi halunnut seurata noita rukouksia sydämellään, mutta ei
voinut, niin mahtipontisen väärällesointuvia ja imeliä ne olivat.
Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei don Innocenzo olisi osannut löytää
mitään arvokkaampaa Marian suuren ja puhtaan sielun ylistykseksi,
sielun, joka oli ikuisesti naisellisen ruumiillistuma kristillisessä
kirkossa. Ja todellakin don Innocenzo oli yrittänyt ottaa käytäntöön
eräitä omia tekemiään rukouksia, paljon yksinkertaisempia ja
vakavampia, mutta koska noita edellisiä kerrattiin jo ikiajoista
lähtien, niin ne miellyttivät paljon enemmän yleisöä. Kylän tekopyhät
olivat panneet toimeen nöyrän kapinan ja kiusasivat pappi-parkaa niin
kovin saadakseen takaisin valtaistuimet, manttelit ja tähtikruunut,
että hänen oli täytynyt lopulta myöntyä.
Edith ei huomannut, kuinka hän kaikkosi ajatuksineen kirkosta ja
rukouksista. Hän kulki mietteissään Orridoon, kuuli Marinan kyselevän
häneltä Sillasta, puhuvan serkustaan ja mielipiteistään avioliiton
suhteen ja sanovan: »Jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan pahaa
minusta, niin muistakaa tätä iltaa.» Sitten hän oli kävelevinään
taas Sillan kanssa Milanon vallituksilla ja kuuli tämän puhuvan
Marinasta, luki uudelleen omistuksen, joka oli kirjoitettu _Erään
Unen_ alkulehdelle, nuo sanat: »jos hänet hylätään, antaa hän itsensä
vajota kokonaan». Kaikki selvisi hänelle kuin valon välähdyksessä. Hän
säpsähti, pahoitteli hajamielisyyttään ja painoi päänsä rukouspenkkiä
vastaan, sulki silmänsä ja pakotti ajatuksensa ja sydämensä kohoamaan
Jumalan luokse.
Mutta kauan hän ei jaksanut ponnistella. Entiset ajatukset ottivat
hänet pian taas valtaansa ja veivät hänet kauaksi, väistyivät sitten
taas vähitellen uuden ponnistuksen tieltä. Näin ponnistellen hän
ei kuullut don Innocenzon ääntä eikä rukousten muminaa pimeästä,
ei litanian veisuuta, joka kulki avonaisesta ovesta ulos kauaksi
iltatuulen huminan mukana. Yht'äkkiä hän tunsi käden hartioillaan; se
oli hänen isänsä.
— Tulin juuri, sanoi tämä hiljaa hänen korvaansa.
— Tahdotko, että jään tänne hetkeksi kanssasi?
— Oi, kyllä, isä. Lienet väsynyt, istu.
Hän nousi itsekin istumaan ja otti isänsä käden omaansa. Steinegge oli
vaiti hetken ja kysyi sitten arasti:
— Onko se jo lopussa?
— On, isä. Tahdotko odottaa minua ulkona?
— Ei, ei. Emmekö voisi sanoa jotakin yhdessä?
Edith puristi hänen kättään.
— Puhu sinä, sanoi hänen isänsä.
— Ajatelkaamme äitiä, sanoi Edith. — Puhukoon hän Jumalalle, pyytäköön
hän meille valoa ja rauhaa ikiajoiksi. Sanokoon Hänelle, että annamme
anteeksi kaikille, jotka ovat meille pahaa tehneet, eikö totta isä?
Kaikille.
Steinegge ei vastannut. Hänen kätensä vapisi Edithin kädessä.
— Sano, isä, että annamme. Olemmehan niin onnellisia.
— Oh, Edith, jos se olisi vain niille, jotka ovat tehneet pahaa minulle!
— Kaikille, isä, kaikille.
— Koetan parastani, sanoi tämä.
Kirkko oli jo tyhjä, suntio oli sulkenut sivuoven salvat ja don
Innocenzo tuli alas pääovea kohden. Steinegget nousivat ja menivät
hänen kanssaan ulos. Edith pysähtyi hetkeksi ovelle.
— Oi, kuinka kaunista! huudahti hän.
Taivas oli kauttaaltaan kirkas, ja sitä vastaan piirtyivät vuorten ja
kukkulain terävät ääriviivat; alhaalla lännessä välkkyili iltatähti.
Kävi tuuli. Kirkon takana vuorella puiden lehvät humisivat. Laakso
näytti äärettömän isolta, tummalta vaipalta, joka oli huonosti
levitetty kirkkaiden, alastomien tähtien jalkoihin.
— Vahinko, ettei ole kuutamoa! huudahti Steinegge.
Edith tunnusti, että hän väliin piti enemmän tähtien tunteettomasta
valosta kuin kuusta. Hänen ajatuksensa mukaan kuu, toinen pieni
maa, meidän maapallomme palvelijatar ja ehkä kerran kiinni meidän
planeetassamme, imarteli eräitä maallisia intohimoja, ja hellytti
sydämiä, kun sitävastoin jylhät, meille välinpitämättömät tähdet
kohottivat ihmishengen haltioitumistilaan. Tämä oli hänen ajatuksensa,
vaikk'ei hän sitä sanonut. Hän huomautti vain, että tänä iltana
Venuksen valo oli niin voimakas, että se synnytti varjoja kirkon
valkealle seinälle.
— Se on melkein kuin kuu, sanoi hän, — lempeä sekin, mutta minusta se
tuntuu pyhemmältä.
Kaikki näytti hänestä pyhältä tuossa mielentilassa, yksin tuulen
äänikin kirkon takana.
— Mitä palatsiin kuuluu? kysyi don Innocenzo, jonka piti lähteä alas
kylään erästä sairasta tyttöä katsomaan.
— Hiukan parempaa, hiukan parempaa, näyttää siltä kuin kohtaus toisessa
keuhkossa olisi jo ohitse.
— Oi, Edith, tuo talo, tuo talo! huudahti Steinegge don Innocenzon
mentyä.
— Oh!
Käsivarsiaan kohottaen ja käsiään heilutellen hän otti kolme pitkää
askelta eteenpäin.
Edith ei sanonut mitään aina pappilan portille saakka.
— Luulin, ettette palaisikaan enää, sanoi Martta avaten porttia. — Ja
entä herra?
— Hiukan parempi. Menemmekö vielä kävelemään muutaman askeleen, Edith?
Edith suostui. Sen sijaan, että olisivat laskeutunee suoraan alas
kylään, he lähtivät kulkemaan erästä pientä polkua, joka kiersi
alhaalta puutarhan taitse ja laskeutui vinosti valtamaantielle muutaman
sadan askeleen päähän kylän ensimmäisistä taloista:
Steinegge kertoi käynnistään palatsissa, missä oli tavannut kreivitär
Foscan ja Giovannan. Kreivitär, jo ennenkuin oli tervehtinytkään
häntä, oli huudahtanut: — Oh, nyt tämä toinenkin on täällä! Mutta
saatuaan kuulla hänen olevan vieraana pappilassa, hän oli käynyt
hyvin sydämelliseksi. Steinegge ei ollut ymmärtänyt kolmatta osaakaan
hänen kertomuksistaan tuosta surullisesta tapauksesta ja hänen
valituksistaan, että palatsissa vallitsi todellinen Babylonia.
Kreivittären mielestä Marina oli lohduton eikä tullut hetkeksikään ulos
huoneestaan. Häistä hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta sen sijaan
oli Giovanna kertonut. Giovanna-parka, kuihtunut ja kyynelissään, oli
todellakin säälittävä. Hänen koko huolensa oli kreivin tila, muusta
välitti hän vain sen verran kuin se voi vaikuttaa sairaan mielentilaan,
jos tämä saisi takaisin älynsä. Hän olisi toivonut, että häät
pidettäisiin heti ja kaikki menisivät matkaansa. Hänen mielestään tuo
rouva kreivitär ja tuo herra kreivi Veneziasta tähtäilivät vain rahoja.
Olivatpa he jo kyselleet häneltä, tiesikö hän oliko isäntä tehnyt
testamenttia.
— Mutta on vielä jotakin, joka tuottaa minulle pahempaa
mielenahdistusta kuin kaikki tämä, lisäsi Steinegge. — Näin Sillan.
Edith oli vaiti.
— Oo, minkä vaikutuksen minuun teki nähdä hänet siellä! Hänkin näytti
hämmästyvän, mutta pakeni, tuskin tervehtien, eikä kysynyt mitään
sinusta, ei mitään!
— Eihän hänellä ollut mitään syytä kysyä minua.
— Mutta olimmehan toki hyviä ystäviä, arvelen. Tämä ei ole
luonnollista. Pelkään tietäväni liian paljon asioita, Edith. Pelkään...
Voit arvata, mitä pelkään. Mutta toisaalta, tuona iltana Milanossa
meidän puhuessamme häistä, tuntui hän aivan parantuneelta. Eikö totta,
luulen jo kertoneenikin...
— Kyllä, kyllä, isä, tiedän; mutta minne menemme Täällä ei ole
miellyttävää.
He olivat saapuneet maantielle. Oli pimeä. Venus oli kadonnut, tuuli
toi laakson pohjalta sammakoiden kurnuttavan äänen ja kosteiden
niittyjen painavaa ilmaa.
— Menkäämme vasemmalle, sanoi Steinegge, teemme siten kierroksen ja
palaamme kotiin kylän ja kirkon kautta.
He kulkivat hitaasti, käsi kädessä kylää kohden. Edith puheli
rakkaasta Saksanmaasta ja menneistä ajoista. Hänellä oli aina jotakin
kerrottavaa, muistoja lapsuusvuosista, jotakin, joka muistui hänen
mieleensä sattumalta, etenkin illan hämärän laskeutuessa. Hänen
isänsä heltyi ja tuli liikutetuksi, ei niin paljon noiden pienten,
hänelle kerrottujen tapausten vuoksi, kuin ajatellessaan, että nyt
nuo surulliset vuodet olivat ohitse ja että Edith oli siinä hänen
rinnallaan.
Kylässä he tapasivat don Innocenzon, joka juuri tuli ulos eräästä
kurjasta hökkelistä. He kuulivat naisen, joka saattoi häntä tulineen
alas kadulle, sanovan tuskallisesti:
— Mitä arvelette, herra kirkkoherra?
— Rohkaiskaa mielenne, Maria, vastasi don Innocenzo, — antakaa hänet
Herralle.
Nainen nojasi päätään muuria vastaan ja itki.
— Lohduttautukaa, sanoi Edith. — Me rukoilemme puolestanne.
Toinen kääntyi kuullessaan tuntemattoman äänen ja vastasi kuin olisi
tuntenut Edithin:
— Tulkaa tekin ylös, tulkaa katsomaan, kuinka kaunis hän on.
Don Innocenzo vastusti aluksi, mutta Edith halusi tehdä vaimoparan
mieliksi ja nousi hänen kanssaan sairaan luokse. Keittiössä istui kaksi
tyttöstä lattialla leikkien. Isä, kumartuneena tulen ylitse, lämmitti
kahvia eikä käännähtänytkään tervehtiäkseen tai katsoakseen vieraaseen.
Hän kysyi tylysti vaimolta:
— Pitääkö minun viedä tämä hänelle?
— Oh, Jumalani, sanoi vaimo lohduttomana.
Mies murisi murtuneella äänellä jonkin vihaisen sanan ja istuutui taas
synkkänä tulen ääreen.
Sairas oli kaksitoistavuotias, vaalea ja hento tyttönen, joka teki
hidasta kuolemaa luullen paranevansa.
Muutaman minuutin kuluttua Edith laskeutui takaisin tielle, jossa hänen
isänsä ja don Innocenzo odottelivat.
— Meidän pitäisi oikeastaan hävetä omia pieniä surujamme, sanoi hän.
Ei kukaan heistä avannut suutaan aina kotiin saakka, jossa he erosivat.
Steinegge, tuntien väsymystä, meni levolle, don Innocenzo vetäytyi
työhuoneeseensa tai paremmin sanoen kansliaansa. Edith hävisi
keittiöön kuunnellakseen Martan esitelmiä kotitalouden tärkeimmistä,
kysymyksistä, sokerin ja kahvin hinnoista, tomaattien ja kapperien
säilytystavasta etikassa, vahvimmista ja huokeimmista palttinoista.
Puolen tunnin juttelun jälkeen Edith lähti keittiöstä ja meni
koputtamaan hiljaa työhuoneen ovelle.
Don Innocenzo ei odottanut hänen vierailuaan ja kysyi hymyillen oliko
jotakin tapahtunut. Edith vastasi:
— Ei, tahdoin vain sanoa teille pari sanaa.
Pappi luki heti hänen kasvoistaan, että nuo sanat olivat vakavia ja
kävi hänkin vakavan näköiseksi.
— Olkaa hyvä, sanoi hän, nousten puoleksi ja osoittaen tuolia
vieressään. Sitten hän odotti äänettömänä.
Kului pari minuuttia, ennenkuin Edithin huulet aukenivat. Don Innocenzo
katseli tarkkaavaisena kirjoituspöydän päällystä, hankasi sitä oikean
käden pikku sormella ja puhalsi kevyesti pois kuviteltua pölyä. Vihdoin
Edith alkoi puhua.
Ilman minkäänlaista alkulausetta hän kertoi, mitä oli kuullut isältään
Sillan hurmaantumisesta Marinaan ennen pakoa palatsista, puhui
Marinan omituisista puheista huviretkellä Orridoon ja hänen omista
vaikutelmistaan kuullessaan sinä samana iltana Salvadorin kihlauksesta.
Hän kertoi sitten vähemmän varmalla äänellä kävelyretkestä
vallituksilla ja kuinka itsepintaista välinpitämättömyyttä Silla oli
osoittanut kuullessaan uutisen häistä, kertoi tunnustuksista, joita
tämä oli hänelle tehnyt, lisäten päättäväisesti, taistellen omaa
liikutustaan vastaan ja voittaen sen, että sinä iltana hän oli päässyt
selville Sillan tunteista häntä itseään kohtaan, että hän oli jo jonkin
aikaa sitä epäillyt, ettei mitään oltu puhuttu suoraan, viittailtu vain
paljon, ja että hänen oma käytöksensä oli ollut omiaan uskottelemaan
vastaavia tunteita hänessä itsessään. Ja peittäen kasvonsa käsiinsä
hän sanoi olevansa siitä hyvin pahoillaan ja tulleensa kylliksi
rangaistuksi.
— Oh, Jumala, sanoi don Innocenzo hämillään. — Tähän saakka ei minusta
tunnu... en tiedä... mutta...
Silloin seurasi kertomus tuon päivän jälkeisestä aamusta, Sillan
käynnistä ja hänelle valmistetusta jääkylmästä vastaanotosta sekä
sanoista, jotka Edith oli löytänyt kirjasta. Nyt don Innocenzo
säpsähti, aavistaen liian myöhään, mihin epäluuloon Edithin kertomus
johti. Tämä ei jättänyt myöskään kertomatta isänsä äskeistä kohtausta
Sillan kanssa ja isänsä siitä saamia vaikutelmia. Hän pelkäsi jonkin
surullisen salaisuuden kätkeytyvän palatsin varjoihin ja nuhteli
itseään siitä, että oli valppauden puutteessa antanut ravintoa
tunteelle, joka, jääden vastausta vaille, voisi yllyttää Sillaa
vähemmän kunniallisiin aikeisiin.
— Luulin, että minun täytyi kertoa teille kaikki tämä, sanoi hän, —
sillä minusta tuntuu, että te palatsissa käydessänne tiesittekin jo
nämä asiat, vaikkakin sinä on moitteen syytä minua kohtaan.
Don Innocenzo imi ilmaa ja hieroskeli hitaasti käsiään aivan kuin niitä
olisi pakottanut.
— En todellakaan tiedä mitä moitteen syytä siinä voisi olla...
Näytti kuitenkin siltä, kuin kevyt, kylmä varjo olisi laskeutunut hänen
sieluunsa. Hän pureskeli epäselviä sanoja, niinkuin se, joka ei oikein
pääse asiasta perille. Sitten hän kysyi Edithiltä, mikä mies tuo herra
Silla oikeastaan oli. Edith vastasi uskovansa hänen olevan ylevän
hengen, mutta sairaan ja elämän vastuksista loukkaantuneen.
— Ja teistä tuntui, että hän oli mieltynyt teihin? Edith ei vastannut.
— Mutta te puolestanne ette tuntenut mitään häntä kohtaan, ja vain
väärinkäsityksen vuoksi herra Silla voi toivoa vastarakkautta?
— Ei, herra, pelkään, ettei se ollut yksistään väärinkäsitystä.
Edith lausui nämä sanat hyvin hiljaa painaen päänsä kirjoituspöydällä
lepääviin käsiinsä.
Don Innocenzo oli ääneti, katsellen nuorekkaita, kullalle välkähteleviä
hiuksia. Tuo paljastus suretti häntä, hänestä oli ikävää löytää
intohimoja sielusta, jossa oli luullut rauhan vallitsevan, ja nähdä
tuon kauniin, älykkään pään painuvan murheellisena alas. Menneitten
aikojen pitkinä puhteina, jotka hänen oli tapana viettää miettien ja
lukien pienessä työhuoneessaan, oli toisia naiskuvia, miettiväisiä ja
kainoja, ilmaantunut pyhistä kirjoista hänen eteensä. Hänestä tuntui,
että pöytäkellon käheä ääni sanoi nyt hänelle: »Muistatko?» Kas tuossa
monien vuosien jälkeen taas yksi noita kuvia, elävä ja todellinen eikä
enää sen vaarallisempi hänelle kuin viattomalle lapselle. Ja häntä
suretti, että tämä oli haavoittunut, sillä siinä oli jotakin hänen
omasta nuhteettomasta nuoruudestaan ja niistä naisihanteista, joita hän
oli silloin kaukaa katsellut vavisten kunnioituksesta.
Edith kohotti kasvonsa ja peitti ne käsillään.
— Pelkään, sanoi hän, — etten ole tehnyt kaikkea voitavaani
peittääkseni häneltä sieluani.
— Mutta jos tämä nuori herra on jalo henki, jos hän oli mieltynyt
teihin, jos te itsekin... anteeksi, pysyn sanoissanne... jos te
itsekin... miksi sitten?
Edithin kädet putosivat hänen kasvoiltaan, ja kaksi kosteaa silmää
kimalteli don Innocenzon edessä.
— Oh, isä Innocenzo, te, joka tiedätte, kuinka voitte
ajatellakaan! Kuinka voisin, isäni tarvitessa minua niin? Panna
tyttärenvelvollisuuteni rinnalle, ja ehkä vielä sen edelle, toisen,
suuremman velvollisuuden!
Olisinko tullut Italiaan vain tätä varten? Eikä se muuten ole minun
kutsumuksenikaan, siitä olen varma.
— Aivanko varma? kysyi don Innocenzo vakavana. — Tiedättekö todellakin,
kuinka suuri on tänään ja kuinka suuri voi olla huomenna uhri, jonka
asetatte itsellenne?
— Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko niin, pyysi Edith ristien
kätensä. — Se, mitä teen, ei ole verrattavissa siihen, mitä olen
velkaa isälleni. Kunhan Jumala vain sallisi hänen päästä uskoon! Olen
onnellinen, ettei hän ole edes aavistanutkaan mitään. Mitä taas minuun
tulee, niin voin unohtaa. Auttakaa te minua!
Pappi parka, auttaa taistelemaan rakkautta vastaan! Suuressa,
lapsellisessa hyvyydessään hän piti Edithin uhria järjettömänä. Jos
tuo mies oli jalo, jos hän rakasti Edithiä, niin varmasti hän olisi
rakastanut tämän isääkin pojan rakkaudella ja olisi varmasti ollut
auttajana heidän pyrkimyksessään Edithin toivomaa, pyhää päämäärää
kohden.
— Onko tuo teidän uhrinne välttämätön ja hyödyllinen? sanoi hän.
— Ajatelkaamme! Voisihan olla, että teidän isänne haluaisi nähdä
teidät turvattuna ja että tuo ajatus tuottaa hänelle nyt salaista
mielenvaivaa. Ja lisäksi: tiedättekö te, mitä ja millaisia keinoja
Jumala voi käyttää palauttaakseen harhaan joutuneen sielun takaisin
uskoon. Ehkäpä kristillisen perheen piirissä näitä keinoja on niin
paljon, ettette edes voi aavistaakaan mitä. Puhun tulevaisuudesta, sen
suhteen, mikä on mennyttä, olkaa aivan rauhassa. Jos jotakin pahaa
tapahtuisikin, niin syy ei missään tapauksessa voi langeta teidän
päällenne. Ei millään tavalla, uskokaa se. Ja vaikkakin te olisitte
antanut tämän herran ymmärtää hm... myötätuntoanne, niin kaikissa
tapauksissa ette ikinä olisi vastuunalainen Jumalan edessä niistä
kunniattomista teoista, joita tuo herra tekisi.
— En, sanoi Edith, — mutta kuitenkin tuottaisi se minulle suurta surua.
Don Innocenzo vaikeni; hän etsi sanoja, mutta ei löytänyt. Sen
sijaan toiset Edithin kertomuksen johdosta heränneet ajatukset
tunkeutuivat hänen mieleensä, epäily kunniattomasta juonesta varmeni
ja ajatus askaroi: jotakin hänen oli tehtävä, nopeasti, ehkäpä heti,
taistellakseen noita aikeita vastaan, joita Edith uskoi Marinan
miettivän ja joita Marina itse oli epäsuorasti jo viime syyskuussa
ilmaissut puhuessaan eräästä ystävättärestään, joka oli mennyt
naimisiin vihasta ja inhosta saavuttaakseen sitä tietä rakastajansa.
— Puhukaa minulle aivan vilpittömästi, sanoi hän äkkiä, — oletteko
varma vai ei, että herra Sillan ja donna Marinan välillä on
yhteisymmärrystä? Älkää arastelko; tässä ei ole kysymyksessä panettelu
eikä sellaisen tuomitseminen, jonka evankeliumi kieltää. Minun virkani
voi ehkä olla apuna hyvän palveluksessa, ja minun on senvuoksi
tiedettävä, niin paljon kuin mahdollista, totuus. Te, joka tunnette
henkilöt ja tapaukset, sanokaa minulle rehellisesti mikä ajatuksenne on.
— Kaksi päivää sitten en ollut varma, sanoi Edith, — mutta tänään
pelkään olevani.
— Kuinka? Että heidän välillään on yhteyttä?
— Pelkään sen tapahtuvan, minulla on sellainen aavistus.
— Hän pelkää sen tapahtuvan, sanoi don Innocenzo kuin itsekseen puhuen,
ja nojaten kyynärpäätään kirjoituspöytään hän painoi otsansa kättään
vastaan kopeloiden hermostunein sormin päätään ja mietti. Hetken päästä
hän aukaisi kirjoituspöydänlaatikon ja otti sieltä esille paperiarkin.
— Te ette ole vastannut niihin sanoihin, jotka herra Silla kirjoitti
tuohon kirjaan?
— En, isä.
— Kuinka? kysyi don Innocenzo.
Edith ehkä aavisti kirkkoherran ehdotuksen ja puhui siksi niin hiljaa.
— En, en ole vastannut.
Pappi nousi seisoalleen.
— Hyvä, vastatkaa, sanoi hän.
Myöskin Edith vaistomaisesti nousi ja ymmärsi ilman muuta don
Innocenzon tarkoituksen.
— Heti, sanoi tämä, pannen mustepullon pöydälle paperiarkin viereen.
Edith risti kätensä.
— Luuletteko, herra kirkkoherra, että tämä voi olla minun
velvollisuuteni? Ja nyt heti paikalla?
— Luulen. Minun velvollisuuteni on sitten päättää, onko tuo kirje
lähetettävä perille ja milloin. Istukaa minun paikalleni.
Edith istuutui vaieten, tarttui lujalla kädellä kynään ja katsoi
pappiin.
Tämän silmät saivat juhlallisen ilmeen ja otsa kävi yleväksi.
— En ymmärrä näitä asioita, sanoi hän liikutettuna, — mutta olen
aina ajatellut, että intohimoisen suhteen sijasta, oli se sitten
pyhitetty tai pyhittämätön, voisi kahden, todellakin ylevän, todellakin
voimakkaan sielun välillä olla toisenlainen side, jo itsessään pyhä:
rakkaus, sanokaamme vain tuo niin suuri sana rakkaus, joka olisi
täydelleen kristillisen ihanteen mukainen, osa ihmissielujen sisäisestä
yhteydestä heidän tiellään Jumalaa kohden. Sanoisinpa, ettei maan
päällä ole mitään sen kauniimpaa kuin tuollainen suhde, vaikkakin
avioside on pyhä ja sillä on korkea merkitys. Te tahdotte tehdä tuon
uhrauksen isällenne. Olkoon, mutta miksi repiä sydämestänne yksin sen
henkilön muistokin, joka oli teille rakas? Miksi luopua virvoittavasta
tunteesta, joka saattaa teidät toivomaan tuon henkilön ajallista ja
iankaikkista hyvää niinkuin omaanne? Miksi toinen henkilö ei voisi
tuntea samanlaista tunnetta teitä kohtaan, niin että kumpikin, vaikka
eri teitä kulkien, täyttäisi omat velvollisuutensa tuo suuri voima
sydämen syvyydessä? Kirjoittakaa niin, kirjoittakaa niin.
— Te olette pyhä mies, sanoi Edith, vaan hänen kasvoillaan ja äänessään
oli surumielinen _mutta_.
— Ymmärrän hyvin tuollaisen suhteen kauneuden, lisäsi hän, — mutta
riittäisikö se hänelle? Eikö hän taistelisi sitäkin suuremmalla
innolla, päätöstäni vastaan ja saattaisi minua moneen tuskalliseen
kiusaukseen?
Don Innocenzo tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän huomasi tuntevansa
maailmaa paljon vähemmän kuin Edith, tunsi, ettei kyennyt tällaiseen
keskusteluun, mutta hänen vakaumuksensa pysyi lujana.
— Voi olla, vastasi hän huoaten. — Kirjoittakaa niinkuin haluatte, vain
muutama sana, kunhan se vain kohottaa hänen mieltään.
Edith ei vastannut. Hän jäi kynä kädessä miettimään katsellen tuleen.
Kirkkoherra avasi ikkunan ja nojasi käsivarsiaan sen lautaan. Tähdet
katselivat häntä sanoen, että hän oli oikeassa, mutta maa sanoi hänen
olevan väärässä.
Hetken perästä Edith kutsui häntä ojentaen kirjoittamansa avonaisen
kirjelapun hänelle.
— Ei, sanoi pappi, — en suinkaan lue sitä, sanokaa vain, ovatko ne
sanoja, jotka antavat rohkeutta?
— Oh, don Innocenzo! huudahti Edith rukoillen, — olen kirjoittanut,
olen täyttänyt toivomuksenne. Lukekaa, jos haluatte, mutta älkää tehkö
minulle enää kysymyksiä, älkää puhuko minulle enää tästä.
— Hyvä, hyvä, pysykää rohkealla mielellä muistaen, ettei Herra tahdo,
että antaudumme surun valtaan, ja nyt lepäämään, sillä onkin jo myöhä.
Edith kuunteli isänsä oven edessä, ennenkuin meni huoneeseensa. Tämä
nukkui. Suloisempaa, liikuttavampaa unta ei voinut olla olemassa
hänelle kuin hänen isänsä rauhallinen, lapsellisen säännöllinen
hengitys. Hän jätti kynttilän omaan huoneeseensa ja palasi takaisin
pimeässä, nojasi otsansa oven pieleen ja kuunteli etsien voimaa ja
sielun rauhaa, joita hän niin tarvitsi.
Siinä samassa alkoivat raskaina kumahdella lyönnit kellotornissa,
putoillen kaamean juhlallisina katolle, portaille ja pienen, nukkuvan
talon permannolle. Edith kohotti pelästyen päätään lukeakseen lyönnit,
aivan kuin ne olisivat olleet jonkun peloittavan, odottamattoman
vieraan lyömiä iskuja pronssiovelle. Kello oli puoli yksitoista.