Päivällinen oli haikea. Isä Tosi nousi kohta liemen jälkeen pöydästä
ja meni kreivin luokse eikä palannut enää takaisin. Kreivitär ja Nepo
söivät masentunein mielin. Herra Vezza halusi jutella peläten, että tuo
haikeamielinen hiljaisuus valmistaisi hänelle vaikean ruoansulatuksen.
Hän valitsi asianajaja Mirovichin haastateltavakseen puhuen tälle
Veneziasta, sikäläisistä ystävistään, Veneto-opistosta ja gondoleista,
vetäen väkipakolla Vergiliuksenkin mukaan:
_Convulsum remis, rostrisque tridentibus aequor_.
Asianajajaa se kiusasi, ja hän vastaili lyhyesti, mutta komendööri
jatkoi lörpöttelyään jokaisen suupalansa välillä, uskaltaen silloin
tällöin pienen, syödessä terveellisen hymynkin. Silla oli vaiti
niinkuin Salvadoritkin. Kreivitär tuijotti häneen yhtä mittaa, hänen
kumartuessaan lusikkansa ylitse tai palvelijan tarjotessa hänelle
ruokia. Silminnähtävästi hän kärsi, heitteli Nepoon ilmeikkäitä
silmäyksiä, jotka sanoivat: — Nyt puhun, en voi enää olla vaiti, mutta
Nepo katsoi häneen suurine, likinäköisine silmineen sulkien hänen
suunsa.
Päivällisen loputtua tuli Giovanna ja kuiskasi kreivittären korvaan,
että isä Tosi teki lähtöä ja halusi sitä ennen pitää neuvottelun
perheen jäsenten kanssa, niinkuin asianajajan kanssa oli sovittu.
— Ilmoittakaa markiisittarelle, vastasi rouva Fosca.
— Olen jo ilmoittanut, mutta hän sanoo, ettei hän voi tulla.
— Sanokaa, että me menemme hänen luokseen.
— Oh, olen sen jo sanonut, mutta hän ei tahdo ketään luokseen.
Silla nousi heti pöydästä ja tehden äänettömän kumarruksen lähti.
— Ymmärsipä, sanoi Nepo. — Voitteko sanoa, Giovanna, kuinka tuo herra
on tullut ja kuka häntä on pyytänyt jäämään tänne.
— Kuinka lie tullut, en tiedä. Viipymään olen häntä pyytänyt ehkä
minäkin, sillä tiesin, kuinka herra kreiviä suretti hänen lähtönsä, ja
olen varma, että jos herra kreivi tuntisi hänet, tekisi kreiville niin
hyvää nähdä häntä taas. Olipa isäntäni käskenyt minua pitämään valmiina
huoneenkin häntä varten, jos hän sattuisi palaamaan.
— Teidän ei ollenkaan pidä pyytää häntä, sanoi Nepo.
— Tässä tapauksessa olisi teidän pitänyt seurata markiisittaren
käskyjä, ja melkeinpä minunkin, voin sanoa. Ja nyt, ilmoittakaa isälle,
että odotamme häntä kreivitär Salvadorin huoneessa. Myös te, komendööri
Vezza, enoni ystävänä. Se on selvää, todellisena ystävänä, sillä eräitä
toisia ystäviä en totisesti tahtoisi asettaa perheen jäsenten rinnalle.
Komendööri Vezza, tyydytettynä uteliaisuudessaan, teki myöntävän eleen.
Munkki astui heti toisten jälkeen kreivittären huoneeseen, kosketti
kalottiaan ja istuutui kehoitusta odottamatta tuolille sohvan viereen,
jossa kreivitär Fosca levottomana ja hämmästyksissään löi hermostunein
elein isolla suljetulla viuhkallaan polviaan. Asianajaja Mirovich oli
hämillään, katsoi vuoroin munkkiin, vuoroin lattiaan ja alkoi puhua:
— Selvitykseksi eräille... eräille... ei oikein selville sanoille,
jotka isä tänä aamuna lausui kreivin ja kreivittären... muutamain
toisten henkilöiden läsnäollessa, haluaa hän nyt antaa tietoja... eikö
totta? tietoja sairaudesta, jonka vuoksi hänen neuvoaan on kysytty.
— Haluaa! sanoi munkki. — En ollenkaan halua. Se on velvollisuuteni.
Minä menen muitta mutkitta asiaan ja sanon asiat oikealla nimellään.
Minun velvollisuuteni on ilmoittaa herrasväelle, että minun
mielipiteeni mukaan kreivi d'Ormengo on... Ennenkuin hän lopetti
lauseensa, antoi kreivitär Fosca viuhkansa pudota. Nepo nousi
seisoalleen. Toiset eivät liikahtaneetkaan.
— Murhattu, sanoi munkki hitaasti hetken epäilyn jälkeen nostaen
silmänsä ylös Nepoon, vasemman käden nyrkki reittä vastaan ja oikea
käsivarsi ristissä vasemman ylitse.
— Oo Jumalani, oo! vaikeroi kreivitär levittäen säikähtyneet silmänsä
selko selälleen. Nepo kohotti kätensä ja päästi halveksivan,
epäuskoisen huudahduksen.
Asianajaja koetti tyynnyttää heitä liikkein, sanoen sekä päällään että
käsillään, etteivät pelästyisi ja että odottaisivat. Nepo tyyntyi,
mutta kreivitär kertasi yhä kovemmin: — Oo Jumalani, oo Jumalani —, ja
purskahti itkuun.
— Te olisitte voinut olla varovaisempi, isä, huomautti Mirovich tylysti
ja lähestyi kreivitärtä apuaan tarjoten ja rohkaisten.
— Armias, pyhä Jumala! nyyhkytti tämä. — Noin hirvittäviä sanoja... ja
vielä päivällisen päälle.
— Rouvani, sanoi munkki. — Sairaan etu vaatii, että puhutaan selvästi
ja nopeasti. Ja muuten on minulla tapana sanoa totuus päivällisen
päällekin.
— Jatkakaa, jatkakaa! huudahti asianajaja. — Selittäkää pian.
— Olisin sen jo tehnyt, jos herra ja rouva olisivat olleet hiukan
kärsivällisempiä. En tarkoita, että olisi käytetty aseita tai myrkkyä.
Lapsikin tuntee halvauksen; ja tässä tapauksessa on todellakin kysymys
halvauksesta. Sanon _murhattu_, sillä olen varma siitä, että tämän
sairauden alkusyynä on jonkin henkilön kiivas väliintulo.
— Tämä on mieletöntä! huudahti Nepo.
— Te olette mieletön, kaunis nuoriherra, sanoi munkki korostaen joka
tavua ja katsoen häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi ylpeästi. —
Te olette mieletön. Jos minulla esimerkiksi on sydänvika ja teillä
ei, niin voivat henkilöt, jotka rakastavat minua, tappaa minut ilman
myrkkyä tai aseita.
— Siis te sanotte... äännähti Vezza lopettaakseen tuon hermostuttavan
sananvaihdon.
— Minä sanon, vastasi munkki, — että sairas sai halvauksen jonkin
hirvittävän voimakkaan mielenliikutuksen johdosta.
— Mutta minkä? Kuinka? kysyi kreivitär kyynelissään. — Jumalan nimessä,
kuinka? Älkää tässä nyt riiputtako meitä kuin nuorasta näin kauan!
Puhukaa, armias! Tahdotteko tappaa meidät?
— Ennenkuin jatkan, sanoi munkki, — tahtoisin tietää, ovatko kaikki
perheen jäsenet läsnä?
Ei kukaan vastannut.
— Ovatko kaikki? kysyi munkki uudelleen.
Joku sanoi hiljaa:
— Markiisitar ei ole täällä.
— Markiisitar, minun morsiameni, sanoi Nepo mahtipontisesti, — ei voi
oikein hyvin.
— Mikä tämän markiisittaren nimi on? kysyi munkki.
— Markiisitar Crusnelli di Malombra.
— Entä ristimänäni?
— Markiisitar Marina, sanoi Nepo.
Munkki vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:
— Marina. Eikö hänellä ole muita nimiä?
— On. Marina Vittoria. Mutta mitä se tähän kuuluu?
— Kuuluu paljonkin, herra kreivi. Hyvinkin paljon. Minkä nimisiä ovat
naispuoliset palvelijat tässä talossa paitsi Giovannaa?
— Catte, ensiksikin, vastasi kreivitär.
— Fanny, kuiskasi komendööri Vezza.
Muita nimiä ei mainittu.
— Siis, jatkoi munkki, — eikö tässä talossa ole naista nimeltä Cecilia?
— Ei, vastasivat kaikki toinen toisensa perään — No niin, mutta minä
tiedän, että toissa yönä eräs nainen, nimeltään Cecilia on astunut
kreivin huoneeseen ja pelästyttänyt hänet melkein kuoliaaksi.
Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen. Salvadorit ja Vezza katsoivat
munkkia suu auki; Mirovich piti silmiään alhaalla ja painoi leuan
rintaansa vastaan; näytti siltä kuin hän olisi jo tietänyt edeltäpäin,
mitä munkki oli sanonut. Tämä nousi ja asettui keskelle huonetta.
— Kas tuossa, sanoi hän osoittaen vasemmanpuolista seinää, — tuo on
vuode; kreivi tavattiin tässä kohden paitasillaan, suullaan lattialla,
käsivarret ojennettuina ovea kohden. Sen tekin, hyvät herrat, tiedätte.
Mutta on olemassa muita asianhaaroja, joita te ette tiedä. Käytävän
ovi, jonka kreivi sulkee aina vuoteeseen mennessään, oli auki. Sängystä
Giovanna löysi tämän hansikkaan.
Hän veti taskustaan pienenpienen käsineen. Vezza ja Nepo tarttuivat
siihen yht'aikaa ja juoksivat ikkunan luokse tutkiakseen sitä tarkkaan.
Nepo huudahti heti:
— Hyvä Jumala, eihän tämä ole mikään hansikas. Kuka ties, milloin se
lie sitä ollut; viisi ja yksi neljännes tai viisi ja puoli, kaksitoista
vuotisen tytön käsine, nyt se ei ole muuta kuin väritön, homehtunut
räsy.
— Hyvä, tuo räsy, joka ei voi kuulua kreiville, ei pudonnut hänen
sänkyynsä, vaan heitettiin siihen, sillä vuode on hyvin leveä ja
hansikas löydettiin litistyneenä päänalusen ja seinän välistä. Kreivin
kynttilä, kynttilän nipistimet ja kuppi, joka hänellä on tavallisesti
yöpöydällään, olivat hujan hajan lattialla lähellä ovea. Hän on
nähtävästi itse singahduttanut ne sinne vihan vimmassa etsittyään
ensin turhaan pimeässä kopeloiden tulitikkuja, jotka luultavasti oli
pudottanut pöydältä, sillä ne löydettiin maasta siroteltuina vuoteen
edustalle. Kuppi ainakin heitettiin, ja se oli täynnä vettä, sillä
lattialla näkyi vielä räiskeitä ja kreivin oikea paidan hiha oli märkä.
Ja nyt voin jatkaa. Koska kuppi siitä huolimatta oli ehyt, niin sanon,
että sen on täytynyt sattua johonkin pehmeään ja kimmoavaan, joka
laimensi iskun voimaa ja teki mahdolliseksi, että se putosi maahan
särkymättä. Mikä se voi olla? Mutta sehän on selvää, mikä se voi ja
mikä sen täytyy olla. Sen täytyy olla puku, johon tämä nappi kuului.
Nepo tarttui nappiin, jonka munkki ojensi hänelle. Se oli iso nappi
peitetty azuurinsinisellä ja valkealla kankaalla. Nepo tunsi sen heti.
Se kuului erääseen Marinan aamupukuun.
— Hm! En tunne sitä, sanoi hän katsoen sitä tarkkaavaisesti.
— Rouva ehkä voi sanoa meille jotakin tästä. Näyttäkää sitä rouvalle.
— Kreivitär, tarkoitatte? Oo, varmastikaan hän ei sitä tunne. Eikö
totta, äiti, että nämä asiat minä ymmärrän paremmin kuin sinä? Eikö
totta, että jos olisin nähnyt vaikka yhden ainoan kerran tällaisia
nappeja jonkun tämän talon asukkaan vaatteissa, niin tuntisin ne heti
paikalla?
Kreivitär Fosca paloi halusta nähdä napin ja luki samalla Nepon
silmistä kiellon. Hän ei kyennyt päättämään.
— Oh, sanoi hän, — siinä sinä kyllä olet mainio. Mutta... sittenkin...
oh? Voin kai minäkin siihen vilkaista, vai mitä?
— Mutta... luonnollisesti, vastasi Nepo, puhuen hänelle silmillään. —
No, katso vain. Vaikka turhaahan se on.
Kreivitär otti napin, nousi sohvalta ja meni ikkunan luokse, viivytteli
siellä jonkin aikaa koskettaen melkein otsallaan ikkunalasia ja
kääntäen selän toisiin päin, jotka kaikki odottivat vaieten.
Hän kääntyi vihdoinkin, antoi napin takaisin Nepolle ja sanoi munkille,
joka katsoi häntä pää kumarassa ja kädet sivuilla:
— En ymmärrä mitään.
Munkki ei liikahtanut eikä puhunut. Katsoi vain yhtä mittaa. Hän
pani merkille, kuinka kaikki uteliaisuus oli täydelleen hävinnyt
kreivittären kasvoilta, suun vakuuttaessa: en ymmärrä mitään.
— Todellakin, en mitään? toisti kreivitär rauhallisella äänellä.
— Mistä se löydettiin? kysyi Nepo hätäisesti.
Munkin tuijotti yhä vaieten kreivittäreen, joka palasi takaisin
sohvalle. Sitten hän liikahti ja vastasi Nepolle:
— Se löydettiin kreivin kiinni puristetusta vasemmasta kädestä. Olette
kai huomannut pienen vaatesiekaleen napissa? On päivän selvää, että se
repäistiin väkivalloin puvusta.
— Hm, niin, sanoi asianajaja.
Vezza heitti häneen ivallisen silmäyksen. Terävä komendööri epäili,
että nappi tunnettiin ja piti varovaisena olla asettumatta tällä
hetkellä Salvadorien ja munkin välille.
— Giovanna, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, jatkoi munkki, — pani
merkille kaikki nämä asianhaarat, kuitenkaan mitään ymmärtämättä.
Ensin hän uskoi varkaan käyneen huoneessa, mikä on aivan mahdotonta:
hän löysikin sitten avaimet, rahat, lompakon lipaston päältä, jossa
ne yhä vieläkin ovat; siis ajatus varkaasta on mahdoton. Sitten
hän arveli, että kreivi olisi voinut pahoin ja olisi halunnut
mennä ulos apua etsimään, joka on aivan mieletöntä, sillä kuinka
selittää, lukuunottamatta käsinettä tai kuppia ja kauaksi heitettyä
kynttiläjalkaa, kuinka selittää ennen kaikkea, ettei kreivi soittanut?
Joka tapauksessa Giovanna aavisti hämärästi, että jotakin salaperäistä
tässä oli. Hän ei ole puhunut kenellekään, ettei turhaan levittäisi
uskaliaita epäilyjä, mutta uskoi asian minulle, ehkä pukuni vuoksi. Ja
minä tein sitten näin.
Kreivitär, Nepo ja Vezza ahmivat häntä katseillaan melkein
hengittämättä.
— Sairaan älyntoiminta on hyvin sekava; kuitenkin jokin selvempi
välähdys on ollut havaittavissa eilisestä tähän iltaan asti,
sanoo lääkäri. Kun sain kuulla nämä asiat, tutkin kaikin, vedin
johtopäätökseni ja muodostin vakaumukseni. Sitten kuulustelin sairasta.
Kreivitär Fosca pudotti suuren viuhkansa kädestään, ja se luisui alas
polvilta. Hän ei kumartunut ottamaan sitä ylös, eikä kukaan muukaan
liikahtanut.
— Minun täytyi kysellä häneltä useampaan otteeseen. Luonnollisestikaan
en voinut vaatia, että hän vastaisi muuta kuin: kyllä tai ei. Aloitin
kysymällä, oliko kukaan ollut hänen huoneessaan yön kuluessa. Ei mitään
vastausta. Toistin kysymyksen. Se oli ehkä liian pitkä: hän katsoi
minuun eikä edes koettanutkaan vastata, ei huulillaan eikä päällään.
Silloin yritin kysyä häneltä suorastaan: mies? Ei vieläkään vastausta.
Nainen? Oo! Silmät ja huulet liikkuivat, ne tahtoivat sanoa jotakin.
Jätin hänet tunniksi rauhaan. Sillävälin hänen älynsä ja kielensä tila
parani hieman. Hän pyysi Giovannalta juotavaa. Heti kun lääkäri oli
lähtenyt, ryhdyin uudelleen kokeeseeni. Sanon: tuon naisen nimi? Hän
ei vastaa, mutta hetki sen jälkeen, kun kumarrun tulitikku kädessä
hänen ylitseen tutkiakseni hänen ihoaan, alkaa hän tuijottaa minuun ja
änkyttää. Panen korvani lähelle hänen suutaan ja luulen ymmärtäväni
sanan: _famiglia_ [perhe], otaksun, että hän tahtoo nähdä teitä,
vastaan hänelle jotakin ja käsken pysymään rauhallisena. Hän vain
jatkaa; minä kuuntelen taas ja luulen ymmärtäväni toisen sanan. Koetan
sanoa sen hänelle: Cecilia! Hän vaikenee heti. Olisin halunnut, hyvä
herrasväki, että olisitte nähnyt, kuinka silmät laajentuivat, kuinka
ne katsoivat minuun, millaisen ilmeen tuon miehen vääntyneet kasvot
saivat. Nyt toinen asia. Kuka muu kuin kreivi nukkuu palatsin oikeassa
siipirakennuksessa?
— Minkä vuoksi tämä kysymys? sanoi Nepo.
— Siksi, että jos sairaan lisäksi joku toinen henkilö nukkuu
palatsin oikeassa siipirakennuksessa, niin tämän henkilön... (munkki
kohotti ääntään ja rypisti kulmakarvojaan) sitäkin enemmän jos oli
huonovointinen, olisi pitänyt kuulla ja pitäisi tietää jotakin. Neuvon
herrasväkeä tutkimaan häntä hyvin.
— Minulla on kunnia vakuuttaa teille, isä, sanoi Nepo tulipunaisena
kasvoiltaan ja puhuen kateederiäänellään, — että jos te tuollaisilla
sanoilla tahdotte herättää luvattomia ja aivan sopimattomia epäluuloja
naista kohtaan, joka piakkoin on läheisesti kuuluva minulle, niin
petytte kovin ja loukkaatte niitäkin henkilöitä, joille puhutte.
— Te ette tiedä, mitä sanotte, rakas herrani, sanoi munkki matalalla
äänellä ja pakotetun rauhallisesti, — te ette tiedä, että minulla on
tapana etsiä totuutta, vaikka tonkien veitsellä ihmisten lihoissa
ja luissa, oli se sitten ylhäisen naisen tai työmiehen, aina yhtä
kylmäverisesti. Minä leikkaan ja paloittelen löytääkseni sen ja melkein
aina sen löydänkin järkähtämättömänä kuin Jumalan, vähät välittäen,
rukoillaanko vai kirotaanko minua etsiessäni. Ja te vaatisitte, että
varoisin viittaamastakaan kaukaa siihen, mikä voisi olla totta,
pelosta loukata erästä naista, teidän sukulaistanne ja ystäväänne,
kun olen varma siitä, että hoitamani sairaan etu on kysymyksessä. Te
nauratte minua, pahus soikoon! Muuten hyvä herrasväki, tunnette nyt
asian laidan. Muistakaa, jos sairas elpyy, niin toinen samanlainen
mielenliikutus tappaisi hänet siihen paikkaan. Isä Tosi on tehnyt
velvollisuutensa ja menee.
Hän nousi ja katsoi kelloaan. Hänen pienet rattaansa olivat jo varmasti
maantiellä palatsin tienhaarassa odottamassa.
— Selvä on, sanoi asianajaja, — ettei isä puhu tästä sanaakaan
ulkopuolella...
— Se on ensimmäinen tämänlaatuinen neuvo, joka minulle annetaan,
vastasi munkki, — enkä sitä tarvitse. Hyvästi, hyvä herrasväki.
— Kenen tiliin hän toiminee? kuiskasi Mirovich Nepolle munkin mentyä.
— Mitä ihmettä tohtori lie ajatellutkaan, kun neuvoi kutsumaan tuon
kelvottoman, sanoi Nepo vältellen. — Jos olisin tietänyt, että hän
myöhästyikin vielä päivän, niin olisin kutsunut Namiasin Veneziasta!
Nyt sinun on paha olla, äiti.
— Paha, totisesti paha, vaikeroi kreivitär.
— Senkin raakalainen, hullu! Tarvinnet lepoa, äiti, sanoi Nepo aivan
uudella lapsellisella hellyydellä. — Lähtekäämme ja jättäkäämme hänet
yksin. Sanon sen etten minäkään enää jaksa, ellen saa hieman raitista
ilmaa. Olkaa hyvä, asianajaja, ja menkää katsomaan enoa. Minä käyn
hakemassa hattuni ja menen pihalle. Annatte minulle sitten tietoja
pylväskuistikolta menevätkö asiat hyvin, niinkuin toivon.
Kello kymmenen jälkeen illalla Salvadorit, Vezza, asianajaja
Mirovich ja Silla seisoivat ryhmittyneinä salin pöydän ympärille
kuunnellen lääkäriä, joka ennen lähtöään teki selkoa sairaan
tilasta. Puettuna mustaan, kaksikymmentä vuotta sitten muodissa
olleeseen pukuun hän lasketteli noille kaupungin herroille vasten
kasvoja joukon kreikkalaisia ja barbaarisia nimiä ja sitaatteja
kirjoista ja tieteellisistä aikakauslehdistä. Lamppu suurine,
tummine varjostimineen keskellä pöytää jätti ihmiset ja huoneen
varjoon ja heitti pöytäliinalle pyöreän valoläikän, jonne lääkärin
punaiset sormet ulottuivat. Hänen mielestään asiat edistyivät
kutakuinkin tyydyttävästi. Oikea jalka oli jo saanut osaksi takaisin
liikuntakykynsä, eikä käsivarsikaan ollut enää aivan eloton. Älyn
toiminnassa ja puhekyvyssä edistysaskeleet olivat tosin vähemmin
tuntuvat, mutta voi ja oli todella syytä uskoa, että ajan oloon
voitaisiin saavuttaa paljon, jollei juuri täydellistä parantumista,
niin ainakin...
Hän oli ehtinyt tähän lupaavaan käännekohtaan taudin prognoosissa,
kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja päätään kohottaen katsoi siristelevin
silmin kuulijapiirinsä ylitse ja kumarsi sitten kunnioittavasti. Kaikki
kääntyivät katsomaan: siellä oli donna Marina.
Silloin tuli ryhmään liikettä ja se hajaantui eri osiin.
Kreivitär Fosca ja Nepo lähestyivät Marinaa, toiset tekivät tilaa;
kaikki liikkuivat hitaasti ja äänettöminä. Nepo katsoi morsiantaan
suurin, tyrmistynein silmin.
— Hyvää iltaa, kuiskasi Marina. Ja kun lääkäri yhä vaikeni, sanoi hän
kovemmin huolimattomalla äänellä: — Olkaa hyvä.
Ei voinut oikein erottaa, oliko hän puettu mustaan vaiko hyvin
tummansiniseen pukuun. Näki vain tuon kauniin olennon ylhäiset
ääriviivat, suuret silmät ja kasvojen ja kaulan yhtenäisen kalpeuden.
Hän heitti silmäyksen taakseen melkein kuin tuolia hakien. Nepo tahtoi
pakottaa hänet istumaan sohvaan, mutta hän valitsi nojatuolin aivan
vastapäätä lääkäriä.
— Ainakin, jatkoi tämä epävarmana ja noiden suurten, häntä tuijottavain
silmien magnetisoimana, — jalkojen käyttökyvyn... ehkä myöskin osaksi
käsivarren liikunnan... sanon osaksi... ja ymmärryksen... kuitenkin
mitä ymmärrykseen tulee, niin se on vaikeata, hyvin vaikeata.
Hän näytti tahtomattaan ottavan Marinan silmistä puheensa sävyn.
Komendööri Vezza tarkasteli läheltä noita silmiä varoen, etteivät
Salvadorit huomaisi mitään. Niissä näki epämääräisen, kuumeisen tulen,
ankaran uteliaisuuden ilmeen ja jotakin uutta, joka hämmästytti
komendööria.
Joku astui sisään; se oli kirkkoherra, joka tuli kysymään uutisia.
Don Innocenzo-parka, likinäköinen ja hämillään, ei tuntenut
ketään, tervehti päin honkia ja pyyteli anteeksi imien ilmaa
yhteenpuristettujen huuliensa välitse, kuin lattia polttaisi hänen
allaan. Sillävälin lääkäri lähti. Huoneessa vallitsi jääkylmä tunnelma.
Kumartuneena Marinan nojatuolin selkänojan ylitse Nepo kyseli
puoliääneen hänen vointiaan ja pahoitteli, ettei ollut saanut nähdä
häntä kahtena päivänä. Kreivitär Fosca huojui toisella puolella. Hän
kumartui Marinaa kohden kuiskaten hänelle muutaman sanan, vetäytyi
sitten takaisin, ettei joutuisi liiaksi Marinan ja Nepon väliin ja
lankesi taas uudelleen kiusaukseen. Kirkkoherra kyseli kreivin vointia
asianajaja Mirovichilta hieman syrjässä. Silla ei ollut liikahtanutkaan
koko aikana. Marina oli sisään astuessaan katsahtanut häneen hetkisen
ja naulinnut, melkeinpä kivetyttänyt hänet paikalleen.
Marina nousi.
— Haluaisin sanoa sanan herra Sillalle, sanoi hän. Tämä kumarsi
tavattoman kalpeana.
Kreivitär, Nepo ja Vezza seisoivat kuin salaman iskeminä, odottaen
räjähdystä, jotakin samantapaista kohtausta kuin vuosi sitten.
Asianajaja keskeytti kertomisensa, Don Innocenzo ei ymmärtänyt mitään
ja kysyi: — Mitä nyt?
— Ei täällä, sanoi Marina.
Vezza ja Mirovich yrittivät lähteä hiukan liian myöhään.
Salvadorit eivät liikahtaneetkaan.
— Jääkää vain, lisäsi Marina. — Tarvitsen raitista ilmaa. Tuletteko
alas puutarhaan, herra Silla?
Tämä kumarsi uudelleen.
— Puutarhaan, huudahti kreivitär.
— Näin kolealla ilmalla? lisäsi hän sitten. — Minusta ei tunnu...
— Ja näin kostealla... sanoi Nepo. — Mieluummin pylväskuistikolla...
— Hyvää iltaa, sanoi Marina. — Teen pienen kierroksen ja palaan heti
huoneisiini.
Nepo tahtoi sanoa jotakin vastaan, sekaantui ja änkytti muutaman sanan.
Donna Marina otti askeleen ovea kohti ja katsoi lujasti Sillaan, joka
tuli avaamaan sen hänelle.
— Hyvää iltaa, sanoi hän uudelleen mennen ulos.
Kukaan ei vastannut.
Marina astui hitaasti, hiljaa kuin hengetär leveää, puolipimeää
porraskäytävää alas. Silla pysytteli hänen takanaan, melkein sokeana
ja kuvaamattoman mielenliikutuksen puristaessa hänen kurkkuaan. Vielä
hetkinen — ja hän olisi kahden Marinan kanssa yön helmassa.
Puutarhaan vievä lasiovi oli selkosen selällään. Häilyen yön
henkäyksessä eteisen lamppu näytti ulkona siekaleen vaaleanpunaista
hiekkaa. Tuolilla oven vieressä oli Marinan valkea hartiahuivi.
Hän ojensi sen Sillalle pysähtyen, jotta tämä panisi sen hänen
hartioilleen. Heidän kätensä yhtyivät; ne olivat jääkylmät.
— On kylmä, sanoi Marina puristaen huivia rintaansa vastaan. Hänen
äänensä tuntui olevan toinen, se melkein vapisi. Silla ei vastannut;
hän luuli Marinan voivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Hetkeksi hän
pani kätensä tämän hartioille kuin asettaakseen paremmin huivia. Toinen
säpsähti, hartiat ja rinta kohosivat. Hän astui sanaakaan sanomatta
ulos, kulki noin viisikymmentä askelta lehtokujaa pitkin ja meni sitten
nojautumaan aitausta vastaan katsellen järvelle.
Yö oli pimeä. Jokin harva tähti loisti sumuisella taivaalla mahdottoman
suurien, tummien vuorien välissä, jotka heittivät varjonsa järveen...
Suihkulähteiden lorina ja sirkkojen kaukainen laulu niityillä tuli ja
meni tuulen mukana.
Silla ei nähnyt muuta kuin hienon, valkean vartalon vierellään
kumartuneena aitausta vastaan.
— Cecilia, sanoi hän hiljaa käyden lähemmäksi.
Tämä nojasi leukaansa ristissä oleviin käsiinsä. Hän ojensi toisen
niistä Sillalle päätään kääntämättä ja sanoi hänelle kiihkeästi:
— Niin, sanokaa aina niin. Muistatteko?
Silla puristi silkin hienoa, tuoksuavaa kättä omiinsa. Hän pelkäsi
olevansa kylmä, melkein ilman aisteja tuona hetkenä. Hän veti
huulilleen käden ja painoi intohimoisesti huulensa valtasuonta vastaan.
— Sanokaa minulle, muistatteko? toisti Marina.
— Oi Cecilia!
Hän käänsi käden painaen nopeasti kasvonsa alas sitä vastaan, puristi
sitä silmilleen ja puhui suonenvedontapaisesti:
— Jospa tietäisitte, minulla ei enää ole olemassa maailmaa, ei
sukulaisia, ei ystäviä, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, ei mitään,
ei mitään, ei muuta kuin te, ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan!
Hän koetti kiihoittaa itseään ja onnistuikin. Hän veti pienen käden
huulilleen, ajatteli omaa katkeraa elämäänsä, kieroa maailmaa, ja
upotti siihen intohimonsa tuskallisen väristyksen, joka lävisti Marinan
veren tunkien aina sydämeen saakka.
— Ei, ei, sanoi tämä katkonaisesti ja voimattomalla äänellä. — Ei nyt.
Kummallakin oli kuume.
— Milloin muistitte? kysyi Marina.
Hän oli takertunut ajatukseen Cecilia Varregasta, joka toisessa
maa-elämässä löytäisi uudelleen ensimmäisen rakkautensa.
— Eilen illalla, sanoi Silla luullen ymmärtäneensä kysymyksen. — Eilen
illalla rouva de Bellan luona, joka puhui minulle, teistä; sitten
soitettiin siellä kappaleita, jotka särkivät sydämeni ja vetivät
pinnalle niin paljon. Palasin kotiini melkein hulluna ja löysin
teidän sähkösanomanne. Silloin minulle selveni kaikki, tunsin teidän
kohtalonne tarttuvan minuun ja kuljettavan minut tänne. Antakaa minun
pidellä tätä kättä, tätä suloista kättä. Ette tiedä, kuinka suuri on
intohimoni! Tuntuu siltä kuin kuolisin, ellen saa sitä sanotuksi ja
kuitenkaan en voi puhua. Tahtoisin vajota ikipäiviksi teidän kanssanne
tähän kuiluun, joka kutsuu minua.
Hän veti luokseen voimattoman, vangitun käden, käsivarren ja koko
olennon.
— Huomenna, kuiskasi Marina vastustaen, — huomenillalla yhdentoista
jälkeen sisälaiturin portailla.
Silla ei tahtonut laskea kättä ja painoi siihen yhä tyydyttämättömät
huulensa.
— Tulkaa, sanoi Marina yht'äkkiä kiihtyneenä, seuratkaa minua matkan
päässä, älkää puhuko minulle ja jättäkää minut ovelle. Arvasinhan sen.
Silla ymmärsi ja totteli. Kuljettuaan pari askelta näki hän jonkun
pimeässä. Se oli Catte.
— Aa, oletteko täällä, markiisitar. Etsin teitä joka puolelta. Hänen
Ylhäisyytensä käski minun tuoda tämän hartiahuivin teille.
Marina ei alentunut edes vastaamaan, vielä vähemmin katsomaan
palvelijattareen. Ovella hän tervehti kylmästi Sillaa ja hävisi
eteiseen.
Silla kulki pihan poikki, nousi kiviportaita ja poikettuaan niiltä
sivulle istuutui nurmelle sypressin alle. Hän viipyi siellä kauan
hengittäen täysin siemauksin puun voimakasta tuoksua ja nostaen
silmänsä sen korkeaa, tummaa pylvästä pitkin aina tähtiin saakka.
Myöhemmin kreivitär Fosca, sulkeutuneena makuukamariinsa Nepon
kanssa, raivosi, itki ja pauhasi munkkia vastaan, joka oli kertonut
tuollaisia kauheita asioita, ja milanolaista rouvaa vastaan, joka oli
ensimmäiseksi antanut hänelle tietoja Marinasta. Mitä ihmettä Marinan
ja hänen enonsa välillä saattoi olla, kyseli hän itseltään, mitä
ihmettä oli tämä sanonut, mitä tehnyt tuona yönä? Kreivitär vakuutti
menettävänsä järkensä, sanoi tahtovansa lähteä tiehensä ja pakottaa
Neponkin lähtemään tuosta kirotusta talosta ja jättämään sen isännät ja
emännät ja rahat ja kaikki. Ja lopetettuaan hän aloitti taas uudelleen.
Nepo vaikeni yhä myrtyneenä; ainoastaan kun hänen äitinsä kohotti
liiaksi ääntään, teki hän vihaisen liikkeen. Kreivitär vastusti aluksi,
sanoen: — Ja mihin sinä sitten pääset vaikenemisellasi? Silloin Nepo
raivostui. Naisparka kävi nöyräksi ja alkoi vaikeroida: — Nepo, hän on
hullu! Nepo, hän on hullu! Ja tahtoi kutsua asianajajan neuvotellakseen
hänen kanssaan. Nepo kielsi sen niin päättävästi, että äiti luuli
voivansa lukea tämän kasvoilta valmiin suunnitelman, ja kysyi mitä hän
aikoi tehdä.
— Odottaa, vastasi tämä, — eikä pilata mitään.
— Mitä lahjoitukseen tulee, rakkaani, pelkään, että käy huonosti.
— Odottaa, kertasi Nepo.
— Jaaritusta!
Nepo pudisti monokkelin silmästään, tarttui äitiään käsivarteen, upotti
silmänsä hänen silmiinsä ja sanoi tuhahdetulla äänellä:
— Ja jollei testamenttia ole olemassa...
Kreivitär mietti hetken katsoen häneen.
— ... jää kaikki Marinalle, sanoi hän.
Nepo vetäytyi takaisin levittäen kätensä.
— Noh! sanoi hän ja lisäsi: — Ajatellaan sitten.
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Pudotat napin, aarteeni, sanoi kreivitär hiljaa ja hellästi.
Nepo katsoi nappia, joka riippui hänen puvustaan ja vastasi samalla
äänellä:
— Momolo ei sitten milloinkaan pidä huolta mistään. Menen kreivin
luokse.
— Entä tämäniltainen kuje? sanoi kreivitär hänen mennessään. —
Mainiota, eikö totta?
— Se ei anna minulle minkäänlaista ajatuksen aihetta, sanoi Nepo.
— Ja kuulithan millä tavalla Catte oli nähnyt heidän palaavan takaisin.
Ja Marinan sanoista päättäen uskon, ettei hän ole tehnyt tälle
anteeksipyyntöjä eikä sanonut kohteliaisuuksia. Saatpa nähdä, että
huomenna, ellei jo tänä yönä, mies laputtaa tiehensä. Mitä muuta voit
ajatellakaan? Sen jälkeen kun hän viime kerralla meni sillä tavoin ja
siitä syystä? Mirovichille hän on kertonut, kuinka oli tullut tänne;
sanoi kuulleensa lähiseuduilla kreivin sairaudesta. No niin, minä menen.
Galleriassa Nepo tapasi Catten jaarittelemassa asianajajan ja Vezzan
kanssa, jotka polttelivat. Nähdessään isäntänsä Catte laputti kiireesti
tiehensä; toisilla taas ei ollut mitään uutisia kreivistä tohtorin
lähdön jälkeen. Nepo poistui varpaillaan, ja toiset jäivät juttelemaan.
He puhelivat näistä kummallisista tapauksista, joiden todistajina
olivat, Vezza itsekkään uteliaan mielenkiinnolla, Mirovich jonkin
verran surkutellen kreivitär Foscaa kohtaan tuntemansa vilpittömän
alttiuden vuoksi. He tekivät tuhansia erilaisia otaksumia ja joutuivat
aina lopuksi sanomaan samaa kuin kreivitär Fosca, nimittäin, etteivät
ymmärtäneet mitään. Mirovich veti loppupäätöksen:
— On todellakin syytä sanoa niinkuin Chioggion saarelaiset: »juuri kun
on oikein miettinyt, huomaakin erehtyneensä».
Vezza sanoi pitkän vaitiolon jälkeen jotakin yön syvästä rauhasta,
ja hänen toverinsa, muistellen Veneziaa ja menneitä aikoja, hyräili
ensimmäistä säettä laulusta, joka alkaa:
Stanotto de Nina...
— Kaunista, kaunista! Edelleen! sanoi komendööri. Nepo palasi
pylväskuistikolle.
— Miten on? kysyi asianajaja.
— Huonosti, huonosti, surullista kyllä, vastasi Nepo kulkien edelleen.
— Kuinka ikävää! huokasi asianajaja.
— Niinpä niin!
Pihan suihkulähde puheli jonkin hetken yksikseen heidän takanaan.
— Kyllä hän jo olikin huonossa kunnossa, sanoi komendööri.
— Niinpä kyllä.
— Ja nyt hän olisi jäänyt aivan yksin, jatkoi Vezza.
— Niin, totisesti.
— Melkein, melkein...
— Oh, niin luulen minäkin.
Taas puheli yksikseen suihkulähteen lempeä ääni. Vezza viskasi pois
sikarinsa.
— Suorastaan myrkkyä! sanoi hän.
— No niin? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Mitä?
— Se laulu!
— Ahaa, kas niin: Stanotto de Nina...
Asianajaja vaimensi ääntään. Kevyt iltatuuli, joka huokui pylväiden
välitse, hajoitti ja vei mukanaan laulun hekumalliset sanat.
Huoneessaan, jonka lattialla himmeä, pieni lamppu levitti lämpimään ja
painostavaan ilmaan hautakammiomaista valoaan, lepäsi kreivi Cesare
liikkumattomana, näkemättä edes vuoteensa vieressä istuvaa Giovannaa,
joka istui lohduttomana kädet sylissä ja silmät tuijottaen sairasta.
Päinvastoin hän luuli sisarentyttärensä seisovan keskellä huonetta. Se
oli hänen sisarentyttärensä ja eräs toinen henkilö samalla kertaa ja
tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Se liikkui puhui ja katsoi
hourailevine silmineen; kuinka se oli mahdollista, kun tuo henkilö oli
kuollut ja aikoja sitten haudattu? Hän tiesi vallan hyvin, että tuo
henkilö oli haudattu, muisti kuulleensa sen isältään, mutta minne,
minne? Tuskallinen unohdus! Hänen muistissaan oli tuo paikka, tuo
nimi; hän tunsi sen liikkuvan siellä, nousevan nousemistaan, kunnes se
ponnahti esiin kuin selvin kirjaimin.
Hän luuli silloin saavansa vedetyksi lakanoiden sisältä oikean
käsivartensa, ojentavansa sen, osoittavansa sormellaan tätä naista ja
sanovansa hänelle, että hän valehteli, että hänet oli tarkoin haudattu
Oleggion perhekappeliin. Mutta nainen uhkasi häntä yhä ja heitti
uhmaten käsineensä; se näytti olevan Marina ja samalla hänen isänsä
ensimmäinen vaimo, kreivitär Cecilia Varrega? Nainen puhui vanhoista
rikoksista ja kostonsa täyttymisestä. Silloin hän kuvitteli ryntäävänsä
vihan vimmassa vuoteestaan, ja kaikki sekoittui hänen mielessään
sumeaan näkyyn, kuin kuoleman portin tuolta puolen hänen eteensä
ilmaantuisi peloittava, yli-inhimillinen murhenäytelmä.
Sairaan tilassa huomattiin äkillinen huonontuminen, halvaus uhkasi
keuhkoja.
Palatsi ei ollut milloinkaan näyttänyt niin synkältä kuin tuona yönä,
vaikka tulet paloivat siellä aamun sarastukseen asti.