Silla saapui puoli yksitoista asemalle. Aamu oli lämmin ja tuulinen.
Viereisen puutarhan korkeiden, tummien kuusien huiput ja kaukaisien
vuorien ääriviivat piirtyivät selvinä lasimaista taivasta vastaan.
Junaan nousi paljon matkustavia, joita tuttavat odottivat ja
tervehtivät. Jokaisessa vaunussa juteltiin, naurettiin ja meluttiin.
Kun veturi oli puhkuen niellyt savuunsa tuon hälinän, tuntui Sillasta,
seisoessaan tyhjällä, äänettömällä asemalla, kuin häneen olisi
tarttunut se sama rautainen käsi, jonka hän kahdeksan kuukautta sitten
yöllä matkustaessaan oli kuvitellut armottomasti sulkevan vaunujen
ovet ja kuljettavan niin monta ihmistä kohtalon pimeyteen. Hän katsoi
kaukana kiitävää junaa, ja hänet valtasi sillä hetkellä kiihkeä halu
seurata mukana sen hurjassa kulussa.
Aseman ulkopuolella seisoi hevosineen sama nuorukainen kuin
edelliselläkin kerralla.
— Kah, sanoi hän Sillan nähdessään. — Tehän olette sama herra kuin
tuona iltana. Palatsiinko mennään, vai?
— Oletko sinä minua hakemassa?
— Sitähän minä haluaisin tässä itsekin tietää. Minun pitikin oikeastaan
tulla eilen aamulla palatsin morsiusparin tavaroiden kanssa. Mutta kun
menin niitä hakemaan, niin tulikin käännös takaisin. Ei lähdetäkään
matkaan. Sitten eilen illalla kuorsasin kuin tukki, en kuitenkaan
humalassa, vesi se minulle unta antaa. Kuulin kirotun »tak, tak» ja
muija menee avaamaan (yhä vielä se joutava minulla on). Kukas siellä
oli? Se Ricohan se oli, sen palatsin puutarhurin poika, tuoden sanan,
että minun pitäisi olla täällä tänä aamuna kello 10. Tulla tyhjänä
tähän aikaan päivästä, sellaista aasimaisuutta en minä vain tee,
joten...
— Riittää, riittää! Ja kuinka kreivin laita on?
— Hyvin.
— Mitä? Eikö hän olekaan sairas?
— Näin hänet toissa päivänä. Vähän huononnäköinen hän oli,
vanhannäköinen ja kyttyräselkäinen ja jos vaikka mitä, mutta hyvin hän
voi. Ellei olisi sitten eilen sairastunut.
— Mitä sinulle sanottiin, kun eilen aamulla menit palatsiin
matkatavaroita hakemaan?
— Ei niin mitään. Siellä oli puutarhuri jo portilla, ja minut
nähdessään hän asettui keskelle tietä tehden kädellään kieltävän
merkin, näin, ja sitten näin, tarkoittaen, että menisin matkaani;
silloin minä tein hänelle tällä toisella tapaa merkin, että »pidä
hyvänäsi», käänsin hevoseni ja porhalsin aina Leccoon asti. Palasin
takaisin myöhään illalla ja menin heti maata.
Sillävälin he olivat päässeet lähtemään matkaan. Hevonen ravasi
hiljalleen pää kumarassa, nuuskien tien vieriä ja pyyhkäisten parilla
huolimattomalla hännän heilahduksella pois isäntänsä puoleksi
leikillisiä, puoleksi vakavia piiskan läimäyksiä. Tämä lakkasi
puhumasta. Puut ja kukkivat pensasaidat vierivät ohitse. Pelloilla
mulperipuiden välissä joku pieni mökki nousi katsomaan ohikulkijoita
ja painui taas alas piiloonsa. Kaukaiset vuoret kiersivät yhä näköään
muuttaen kiemurtelevaa tietä. Tutut vuorenhuiput piilossaolevan järven
lähellä ilmestyivät Sillan silmun väliin oikealta, väliin vasemmalta
kasvaen sitä mukaa kuin hänen mielensä kuumeinen levottomuus.
Ajaja ei voinut pysyä kauan ääneti.
— Ah, sanoi hän, — toissa iltana oli palatsissa sitten vähän hauskaa!
— Minkä vuoksi?
— Senvuoksi, että rouva donna Marina vihittiin eilen aamulla. Ettekö
sitä tietänyt? Oikeastaan heidät piti vihkiä toissa iltana, mutta kuka
ties mistä syystä olivat muuttaneet mieltään. Mutta toissa iltana oli
siellä oikea paholaisen hyry!
Hän kuvaili kotvan aikaa innokkaasti juhlavalaistusta, ilotulitusta ja
musiikkia, mutta Silla ei kuullut siitä sanaakaan.
Marina oli siis jo todellakin vihitty ja kirjoitti hänelle tuolla
tavoin ja tuolla nimellä! Tuo nimi _Cecilia_ sähkösanoman alla oli
toki täynnä elämää, ääntä ja intohimoa, se huusi hänelle: rakastan
sinua, tule! Ja vain päivää häiden jälkeen! Ja olikohan kreivi
todellakin sairas vai eikö? Ellei hän ollut sairas, niin miksi ei
morsiuspari ollut sitten matkustanut? Hänen mielikuvituksensa kiiti
kiitämistään. Yht'äkkiä hän säpsähti, kun hänen mieleensä välähti
kaikkien epäilyksien keskellä palatsin, puutarhan ja järven näky,
selvine yksityiskohtineen sellaisina kuin ne ilmaantuisivat hänen
eteensä kahden tunnin ja kolmen neljänneksen, puolentoista tunnin
perästä. Se tuotti hänelle todellista hermokouristusta; hän ajatteli,
kenet tapaisi ensimmäiseksi, mitä kuulisi, kuinka käyttäytyisi Marinaa
kohtaan. Ja entä, jos kreiviä ei vaivaisikaan mikään, jos kaikki
olisikin ollut vain petosta! Jokaisessa tien käänteessä nuo ajatukset
kiduttivat häntä yhä kovemmin. Vähän väliä hän ponnahti mietteissään
uudistaen päätöksensä mennä sokeasti eteenpäin omatunto mykkänä sinne,
minne olosuhteiden pakko ja vapaat intohimot veivät hänet, niin,
vihdoinkin vapaat, niin monen tyhmän ja turhan taistelun jälkeen, jotka
eivät olleet sovittaneet häntä ihmisten eivätkä Jumalan kanssa. Tuo
valkea, puhdas juova tuossa hänen edessään, tupruttaen pölyä hänen
selkänsä takana, ei ollutkaan maantie, vaan hurjasti syöksyvä virta,
jota ei päässyt enää soutamaan vastavirtaa, jota oli nyt seurattava
niin riemussa kuin tuskassakin millaiseen kuiluun tahansa, ja mitä
syvempi se oli, sitä ahnaammin hän sitä himoitsi. Ehkä hän saisi elää
jonkin ihanan hetken, ihanan kuin tuo maagillinen maisema tuolla,
joka oli kuin jokin Arioston runo vallattomine kukkuloineen, kun ne
hypähtelivät sikin sokin vuorilta tasangolle kantaen kaulassaan ja
kupeillaan torneja, huviloita ja puutarhoja, kumarrellen viinilehtojen
reunustamina alas auringon täyttämiä pikku järviä. Ja sitten...
— Sanokaapahan te, herra, alkoi ajaja puhua, — onko totta, että sillä
sulhasella pitäisi olla niin paljon rahoja?
— En tiedä.
— Mutta tunnettehan te hänet?
— En.
— Vai niin. Minä olen nähnyt hänet pari kertaa, mutta minun vähäisen
arvostelukykyni mukaan pitäisi hänen olla koko... Tuollainen kaunis
tyttö, mitä hullutusta! Merkki, että rahoja on paljon. Pitääkin minun
olla syntynyt kerjäläisenä! Meille aina luvataan elämää tuolla toisella
puolen, mutta minä pahasti pelkään, että se on surkeampaa kuin tämä
täällä. Jollei paratiisissa löydy muita kuin pappeja, vanhoja mummoja,
rintalapsia ja kerjäläisiä, niin, hyvä herra, se paikka ei ole minua
varten. Hih!
Hän läimäytti äkeissään piiskalla hevosparkaa, joka nyt alkoi astella
kivitetyllä tiellä kahden talorivin välissä, se oli viimeinen kylä
ennen palatsia. Oli kuuma. Hevonen pysähtyi erään osterian eteen ja
ajaja huusi, että hänelle tuotaisiin tavanmukainen kynä ja muste.
— No niin, sanoi tarjoileva emäntä, — hän on siis kuollut, vai mitä?
— Kuka on kuollut?
— Kah, tuo palatsin herra.
— Kuka sen on sanonut? huudahti Silla kalveten.
— Kyttyräselkäisen Cecchinan mies, joka kulki tästä ohitse juuri viisi
minuuttia sitten. Ettekö tavannut häntä?
— Lähtekäämme pian! sanoi Silla.
— Lähdetään vain, vastasi ajaja antaen lasin takaisin emännälle, —
mutta jos hän onkin mennyt edeltä, niin en minä vain perästä kiiruhda.
— Pidä kiirettä, sanon minä!
Toinen kohautti olkapäitään ja piiskasi hevostaan.
— Kuollut! sanoi Silla itsekseen, — ja minä kun en edes ajatellutkaan
häntä!
Hän nuhteli itseään katkerasti tuon itsekkyytensä vuoksi, ja
tuskallinen hellyys täytti hänen sydämensä tuota vakavaa vanhusta,
tuota äitinsä nuhteetonta ystävää kohtaan, joka pyhän muiston nimessä
oli avannut hänelle sydämensä. Hän tiesi loukanneensa kreiviä
salaperäisellä paollaan palatsista, sen sanoi hänelle kohta Milanoon
saapunut kirje. Hän ei kuitenkaan tuntenut katumusta, sillä hän katsoi
toimineensa silloin rehellisesti, mutta katkeralta tuntui, jos kreivi
olisi mennyt hautaan tuo loukkaus mielessään. Kuollut! Vielä puoli
tuntia ja hän näkisi palatsin synkkänä, juhlallisena, hiljaisuuden
täyttämänä ja huokuen kylmyyttä vakavien vuortensa välissä, niinkuin
joku, jolta kuolema on ryöstänyt hänen rakkaimpansa, istuu murheen
kivetyttämänä mykkien ystäviensä ympäröimänä. Ja kuinka oudon laimeina
hän tunsi nyt omat sietämättömät vastoinkäymisensä tuon hämmästyttävän
uutisen valossa! Jokin salainen ovi oli yht'äkkiä auennut hänen
eteensä, siitä ei nähnyt muuta kuin pimeää, mutta tunsi kylmän, tyynen
ilman huokuvan vastaan. Nauttia, kärsiä, rakastaa, kauanko se kaikki
kestää? Mihin ne loppuvat? Ja ennen kaikkea, mitä niistä jää jäljelle?
Hänen sydämensä sykki ankarasti, kun viimeisen mäen päältä alettiin
laskeutua alas järveä kohden, joka välkkyili laakson perällä vanhain
kastanjain keskellä.
Puolivälissä kapeaa polkua, joka vie maantieltä palatsin puutarhaan,
hän tapasi Ricon vakavana, lakki kädessä.
— No, kuinka on? kysyi Silla.
— Yhä vain sama —, vastasi poika.
— Ah, hän elää siis!
— Kyllä, herra, kyllä. Nyt ovat lääkärit siellä parhaillaan.
— Mitkä lääkärit?
— Se meidän uusi lääkärimme ja isä Tosi. Hän saapui tänä aamuna
Leccosta. Odottakaa. Minulla on teille kirjelippu donna Marinalta.
Teidän ei pidä sanoa kenellekään, että olette tavannut minut, enkä minä
saa sanoa kenellekään tavanneeni teidät.
Silla tarttui lappuun, jossa ei ollut mitään osoitetta. Hän ei
tahtonut saada sitä millään aukaistuksi, niin hänen kätensä vapisivat.
Lopultakin hän sai sen auki ja luki: Vaietkaa sähkösanoman suhteen. —
Sillävälin Rico päästi kimeän vihellyksen.
— Minkä tähden vaieta? ajatteli Silla, — kuinka se on mahdollista?
Hän piilotti lapun ja alkoi kysellä pojalta kreivin sairaudesta. Jo
jonkin aikaa kreivi oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Eilen
aamulla hänet oli löydetty lattialta vuoteen ja oven välistä, jossa
hän makasi vääntynein kasvoin. Apua saatuaan hän oli hiukan toipunut.
Kuitenkin Giovanna sanoi, ettei hän ollut saanut takaisin puhekykyään
eikä älyään. Se koski kovasti Sillaan. Jos kreivi ei puhunut eikä
ymmärtänyt puhetta, niin kuinka selittää Cecilian sähkösanoma? Olisihan
ehkä voinut olla jokin selkeä väliaika. Mutta jos sähkösanoma oli
petollinen, niin kirjelapun kyllä selitti hyvin.
— Keitä on nykyjään palatsissa? kysyi hän.
— Siellä on herra sulhanen, hänen rouva äitinsä, eräs vanha herra
Veneziasta, joka on samalla yksi todistajista, ja vielä eräs toinen
herra, joka oli täällä silloin kuin tekin olitte.
— Finotti?
— Ei, herra.
— Ferrieri?
— Ei, herra.
— Vezza?
— Vezza, Vezza, herra Vezza on toinen todistajista.
Puutarhan portti oli auki. Rico syöksähti kuusien väliin ja hävisi.
Silla laskeutui kiviportaita.
Ja tuossa olivat jo sypressit, tuolta kuului suihkulähteen rauhallinen
ääni ja tuolla alhaalla vihreäin viinitarhain ja auringossa
kimaltelevan järven välissä palatsin mustat katot. Yksitoikkoinen ääni
saneli puolipäivän suuressa hiljaisuudessa: — Tiedän, tiedän sen, olen
sen aina tietänyt, hän on yhä vielä täällä, se ei ihmetytä ollenkaan
välinpitämätöntä vettä, joka juoksee juoksemistaan. Tiedän hänen
elämänsä, tiedän hänen kohtalonsa ja naisenkin kohtalon sekä miehen,
joka lepää pimeässä huoneessa kuoleman varjossa. Tiedän, tiedän. Tiedän
mikä salaisuus heillä on sydämellään, hänellä, joka ei enää puhu, ja
naisella, joka värähtelee yksinäisyydessä, pää painuneena ebenpuuta ja
vanhanaikaisen arkun norsunluisia koristeita vastaan. Se ei voi häiritä
minun rauhaani. Mene, mene, laskeudu alas, sekoita toisiin sanoihin
omien sanojesi sointu, toisiin intohimoihin sen sekavan virran hehku,
jota oma sydämesi pulppuaa, kunnes ne haihtuvat ja häviävät yhdessä.
Kaikki tuo on minun kohtaloni kaltaista. Tiedän, tiedän, tiedän sen.
Päästyään porrasten viimeiselle asteikolle, hän näki Giovannan pää
kumarassa kulkevan varpaillaan pylväskuistikon halki. Hän näki tämän
nostavan kättään lohduttomin liikkein vastaukseksi jollekin, joka oli
tullut häntä vastaan ja jatkoi kulkuaan.
Pihalla ei ollut ketään. Ei myöskään eteisessä. Portaita noustessaan
Silla kuuli ylhäällä käveltävän ja kovan miesäänen puhuvan. Eräs
palvelija tuli juosten hänen perässään, katsoi häneen pitkään
ohikulkiessaan, tervehti hämmästyneen näköisenä ja saattoi hänet salin
ovelle, josta tuo kova miesääni kuului. Silla valmistautui näkemään
Marinan ja astui sisään.
Marina ei ollut siellä. Siellä oli kreivitär Fosca poikineen,
komendööri Vezza, eräs vanhanpuoleinen mustiin puettu herra ja isä
Tosi, »Tehkää hyvää»-veljeskunnan munkki, jonka Silla tunsi ulkonäöltä,
kaunis, majesteetillinen mies, noin viidenkymmenen korvilla, jolla oli
laaja ja henkevä otsa, kotkan nenä, silmät täynnä kiihkeää tahdonvoimaa
ja eriskummallista huumoria. Hän tuskin vilkaisikaan tuohon
tuntemattomaan, joka astui saliin, ja jatkoi puhettaan kommendööri
Vezzan kanssa. Vanhanpuoleinen herra nousi kunnioittavasti, kreivitär
Fosca ja Nepo katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Vezza rypisti hiukan
kulmakarvojaan ja tervehti kylmästi. Onneksi Giovanna astui sisään.
— Ah, rakas herra! huudahti hän. — Herra Silla! ja meni häntä vastaan
kyyneltynein silmin ja kädet ristissä rinnalla.
— Oi kuinka hyvin teittekään, kun tulitte! Varmasti Sallimus johti
askeleenne. Tulkaa katsomaan häntä! Saahan hän tulla, isä Tosi?
— Herran tähden, mitä ajattelettekaan, Giovanna? huudahti kreivitär. —
Hänet on jätettävä rauhaan.
— Hänet on jätettävä rauhaan, herran tähden rauhaan, kertasi Nepo.
Silla kääntyi munkkiin päin, joka katsoi hetkisen Giovannaa erikoinen
hellyyden ilme silmissään ja sanoi sitten äkisti Sillalle:
— Tunnetteko te sairaan?
— Kyllä, herra.
— Jos teille tuottaa iloa olla tuntematta häntä enää, tai jollette
välitä siitä, ettei hän teitä tunne, niin menkää vain. Sairaalle se on
nyt jo aivan yhdentekevää.
Giovanna teki rukoilevan liikkeen.
— Vanhus parka! sanoi veli. — Vie vain hänet sinne, mutta ei sentään
pidä panna Sallimusta noin liikkeelle. Mitä teet?
Tämä viimeinen kysymys koski palvelijaa, joka juuri asetti hänen
eteensä pöydälle joukon hopea- ja kristalliastioita.
— Millaiseksi munkiksi minua luulet? Tuo leipää ja lasi viiniä.
— Minusta tuo näyttää varomattomalta, intti Nepo, nähdessään Giovannan
menevän ulos Sillan kanssa.
— Jos se olisi varomatonta, en olisi sitä sallinut, vastasi veli.
— Mieleni tekisi antaa suudelma tuolle pikku vanhukselle, sanoi hän
Vezzaan kääntyen, — joka tassuttelee yhtä mittaa milloin siellä milloin
täällä kuin pieni soma hiiri teräväkärkisine myssyineen ja pienine
apinan naamoineen. Hän on totisesti kaunis!
Kreivitär katsoi silmät pyöreinä munkkiin.
— Mikä munkki tuo oikein on? sanoi hän vanhanpuoleiselle herralle,
veljen syödessä niukkaa ateriaansa.
— Pitäisi ihan nauraa, jos voisi. Ette kai lähde heti?
— En tiedä, vastasi veli kuivasti.
— Niin, sanottiin, että te aikoisitte lähteä heti.
— Sanottiinko?
— Mutta ette lähde?
— En tiedä.
— Taivas sentään, murisi kreivitär ärtyneenä.
— Rouva, sanoi munkki pontevasti ja juhlallisesti, — kreivin sairaus,
niinkuin jo sanoin, on mitä yksinkertaisinta laatua. Oikeanpuolinen
halvaus. Sairas voi joko tointua tai kuolla tästä ensimmäisestä
kohtauksesta, sen mukaan kuin Jumala tahtoo. Sairauden syy on hämärä
ja tahtoisin tuntea sen voidakseni, jos sairas mahdollisesti paranee,
estää sen uudistumisen.
— Mutta, hyvä Jumala, syy, siunattu mies...
Munkki iski häneen leimuavat silmänsä.
— Eikä auta, hyvä mies, minuun tuijottaminen noine silminenne, ärähti
kreivitär äkäisesti. — Te olette professori ja tieteen huippu, mutta
olen minäkin tuntenut tieteen huippuja ja aina kuullut heidän sanovan,
että sairauden syitä on turha etsiskellä.
— Ja toiseksi, enohan ei voi puhua, sanoi Nepo.
— Rouva, vastasi munkki välittämättä viimeisestä huomautuksesta, — isä
Tosi ei ole mikään huippu, ja hän on tehnyt elämässään kaksi suurta
tyhmyyttä: on tahtonut olla lääkäri ja munkki samalla kertaa; mutta
ilmoitan teille: jos hän olisi ruvennut poliisiksi, olisi hän tullut
suureksi. Minulla on kunnia.
Hän kosketti kalottiaan, nousi ja lähti.
— Kylläpä oli kaunis puhe! sanoi kreivitär. — Minusta hän on suorastaan
hupsu. Ja entäs tuo toinen sitten! Kuinka ihmeessä hän on tänne
ilmestynyt? En käsitä. Nähkääs, sanoi hän vanhaan herraan kääntyen,
— se on se ystävä. Muistattehan, että kerroin teille eräästä,
jonka pelättiin olevan... niin, ymmärrättehän. Onko tämä teidän
mielestänne sopiva hetki tulla tänne nyt? Ja oliko sopivaa, että
tuo Giovanna-lörppö saattoi hänet suoraa päätä tänne sisään? Herran
nimessä, taivaan tähden, älkää menkö, Zorzi, älkää jättäkö minua tänne,
se ei voi enää kestää kauan, senhän ymmärtää.
— Jos se vain olisi mahdollista, dama, vastasi vanha ritari ristien
kätensä. — Minua odotetaan parin päivän perästä Veneziaan.
— Hiljaa, sanoi Nepo kurottaen korvaansa ovelle, josta munkki oli
hävinnyt.
Herra Zorzi vaikeni. Kreivitär katsoi henkeään pidättäen, hätääntyneenä
poikaansa.
— Ei mitään, sanoi Nepo loitoten ovesta.
— Mitä? kysyi kreivitär.
— Luulin kuulevani puhetta, mutta erehdyin. Kuulkaa, asianajaja, kuinka
te ymmärsitte tuon munkki-lörpön puheen poliisista? Mitä hän tarkoitti?
Ettäkö me olemme murhaajia? Tai että varastamme? Se on sietämätöntä.
— Oo, ei suinkaan, vastasi herra Zorzi, — saattaa ymmärtää, että hän on
omituinen ja että hän väliin päästää suustaan jonkin tyhmyyden.
— Poliisi! Kaunista puhetta! kertasi Nepo harppoen pitkin askelin edes
takaisin huoneessa ja löyhytellen itseään.
Eräs ovi aukeni hiljaa ja Catten nenä pilkisti esiin. Kreivitär
Fosca ja Nepo juoksivat kiireesti hänen luokseen. Myöskin asianajaja
liikahti, mutta pysähtyi kunnioittavasti muutaman askelen päähän
heistä, heidän puhuessa hiljaa Cattelle. Sitten Catte vetäytyi
takaisin, ovi sulkeutui, äiti ja poika kääntyivät synkän näköisinä
asianajajaan, joka innokkaana kysyi:
— No, mitä?
— Ei mitään, hyvä mies, vastasi kreivitär lohduttomana, — hän ei huoli
minua.
— Ei edes teitä, kreivitär?
— Ei, ei. Oh Jumalani, juuri minulle piti tällaista tapahtua.
Ymmärrättekö te tästä mitään?
— Totta totisesti, kreivitär, en voi sanoa ymmärtäväni.
— Mutta se on lopetettava tähän. Nepo, sinun on nähtävä hänet, joko
pahalla tai hyvällä, sinun on puhuttava hänelle ja saatava selville,
onko hän sairas, mitä hän ajattelee, mitä tahtoo; jumalan nimessä, on
saatava selvä asiasta!
Nepo pudisti lasin silmästään.
— Sinä et ymmärrä mitään, sanoi hän. — Hiljaa! lisäsi hän nähdessään
äitinsä aikovan vastata ja jatkoi sitten kateederiäänellään: — Älkäämme
tehkö tyhmyyksiä. Ei nyt pidä kiusata, se vain ärsyttäisi häntä.
Minulla on kylliksi sydäntä, rakas äiti, ymmärtääkseni, että näinä
hetkinä on kunnioitettava hellän sisarentyttären surua. Ja jos hän
tahtoo, että häät siirretään, niin olkoon! Enhän minä ole enää mikään
kärsimätön pojannulikka. Ymmärräthän, rakas äiti!
Asianajajan silmiin tuli hänen katsoessaan kreivitärtä sekä ivan että
säälin sekainen ilme.
Nepo lähestyi häntä, tarttui hänen takkinsa nappiin ja työntäen nenänsä
melkein hänen kasvoihinsa puhui:
— Te, joka niin suureen rehellisyyteen yhdistätte niin suuren
varovaisuuden ja ymmärrätte niin hyvin, mihin asti lailliset edut ja
sopivaisuus voivat yhdessä mennä, te ette tahtone moittia minua, jos
sanon, että toinen vakava asia astuu eteemme tällä hetkellä. Sanon
edeltäpäin, etten ole omanvoitonhaluinen, mutta... Hyvä! huudahti
hän vetäen kätensä ja nenänsä pois. — Näen, että ymmärrätte minua.
Lahjoitussitoumus, hitossa! Rukoilen Jumalaa, että hän säilyttäisi
enon vielä monta vuotta meidän rakkaudellemme, mutta jos onnettomuus
tapahtuu! Lahjoituskirjani oli allekirjoitettava eilen aamulla.
Kykeneekö hän enää sitä allekirjoittamaan? Pitää valvoa joka hetki. Ei
saa päästää käsistä ainoatakaan selvää hetkeä.
— Niin, mutta, sanoi asianajaja syvästi vakavana, — ehdolla, että tuo
hetki on selvä, ja ehdolla, että se on hyvin selvä ja että lääkäri on
läsnä; toivottavasti kaikki menee hyvin, niin ettemme joudu mihinkään
sotkuun.
Kuultiin isä Tosin puhuvan pylväskuistikolla.
— Menen katsomaan enoa, sanoi Nepo ja lähti.
— Kaiken lopuksi, sanoi kreivitär, — poikani oli oikeassa tuon
poliisijutun suhteen. Se oli koko jutku, tiedättekö!
— Se on selvää! Jos kreivitär sallii, puhun minä tuolle herralle.
— Niin, niin, puhukaa, puhukaa te! Aivan niinkuin tahdotte! Oh,
Jumala, Zorzi, mitä ihmeen sotkuja! Täällä ei todellakaan tiedä,
missä maailmassa ollaan. Täällä ei ymmärrä niin mitään! Täällä
mennään naimisiin eikä mennä. Täällä ei ole aikaa, ei syömiseen eikä
nukkumiseen. Ja kaikki Jumalan nimessä...! Oo, millaista elämää,
millaista elämää!
Palvelija astui sisään korjaamaan pöytää. Näytti siltä, kuin hän olisi
tahallaan viivytellyt ja vain leikkinyt astioiden kanssa.
— Menkää, menkää tekin, Zorzi, sanoi kreivitär. — Minä menen lepäämään
hetkiseksi. En ole ummistanut silmiäni tänä yönä, olen aivan lopussa.
Ja sinä, kutsu Catte tänne. Zorzi, sanoi hän, kun palvelija oli mennyt
Cattea etsimään, — koettakaa saada ulos jotakin tuosta herra Sillasta.
Silla ei ollut mennyt heti sisään kreivin luokse. Ensin hän antoi
Giovannan kertoa itselleen, mitä kahtena viime päivänä oli tapahtunut.
Giovanna parka! Hän puhui surullisen laimealla äänellä, joka tuntui
tulevan kaukaa kuin jostakin surujen maailmasta.
Häät oli määrätty 29 päivän illaksi. Donna Marina oli viime hetkellä
siirtänyt ne 30 päivän aamuun. Siitä huolimatta oli 29 päivänä ollut
ilotulitus ja musiikkia järvellä. Kreivikin oli pitänyt hauskaa ja
oli terveytensä puolesta ollut ennallaan. Muutama päivä sitten häntä
oli vaivannut pieni pahoinvointi, mutta sinä iltana hän ei enää ollut
puhunut siitä mitään. Hän oli kyllä huononnäköinen, mutta jo pitemmän
aikaa, oh, hyvinkin kauan jo! Giovanna pysähtyi tässä merkitsevästi,
hän näytti ajatuksissaan vievän kreivin terveyden romahduksen siihen
aikaan, jolloin Silla oli jättänyt palatsin. No niin, sinä iltana
ei ollut mitään merkille pantavaa. Vihkimisen piti tapahtua kello 7
aamulla. Kello 5 oli Giovannan pitänyt mennä hakemaan kreivin huoneesta
eräitä avaimia, ja silloin hän oli tavannut kreivin pitkänään maassa,
puolikuolleena, kaikki halvauksen merkit ruumiissaan. Tässä Giovanna
taas vaikeni, ehkä liikutuksesta, ehkä jostakin muusta syystä. Sitten
he olivat heti kutsuneet lääkärin ja kirkkoherran; edellinen, kunnon
mies, joka muutama kuukausi sitten oli tullut vanhan tohtorin sijalle,
piti tapausta vakavana, tahtoi pitää lääkärineuvottelun ja kehoitti
toimittamaan uskonnolliset menot. Onnettomuudeksi sekä puhekyky että
ymmärrys olivat poissa, niin ettei kirkkoherra voinut tehdä muuta
kuin antaa viimeisen voitelun. Sattumalta isä Tosia ei oltu tavattu
asunnossaan, hän oli saapunut vasta pari tuntia ennen Sillaa. Päivän
kuluessa kreivi ei ollut parantunut eikä pahentunut. Illalla oli
lääkäri tyytyväisyydekseen todennut sairaassa hiukan kuumetta, joka oli
yön aikana ehkä hieman kohonnutkin. Kasvot näyttivät taas jokseenkin
luonnollisilta, silmät vähemmän lasimaisilta, huuletkin koettivat
silloin tällöin muodostaa jonkin sanan. Giovanna toivoi, että jos hän
voisi tuntea Sillan, se olisi hänelle suureksi lohdutukseksi. — Muutapa
iloa hänellä ei voi ollakaan, sanoi Giovanna.
— Entä häät? kysyi Silla.
— Oh, Jumala paratkoon! vastasi Giovanna. — Niistä minä en tiedä
mitään. Donna Marina ei ole astunut jalallaankaan ulos huoneestaan.
Hän nähtävästi on sairas, sillä eilen aamulla hän antoi kantaa
suuren joukon jäätä ylös. Hän ei tahdo nähdä sulhastaan eikä rouva
kreivitärtäkään. Hänen luonaan ei käy kukaan, paitsi kamarineiti ja se
poika, tiedättehän, se soutaja. Oh, Jumala, minä puolestani en toivo
muuta kuin että isäntäni paranisi, kaikki muu on minusta...! Tulkaa,
tulkaa! Kuka ties, kuinka iloiseksi hän mahtaisi tullakaan, jos voisi
tuntea teidät!
Helteiseen huoneeseen astuessaan he erottivat vaivoin sairaan pään kuin
tumman läiskän valkealla tyynyllä sekä raollaan olevan ikkunan ääressä
valvovan lääkärin. Giovanna lähestyi Sillan kanssa vuodetta, kumartui
kärsivän pään ylitse ja kuiskasi muutaman sanan. Kreivi katsoi Sillaa
sekavin silmin, käänsi ne sitten hitaasti Giovannaan päin liikuttaen
huuliaan. Tämä painoi korvansa aivan lähelle ja kuuli vaivoin
murteellisesti lausutun sanan:
— Juotavaa.
Moneen vuoteen ei kreivin suuhun ollut tullut sanoja syntymäseutunsa
Piemontin murteella, jollei joskus suutuspäissään, nyt ne palasivat
kuoleman synkän varjon mukana. Salamana oli sairaus iskenyt hänet
maahan, riistänyt häneltä hänen mahtavan voimansa, nopean älynsä ja
itsepintaisen muistinsa, jossa niin monet asiat ja henkilöt säilyivät;
se oli syössyt hänet voimakkaasta vanhuudesta lapsuusikään ja vienyt
hänen muististaan kaiken muun paitsi ensimmäisinä vuosina opitut sanat.
Giovanna antoi hänen juoda ja koetti sitten taas kääntää hänen
huomionsa Sillaan.
— Riittää, sanoi lääkärin ääni pimeästä.
Nainen lähti surullisena ulos Sillan kanssa. Käytävässä he tapasivat
munkin.
— No, kuinka kävi? kysyi tämä. — Eikö mitään. Tiesinhän sen.
Ja mitä te tästä sanotte?
— On vielä liian aikaista, rakas neitsykäiseni. Pitäisi tietää,
tuleeko toinen kohtaus. Se on selvää, ettei tuo leikki saa uudistua,
muuten he surmaavat hänet siihen paikkaan. Sanoitko siitä mitään tälle
nuorukaiselle?
— En, herra.
— Hyvä, kuulehan, pikku Giovanna, tahtoisin, että veisit minut
katsomaan taloa. Sen jälkeen käske asettaa tuoli pylväskuistikolle,
niin että saan polttaa hiukan. Ellen neljännestunnin perästä saa
tupakoida, niin halkean.
Giovannan ja munkin kierrellessä palatsissa, meni Silla nojautumaan
pylväskuistikon kaidepuuhun katsellen auringossa lepäävää vihreää
järveä. Oliko siitä todellakin niin monta kuukautta kulunut! Vuoret ja
luonnon syvä rauha ottivat taas hänet omanaan takaisin; hänestä tuntui,
kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa, vain uneksinut Milanosta,
pitkästä talvesta ja tuskallisista ajatuksista. Mutta vanhoista,
ankarista kivistä syöksähti samassa nykyisyys esiin, syöksähti kauhuna,
jota kuolemantauti levittää merkitsemänsä miehen ylitse, ja ennen
kaikkea naisen kuvana, joka itse pysyen piilossa täytti kuitenkin
olemuksellaan koko talon. Minkä tähden hän piilotteli? Joka hetki
Silla luuli kuulevansa hänen askeleensa, hänen vaatteidensa kahinan
ja näkevänsä hänen ylpeän ja eriskummallisen kauneutensa ilmestyvän
esiin. Ja kääntyen katsomaan pitkin tyhjää pylväskuistikkoa hän terästi
kuuloaan.
Kas, tuolla hän ehkä tulikin! Ei, se oli vain Salvadorin ystävä,
asianajaja Giorgio Mirovich. Hän lähestyi kävellen varpaidensa terillä,
tervehti Sillaa juhlallisella »palvelijanne» ja kulki ohitse kreivin
huonetta kohti, josta palasi heti takaisin kysyen Sillalta puoleksi
italiankielellä, puoleksi Veneton murteella, oliko tämä nähnyt
munkkia. Saatuaan kuulla, että isä Tosi oli kiertämässä palatsia
Giovannan kanssa, hän lisäsi: — Tuolla herra munkilla on hiukan
oudonlainen puhetapa! ja pysähtyi puhelemaan. Hän oli oikea kunnon
mies ja ritarillisella alttiudella kiintynyt kreivitär Foscaan, —
muinaiseen ihailunsa esineeseen, — jonkin verran äreine, juhlallisille
olemuksilleen ja vilpittömine, mutta samalla varovaisine puhetapoineen.
Hän yritti ottaa selville, miten Silla oli saanut tiedon kreivin
sairaudesta. Silla vastasi hänelle, että kaikkihan siitä lähiseuduilla
puhuivat ja että oli liikkunut huhuja suuremmastakin onnettomuudesta.
Hän ei antanut ymmärtää, missä paikassa erityisesti tuo uutinen oli
hänet tavannut eikä myöskään sanonut, mistä hän oli sinä aamuna
matkustanut, vaikka hän ei epäillytkään, että ajomiehen kautta asia
helposti tulisi tunnetuksi. Asianajaja, jota tuo epäsuora urkinta
inhoitti, jätti piankin tämän puheenaiheen. Sen sijaan hän tunnusti
Sillalle vastenmielisyytensä noihin epäystävällisiin seutuihin, noihin
seinänsuoriin vuoriin ja tuohon haikeamieliseen taloon. Hänkin oli
vanhan ystävättärensä tavoin aivan lopussa eikä toivonut muuta kuin
saada kuulla piakkoin ikkunainsa alla gondolinkuljettajain tutut huudot.
Vihdoinkin munkki palasi. Silla laskeutui alas puutarhaan.
Siellä komendööri Vezza huvitteli heittelemällä leivänmuruja varpusille.
Silla vältti häntä, kulkien pihan poikki porttia kohden, sivuutti
sisälaiturin matalan oven, tarkasteli veneitä, katsoi ylös palatsin
oikeaan siipirakennukseen johtavia salaportaita. Tyhjää ja autiota.
Hän astui ulos portista ja kuljettuaan muutaman askeleen maantiellä
kääntyi...
Tuolla ylhäällä oli tuttu kulmaikkuna kiinni. Laskeva aurinko
paistoi sälekaihtimiin, suureen, harmaaseen muuriin ja välkkyili
magnolian kiiltävillä lehdillä pienessä riippuvassa puutarhassa. Ei
elonmerkkiäkään missään. Silla teki pitkän kävelymatkan kierrellen
kaikkein yksinäisimmillä poluilla ja palasi samaa tietä palatsiin.
Ikkuna oli yhä vielä kiinni, vaikkei aurinko koskettanutkaan enää kuin
kattoja. Silla astui sisään mielessään aavistus, ettei Marina päivän
kuluessa antaisi itsestään elonmerkkejä, mutta että hän yöllä näkisi
tytön.