Silla astui portaita alas sielussaan katkera, ivantäysi tyyneys
itseään kohtaan, kuin olisi hän joka askeleella nauttien polkenut
jalkainsa alle yhden noista typeristä haaveistaan, noista järjettömistä
mielikuvistaan, joita hän hetki sitten oli kantanut tuonne ylös,
polkenut miehekkään ylpeästi, kohottaen otsansa ja sydämensä
näkymätöntä vihollista kohden. Myöskin tuolla pihalla ikuinen sade
kertasi: itke, mutta häntä ei haluttanut itkeä. Kolmannen kerran petti
jo hänen toiveensa rakkauteen, jossa sielun tuskaisen huudon tyynnyttyä
olisi tuntenut itsensä voimakkaaksi, puhtaaksi, eikä enää milloinkaan
olisi nähnyt edessään pimeässä tuon viimeisen, auttamattoman
lankeemuksen synkkää haamua. Kolmannen kerran sanoi Jumala hänelle:
Näetkö, kuinka ihanaa se on? Mutta et ole sitä saava. Olisiko hän
itkenyt niinkuin lapsi, niinkuin raukka? Ei, ei ikinä! Hänen ylpeytensä
ja synkät aavistuksensa eivät sallineet hänen edes ajatellakaan, mitä
toiset tässä tapauksessa olisivat tehneet: taistella ja voittaa Edith
pitkän ponnistuksen perästä. Että Edith olisi voinut teeskennellä,
sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntäkö olisi rakastettu, häntäkö?
Mahdotonta, senhän hän hyvin tiesi!
Kadulla muutaman askeleen päässä Steineggein ovelta hän tapasi erään
toisen luokan kustantajan, jolle hänet oli muutama päivä sitten
esitelty ja suositeltu kirjailijana. Tämä katsoi toisaalle ja kulki
ohitse tervehtimättä. Mitä Silla siitä nyt välitti! Hän nykäytti
hartioitaan. Tämän hän kyllä jaksoi kestää ja voi halveksia tuota
herraa, joka luuli voivansa olla epähieno kirjailijoita kohtaan,
joiden kirjoja hän ei halunnut julkaista. Hän ponnistelisi, niin kauan
kuin verta riittäisi aivoissa ja sydämessä. Ja sitä hänellä vielä oli
paljon, hän oli rikas omistaessaan jänteviä aatteita, hellyyttä ja
vihaa. Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa totuuden palveluksessa,
paljon kauniita ja voimakkaita sivuja, ennenkuin laskeutuisi
tuntemattomana ja halveksittuna päivänsä päätyttyä hautaan mukanaan
tieto siitä, että oli pysynyt tasa-arvoisena kohtuuttoman Jumalan
rinnalla.
Tuo ylpeä ja mahtava, hänen henkensä yksinäisyydessä syntynyt ajatus
hämmästytti häntä itseäänkin ja valoi häneen pirullista voimaa. Jo
ennenkin se oli häntä vietellyt, mutta hän oli sen aina työntänyt
luotaan. Nyt hän antautui ja humaltui suorastaan siitä. Tuomiokirkon
ohitse kulkiessaan hän tunsi halua astua sinne sisään niinkuin usein
ennenkin sisäisissä taisteluissaan.
Hän istuutui keskiholvin alle lähelle ristiä. Pari kolme vanhaa,
mustiin puettua naista rukoili sateisen valon hämärässä; erään
messupalvelijan kiireiset askeleet kuuluivat sivuovelta päin pimeästä;
muutamia ulkomaalaisia näkyi liikkuvan hitaasti kuorin ikkunain
lämpimässä valossa. Silla nöyrtyi yht'äkkiä, nojasi kädet penkkiä
vastaan ja pään käsiinsä ja kysyi sydämensä syvyydestä henkien
Herralta: _Quid me persequeris?_
Silloin hänen sydämessään syntyi suuri, kylmä hiljaisuus, samanlainen
ja vielä synkempi kuin tuomiokirkon. Näytti kuin peloittavien pylväiden
varjo olisi tunkeutunut sinne musertaen jok'ainoan ajatuksen. Itse tuo
tuomiokirkon sisus, tuo suunnaton graniittiin hakattu runoelma, tukeva
ja salaperäinen kuin Danten _Divina commedia_ kävi hänelle täydelleen
mykäksi. Jonkinlainen kiusan tunne alkoi painaa häntä. Hänen tahtonsa
ponnisteli turhaan, hän ei voinut heittää päältään tuota lyijymäistä
painoa. Hän koetti muistella menneitä aikoja, jolloin hän lapsena
äitinsä kanssa tuli kirkkoon ja kuvitteli urkujen soidessa Itämaiden
erämaita ja palmuja, merta ja mietiskelevää elämää. Ei auttanut, ei
auttanut, muisti oli kuin turtunut, sydän tyhjä ja ilman kaikua.
Jokin oli sen lävistänyt ja kärventänyt kuin tulella. Hän seurasi
uneksivin silmin muutamia ulkomaalaisia, jotka tulivat hitaasti, hattu
kädessä kuorista katsellen ylös. Synkät pylväät herättivät ikävyyttä,
lattiasta kohosi kuin unen höyryä ja ovet näyttivät silloin tällöin
haukottelevan. Oli kuin lyijynraskas rauha olisi vallinnut kuolleiden
vesien yllä, jotka eivät huomaa vuosisatojen kulkevan ohitseen. Silla
ei toistanut kysymystään, koska hänelle ei kuitenkaan tahdottu vastata.
Hän etsi tarkoituksella muististaan jotakin maallisen hekumallista
kuvaa. Ja hän näki itsensä purressa vastapäätä Marinaa kahden kuohuvan
aallon välissä, ja tytön kasvot taipuivat häneen päin järven leimutessa
salamain häikäisevässä valossa. Ja hän tunsi tytön pienten jalkojen
painavan omiaan. Kylmä, ikävä kirkko lämpeni ja alkoi elää; hänelle
tuotti kirpeää nautintoa katsella noita askeettisia kiviä ja pakottaa
niistä esiin aistien valoa ja lämpöä, tuntea viettelijän suloisen
ja voimakkaan äänen ja antautua sen valtaan. Mielikuvitus riensi
toisiin kuumeisiin kuviin. Marina oli hänen kanssaan, ei enää aaltojen
keskellä, vaan omassa huoneessaan palatsissa, ja sanoi hänelle:
»vihdoinkin!», tarttui hänen käteensä, veti häntä hymyillen, sormi
huulillaan, luokseen syvään yöhön...
Hän nousi ja lähti horjuen kirkosta. Jumala oli vastannut hänelle.