Hän nukkui vähän sinä yönä. San Ambrogion kellojen mahtava ääni
täytti hänen huoneensa, sekaantui hänen levottomaan unenhorrokseensa
synnyttäen siinä tuntemattoman huomisen odotuksen. Vasta aamun
koittaessa hän vaipui syvään uneen ja heräsi myöhään päivällä. Harmaa
valo tunki sisään ikkunasta. Satoi.
Silla tunsi ruumiinsa väsymyksen runtelemaksi aivankuin olisi sinä
yönä kulkenut parikymmentä penikulmaa tyynnyttääkseen kuumeista
kiihkoaan, joka ruumiin väsymyksestä oli vain yltynyt. Hänen mieleensä
välähti ajatus tehdä pitkä kävelyretki vallituksille, mutta hän ei
kuitenkaan kyennyt lähtemään. Hän jäi pitkäksi aikaa istumaan sänkyynsä
katsellen kylmää, ikävää, talvimaista taivasta, kiiltäviä kattoja
ja sateen väriseviä viiruja vastapäisillä tummilla ikkunoilla; ne
humisivat kevyiden verhojen lailla tiilikivillä ja räiskyivät pihalla
vesikourujen alla.
Hän katseli, voisi melkein sanoa ajattelematta, tai ainakin
ajatellen vain sekavasti, ilman tahtonsa johtoa. Hänen aivoissaan
vallitsi unelman hämärä, missä ajatukset liikuskelivat umpimähkään
hämmästyksissään niinkuin vieraat herrashuoneissa isännän pysyessä
poissa. Kuitenkin hän tunsi sydämessään jotakin, jota ei edellisenä
iltana vielä siellä ollut, jonkinlaista väsymyksen ja kiihoituksen
sekoitusta, jotakin mykkää vaivaa, joka teki kipeää joka kerta, kun
hänen sadetta tuijottaviin silmiinsä tuli Edithin kuviteltu katse. Se
oli surumielinen epäily, joka koski. Harmaat pilvet sen tunsivat, sade
sitä sanoi ja kertasi yhä:
Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.
Kaikin voimin hän koetti taistella epäilyä vastaan, että Edith olisi
muuttunut eilisillasta niinkuin taivas, että yö, uni ja toiset
ajatukset olisivat sammuttaneet hänen heräävän rakkautensa, ettei tuo
rakkaus ollutkaan vain häikäisevä näköhäiriö. Hän menisi vielä tänään
hänen luokseen viemään kirjaansa, niinkuin oli luvannut. Kuinkahan
hänet otettaisiin vastaan?
Hänellä oli kirjastaan melkein koko painos luonaan, suuri pino
ulkoapäin tomuisia kirjoja, mutta sisältä koskemattoman valkoisia
kuin vanhat, viattomat nunnat. Hän veti esiin yhden ja mietti minkä
omistuslauseen siihen kirjoittaisi, valmisteli niitä kymmenisen, mutta
mikä tuntui liian kylmältä, mikä liian vaativaiselta. Lopuksi hän
kirjoitti kirjan alkulehdelle:
»Lempeälle Keväälle
C. S.»
Mutta heti sen jälkeen hän oli siihen tyytymätön tuntien, että olisi
pitänyt sanoa enemmän, antaa Edithin ymmärtää mitä tunsi. Mutta
kirjaanko itseensä? Ei, se ei sopinut. Ja miksi ei? Hän ei löytänyt
kyllin painavaa syytä ja kirjoitti siis omistuslauseen alle: »Lempeää
kevättä rakastaa tuntematon kirjailija, jota kukaan ei rakasta.
Tälle, vain tälle voisi hän olla suuri ja voimakas, voittaa onnen ja
unohduksen. Jos hänet hylätään, vajoaa hän pohjaan asti.»
Tämän kirjoitettuaan hän koetti hillitä kiihkoaan rauhallisella
työllä. Hän tarttui erääseen vanhaan käsikirjoitukseen, uskolliseen
ystäväänsä, joka kasvoi hitaasti muiden töiden sivulla, töiden, joille
osaksi abstraktinen mietiskely, osaksi jokapäiväinen ihmisten ja
elämän tutkistelu antoi ravintoa. Ne olivat siveellisiä tutkielmia
todellisuudesta. Sillan mielestä nykyaikainen kirjallisuus oli
tavattoman köyhää tällaisista kirjoista, joissa jotkut suuret
menneen ajan kirjailijat olivat kuvanneet kokonaista ihmistä sekä
tieteellisellä tyyneydellä että tyylin hienolla taidolla. Ja hänestä
tuntui, että tällaisessa tutkielmassa nykyajan tapaukset ja havainnot
olisi pantava menneen ajan tapausten ja havaintojen rinnalle, jotta
voitaisiin mitata meidän miespolvemme relatiivinen ja absoluuttinen
siveellinen arvo. Hänelle uskonnollisten ja poliittisten muutosten
jopa tieteellisen ja aineellisen edistyksen arvo oli yksistään siinä
hyvässä ja pahassa, joka niistä lähti, sillä jos hyvä ylimalkaisesti
oli moninaisen inhimillisen toimeliaisuuden päämäärä, niin siveellinen
hyvä oli itse sen laki, sen kestävyyden ja voiman ehto; puhumattakaan
siitä, että ihminen sen kautta lähestyi paljon enemmän totuuden
ja kauneuden olemusta kuin tieteen ja taiteen kautta. Ja tätä
viimeksimainittua hän arvosteli samalla mitalla, pitäen suoranaista
siveellisen opetuksen teoriaa lapsellisena ja vääränä. Hän uskoi,
että tarkkoja siveellisen arvon mittalukuja on todella olemassa,
mutta että ne tässä elämässä ovat ihmishengelle tutkimattomia. Hän ei
katsonut myöskään tilastotiedettä arvokkaaksi tutkimisen välineeksi,
koska siinä mielivaltaisesti lisätään yksilöitä yleisiin piirteisiin
enemmän lain kuin inhimillisten tekojen kannalta katsoen, ollen kaikki
sen eri haarat enemmän tai vähemmän epämuodostumia, joiden todellista
siveellistä mittaa ei voida löytää muualta kuin sieltä, mistä ne
johtavat alkunsa, mihin tilastotiede ei pääse tunkeutumaan ja missä
sielutieteellisellä havainnolla olisi syytä luokitella ne aivan uudella
ja odottamattomalla tavalla, mullistaen silloin monet tilastotaulut
sekä mielipiteetkin. Hän pani siis kömpelöiden laskuopillisten
todisteiden edelle siveellisten havaintojen tekijäin tutkimukset,
koska ne etsivät tarkasti ihmisten teoissa ja sanoissa heidän sisäisiä
vaikuttimiaan, samoin myöskin teräväin ajattelijain työn heidän
järjestellessään näitä kaikilla elämän aloilla tehtyjä havaintoja ja
vetäessään niistä melkein tieteellisiä johtopäätöksiä. Hän tahtoi,
että noita havaintoja olisi tehtävä mitä suurimmalla tarkkuudella,
mutta pani vähän arvoa niille, joita romaaneissa oli. Hänen neronsa,
enemmän taipuvainen mystillisyyteen kuin selväjärkiseen ajatteluun,
oli voimakkaampi haihtuvien sisäisten tunnevivahdusten oivaltamisessa
kuin omassa kestävässä ydinvoimassaan, ja hänen ajatuksensakin olivat
sen vuoksi epämääräisiä ja kovin epäkäytännöllisiä, ja koska hän oli
myös palavasti uskonnollinen, kiinnitti häntä ihmiskunnan tutkimisessa
vain sen alku ja loppu. Hän nojautui mielellään kevyissäkin aineissa
johonkin suureen, yleiseen perusaatteeseen. Täten hän oli kovin vähän
sopiva kylmään, tieteelliseen huomioidentekoon, joka kuitenkin on
täydelleen mahdollinen näissä kysymyksissä, eikä ainoa niistä lähtevä
todellinen hyöty ole vain itse tutkijan tunteminen.
Mutta häntä ei vetänyt tähän ainoastaan filosofinen taipumus, vaan
hän etsi siitä työstä lohdutusta kaikille niille loukkauksille,
joilla maailma häntä haavoitti. Sukulaistensa ylenkatsomana, jotka
näkivät hänessä vain toimettoman uneksijan, ystäviensä hylkimänä,
jotka loittonivat hänestä kuin hyödyttömästä tuttavasta seuraten omia
harrastuksiaan; arvostelijain, kirjallisuusmiesten ja kustantajain
halveksivan epäkohteliaisuuden haavoittamana hän nautti näiden
tyyppien tutkimisesta, tyynesti, _sine ira et studio_. Siinä hän löysi
ylpeytensä ja lohdutuksensa, pidellessään heitä kynänsä terässä, ja
antoi heille anteeksi.
Nyt hän valmisteli erästä kyhäelmää teeskentelystä. Ollen
itsetiedottomasti ennakolta omaksuttujen ja ehdottomien ajatusten
seuraaja hän tahtoi tässä näyttää toteen, että valhe ja siveellinen
heikkous ovat nykyajalle luonteenomaisia, sekä johtua vähitellen
siihen, että ne aiheutuvat juuri aikamme positiivisista pyrinnöistä
tai toisin sanoen siitä, että yliaistillinen totuuden peruskäsite oli
pimennyt ihmisten sieluissa ja että fyysillisellä tavalla voitetut
totuudet, vaikkakin pienen pieni osa tuon suuren alkuperustan säteistä,
eivät olleet eivätkä voineet olla minkään arvoisia siveellisen
parannuksen uudistajina. Sitäkin vakavammalta näytti hänestä tuo
valheen kukoistaminen suuressa sanojen ja töiden vapaudessa. Sillä
hän näki sen saastuttaneen koko yhteiskunnallisen elämän, politiikan,
taiteen, kirjallisuuden, jopa teollisuudenkin, jonka inhoittavaksi
kanssarikolliseksi tiedekin alentui. Tuttavissaan hän pani usein
merkille jonkinlaisen takaperoisen teeskentelyn ilmiön, nimittäin
mitä rehellisimpien, mitä ylevimpien tunteiden ja mitä järkevimpien
mielipiteiden peittelemisen sekä aivan päinvastaisen kielenkäytön
henkilöiden ja asiain suhteen, riippuen kuulijoiden luvusta ja
laadusta. Ja hän päätti, että jos ihmisten todelliset ajatukset
yhtäkkiä saataisiin ilmi, niin maailma hämmästyisi nähdessään olevansa
niin kokonaan toisenlainen kuin luultiin. Tuo noin laajaperäinen
ja vapaaehtoinen valheellisuuden vuodatus turmeli ihmisten puheet
ja teot ja synnytti pakostakin yhteiskunnan ruumiissa pahan, sillä
yhteiskuntahan muodostuu yksilöjen mukaan. Silla pani suoruuden kaiken
edelle, yksin erehdyksissäkin, ja esitti esimerkkejä mielipiteidensä
vahvistukseksi. Parhaillaan hän käsitteli ystäväänsä Steineggeä.
Steinegge oli eriskummallinen siveellisen suoruuden esimerkki; täynnä
vääriä mielipiteitä joka kysymyksessä. Hänen erehdyksissään oli
verratonta puhtautta ja vilpitöntä rehellisyyttä. Hän ei itse asiassa
voinut edes uskoa toisissa löytyvän valhetta ja kunnottomuutta,
vaikkakin abstraktisesti haukkui pahaksi puolet maailmaa. Hänen
lämmin auliutensa oli opiksi toisille, hänen vilpittömyytensä
herätti vilpittömyyttä, ja hänen rajut, ontuvat mielipiteensä
olivat vaarattomia toisille, tuskin pysyen itsekään jaloillaan.
Silla ajatteli, että jos voisi kuvata koko miespolvea yhdessä
ainoassa miehessä, niinkuin monet ovat kuvanneet koko ihmiskuntaa,
niin nykyistä polvea edustaisi sivistynyt mies, älyltään terävä,
mutta sielultaan alhainen, ilkeä, kunnianhimoinen, kaksimielinen,
aistillinen, mutta tunteeton, suuresti itseensä luottava, kerskaileva
ja pintapuolisesti pienten pahaintuulten kiusaama, jotka väliin
sentään uhkaavat heitä itseäänkin. Steinegge oli monta vertaa parempi
tätä tyyppiä. Hänen kursailevan käytöksensä ja mustan takkinsa alla
sykki suuri barbaarin sydän täynnä vääriä mielipiteitä ja tervettä
verta. Silla ajatteli häntä kynän levätessä toimettomana paperilla
ja katseen seuratessa sateen värähteleviä juovia. Hän ei voinut
jatkaa rauhallista psykologista erittelyhän, hänestä tuntui kuin hän
loukkaisi tuota yksinkertaista olentoa, joka piti hänestä niin paljon
ja joka varmastikaan ei olisi koskaan epäillyt, että hänen ystävänsä
tahtoi leikellä elävältä hänen aivojaan ja sydäntään. Silla näki hänet
edessään rehellisine kasvoineen ja välkkyvine silmineen ja kuuli hänen
sanovan tuhahdetun rajusti: — Ja ansaitsetteko te hänet?
Ja hän, Silla, nousi ylös ja vastasi: — Olen ansaitseva hänet.
Olen oleva hänen tukensa, suojansa ja ylpeytensä. Minussa ei ole
koskaan löytyvä valheen hiukkastakaan, ei ajatusta, josta hän olisi
poissuljettu. Tahdon hänen silmäinsä alla miehekkäästi taistella niiden
korkeiden aatteiden edestä, joita hän rakastaa.
Sitten tuo ääni teki hänelle toisia kysymyksiä. Hän hämmästyi
huomatessaan, kuinka monta kylmää vaikeutta kohosi joka puolelta
hänen rakkaudelleen. Hän kuvitteli toista läheistä keskustelua oman
äitinsä kanssa. Tämä sanoi hänelle monta järkevää asiaa, jotka
eivät milloinkaan olisi tulleet hänen mieleensäkään, pelästytti
ja rohkaisi häntä yht'aikaa tyynellä elämänymmärryksellään,
ylevällä velvollisuudenkäsityksellään ja lujalla luottamuksellaan
ihmisen tahtoon ja sallimukseen. Ei, tulevaisuus ei ollut helppo.
Äidinpuolisilta sukulaisiltaan hän ei voinut odottaakaan tukea, ellei
jättäisi opintojaan ja antautuisi kauppa-alalle. Olivathan he jo
sanoneet hänelle suoraan, ettei hänen tarvinnut toivoakaan apua heiltä,
jos hän tahtoi elää toimettomana lueskellen ja töhrien papereita ilman
hyötyä. He maksoivat hänelle kohtalaisen koron eräälle summalle, jonka
he olivat pidättäneet hänen äitinsä perinnöstä ja täten pelastaneet
perikadosta ja jolla Silla nyt vaivoin tuli toimeen. Tämän enempää ei
voinut odottaakaan heiltä, jotka olivat rakennuttaneet omalle maalleen
pappilan ja kansakoulun siihen kylään, missä kehräsivät silkkiä ja
viettivät kesänsä. Taipua heidän tahtoonsa? Viha leimahti hänessä jo
sitä ajatellessakin. Naimisiin mentyään hänen täytyisi lyödä rahaa
omasta nerostaan. Mutta miten? Hänen kirjansa eivät olleet tuottaneet
hänelle vielä penniäkään, ja menestys, jonka ne olivat saaneet
osakseen, ei suinkaan ennustanut parempaa tulevaisuudelle. Voisihan hän
kääntää jonkin tunnin päivässä ranskasta ja englannista saaden niin ja
niin paljon sivulta; mutta oliko hän varma saavansa aina työtä? Kuinka
hänen ajatuksensa lensi!... Ja harmaa, värisevä sade kertasi hänelle
pihan perältä kourujen ja kiiltäväin kattojen kautta:
Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.
Hän nousi ja lähti ulos.
Myöhemmin hän ei olisi edes muistanut, miten oli kuluttanut nuo tunnit
siihen asti kun astui Steineggen asuntoon. Hän kulki kuin uneksien
autioilla valleilla, vettä tippuvien plataanien alla ja kaupungin
kaukaisimmilla kaduilla tuntematta niitä, kierrellen toisissa
kaupunginosissa kuin missä Steinegget asuivat. Eräässä pienessä,
pimeässä kahvilassa hän kulutti pitkän aikaa, kahden vanhan ukon
pelatessa dominoa ja kahvilan emännän istuessa suuri musta kissa
polvillaan ja katsellessa sadetta ahtaalla kadulla. Tiskin takana
seinäkello tikutti painostaen loppumattomia minuutteja.
Nämä iankaikkiset minuutit alkoivat yhä enemmän ja enemmän kiiruhtaa
askeleitaan, ja hänen määräämänsä hetken lähestyessä ne hävisivät
suinpäin tiehensä, niinkuin hänen oma sydämensä.
Saavuttuaan mahdollisimman pitkiä kiertoteitä tutulle ovelle hän ei
astunut sisään eikä pysähtynyt. Hänestä tuntui kuin hänen kohtalonsa
odottaisi täyttymistään siellä sisällä. Hän kulki eteenpäin muutamia
askeleita ja kääntyi sitten äkkiä takaisin astuen kynnyksen ylitse
halveksien itseään kuin naurettavaa lasta, joka kaukaa ikävöi
rakastettua naista, mutta läheltä pelkää häntä.
Mitään sanomatta hän vilkaisi portinvartijaan. Tämä tunsi hänet ja
kohottaen päätään työstään sanoi: — Kotona.
Hitaasti hän nousi portaita, takertuen hermostuneesti käsipuuhun.
Soitettuaan kelloa hän tunsi hermojensa heti tyyntyvän ja ihmetteli
itsekin, että oli antanut mielikuvituksensa kiihoittaa itseään siihen
määrään.
— Oo, oo, rakas ystävä! Antakaahan tänne! Oo, mikä suuri onni näin
pirun saksalaisella ilmalla. Antakaa tänne! karjui Steinegge, joka oli
tullut avaamaan ovea ja otti väkisin hänen käsistään sateenvarjon ja
hatun.
— Hyvää päivää, herra Silla, sanoi Edith tyynesti. Hän istui ikkunan
ääressä ommellen. Tervehtiessään hän kohotti kasvonsa, jotka eivät
olleet punastuneet eivätkä kalvenneet, ja kääntyi sitten katsomaan
ikkunasta ulos tuota »saksalaista» ilmaa.
Hermostunut, kalpea valo laskeutui sisään harmaalta taivaalta.
Pöydällä, joka oli ilman kaunista, sinistä liinaansa, lepäsi pari kolme
paksua nidosta sekä mustepullo ja käsikirjoituksia lähellä tuolia,
jolta Steinegge oli noussut.
— Näettekö, sanoi Steinegge, — tämä Gneist on suuri mies ja korkeassa
arvossa Saksassa. Pitäisi lukea eräs kirjoitus tästä aikakauslehdestä
»Unsere Zeit». Jospa tietäisitte! Puh! Mutta minä olen pieni mies,
ja kun olen kääntänyt viisi, kuusi sivua, en pääse enää millään
eteenpäin. Teidän, teidän olisi opittava pian saksaa ja käännettävä
_Self governement_ meidän kansallemme. Minä käännän herra kreiville,
koska minun on elettävä, muuten heittäisin tämän vaivan hiiteen, sillä
käännän huonosti ranskaksi. Luulen, että ansaitsisitte paljon rahaa,
sillä kaikki italialaiset ostaisivat sen. Eikö? Ettekö usko? Oo, se
ihmetyttää minua kovin, rakas ystävä! Olisipa minulla rahoja, niin
antaisin kääntää sen omalla kustannuksellani keinottelun vuoksi. Eikö?
Eikö todellakaan? Se hämmästyttää minua kovin. Istukaa. Teillä on jokin
kirja.
— Se on kirja, jonka uskallan lahjoittaa neiti Edithille, vastasi Silla
pannen sen hyllylle Schillerin rintakuvan viereen ja katsoen Edithiin.
— Oo, paljon kiitoksia, rakas ystävä, sanoi Steinegge.
Edith laski kätensä alas ja kääntyi Sillaan päin.
— Kiitos, sanoi hän puoleksi hämmästyneenä, puoleksi uteliaana. — Mikä
kirja se on?
— Se, josta puhuin teille eilen illalla.
— Eilen illalla?
— Mutta katso toki! sanoi Steinegge ojentaen sen hänelle hiukan
kärsimättömin elein, joka ehkä oli ensimmäinen hänen puhuessaan
tyttärelleen.
— Ah, teidän kirjanne _Eräs Uni!_ Luen sen mielelläni, se on varma.
Luemme sen yhdessä, isä, lepuuttaaksesi itseäsi Gneististä. Ole hyvä.
Hän ojensi kirjan takaisin sitä selailematta, huomaten kuitenkin
omistuksen ja nuo neljä sen alle kirjoitettua riviä, ja ryhtyi taas
työhönsä.
— Olen varma, että se on tavattoman kaunis ja että löydämme siitä
suurta huvia, sanoi Steinegge tulipunaisena koettaen korvata tyttärensä
kylmyyttä.
— Runojako?
— Ei.
— Eikö? Minä luulin teitä runoilijaksi.
— Minkä vuoksi?
— Suokaa anteeksi, rakas ystävä. Steinegge tarttui molemmin käsin
nauraen ystävänsä käsivarteen. — Kravattinne vuoksi, joka aina on
vinossa. Torinossa annoin tunteja eräälle nuorukaiselle, joka sanoi,
että Italiassa runoilijat tunnetaan kravatista. Ettekö runoile?
— En.
— Onko se kertomus?
— On.
— Sitä on varmastikin paljon kiitetty, niin yleisö kuin
sanomalehdetkin. Luonnollisestikin se on herättänyt suurta hälinää?
— Niin suurta kuin kivi, joka putoaa kaivoon. Se otettiin jääkylmästi
vastaan. Se ei löytänyt ainoatakaan ihmistä, ei edes niiden harvojen
joukosta, joille sitä tarjosin, joka olisi vastaanottanut sen kuin
jonkun ystävän suositteleman muukalaisen, kunniallisen ja säädyllisen,
joka ehkä on vailla nerokkuutta, mutta ei ole ilman sydäntä, sen voin
vakuuttaa, ja joka pyytää tulla kuulluksi vain silloin kun tahdotte.
— Onko se mahdollista? Mutta tämä on varmasti kateutta, uskon.
— Ei, ei, ei. On olemassa onnettomia ihmisiä, niinkuin kirjojakin,
jotka herättävät vastenmielisyyttä yksinpä kaikkein lempeimmissäkin
sydämissä.
— Se on totta, rakas ystäväni, se on totta.
— Minun mielestäni ei kirjailijan pitäisi uskoa sellaista, huomautti
Edith kohottamatta päätään työstään.
Silla oli vaiti.
— Minkä tähden, Edith? kysyi Steinegge.
— Sillä tämä mielipide vie häneltä uskon ja voiman ja estää häntä
varmastikin tutkimasta tarkkaan teoksensa vikoja.
— Ei, sanoi Silla. — Jonkin aikaa pysytään lujina; mitä enemmän onni
meitä kolhii, sitä enemmän sitä halveksitaan ja tehdään työtä, sitä
enemmän koetetaan tyydyttää itseämme ja omaatuntoamme. Haavat melkein
kiihoittavat ja antavat intoa; mutta sitten tuntee odottamatta piston
ruumiissaan, ja silloin ei ole muu edessä kuin kaatua pää pystyssä
armoa rukoilematta.
— Voi olla totta, mutta minä sanoisin, että on varottava kovasti
mielikuvitusta ja ettei pidä panna onnen tiliin sitä, mikä ei siihen
kuulu. Eikö teistäkin? Eikö ole miehekkäämpää olla uskomatta liiaksi
onneen?
— Oo, huudahti Steinegge, — ja kuinka voit olla uskomatta onneen?
Olisitko sinä maanpakolainen, melkein köyhä ja yksin vanhan
tyhjäntoimittajan kanssa, ellei onnen oikkuja olisi olemassa?
Edithin silmät leimahtivat.
— Isä, sanoi hän.
Tämä ei uskaltanut vakuuttaa sanojaan tosiksi ääneen, mutta myönsi
hiljaa nauraen päätään nyökäten.
Edith nousi ja meni hänen luokseen.
— Suokaa anteeksi, herra Silla, sanoi hän kiihkoisasti. — Te olette
ystävämme ja otan siis vapauden sanoa isälle pari sanaa. Voitko sinä
olla tietämätön sanoi hän sitten kääntyen jälkimmäiseen päin, — ettei
minulle ole olemassa suurempaa onnea kuin aina elää sinun kanssasi,
yksin sinun kanssasi, rakastaa sinua, palvella sinua, tuntea olevani
sinun suojaamasi ja tietää että pidät minusta?
Hän sanoi tämän italiaksi ja jatkoi sitten saksaksi hellää
mielenpurkaustaan. Hänen isänsä keskeytti häntä huudahduksin ja
elein, löi käsillään Gneistiin ja pöytään, jokainen lihas hänen
kurttuisissa kasvoissaan taisteli liikutusta vastaan. Hän oli juuri
antautumaisillaan, kun yhdessä silmänräpäyksessä vetäsi kellonsa,
huudahti: — Ah, G... odottaa minua! juoksi hakemaan hattunsa, teki
komean tervehdyksen Sillalle ja hävisi ovesta. Edith kutsui häntä,
mutta ei saanut vastausta, juoksi pidättämään häntä, mutta tämä oli jo
ehtinyt portaiden päähän ilman sateenvarjoakin. Edith kävi kalpeaksi
ja neuvottomaksi, mutta hillitsi heti paikalla itsensä ja sen sijaan,
että olisi palannut takaisin paikalleen ikkunan ääreen, pysähtyi
järjestelemään kynttilöitä ja kukkia uunin reunustalla.
— Neiti Edith, alkoi Silla oudolla äänellä.
Edith kääntyi, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Hyvästi.
Silla vaikeni hetken ja sanoi sitten:
— Anteeksi. Varastan teiltä vielä minuutin. Tahdoin vain sanoa, että
nyt monen epävarmuuden ja vastenmielisyyden jälkeen alan todella uskoa
onnen epäsuosioon.
Edith oli ääneti.
— Voitteko ymmärtää mitä tarkoitan, neiti Edith?
— Herra Silla, te olette isäni ystävä ja siis minunkin ystäväni. En
ymmärrä, minkä tähden pidätte minulle tuollaisia puheita. En osaa
hyvin teidän kieltänne, mutta jos te tahdotte antaa sanojen tarkoittaa
enemmän kuin mitä soveliasta on, niin se ei ole oikein, enkä minä tahdo
kuunnella teitä.
Hän sanoi sanat »en tahdo» ylpeän tarmokkaasti ja kiihoittuneesti.
Näytti siltä, kuin hän ei olisi sanonut niitä yksistään vain Sillalle.
Silla kumarsi.
— En tarkoita, sanoi hän, — sanoillani enempää kuin soveliasta on, enkä
kadu niistä ainoatakaan. Muuten olin tullut sanomaan isällenne, etten
voi ottaa huomenna tuntia. Tahtoisitteko olla niin äärettömän hyvä ja
ilmoittaa sen hänelle?
— Sen teen varmasti.
— Tuhannet kiitokset. Hyvästi, neiti.
Hän meni ja otti kirja-parkansa hyllyltä.
— Minkätähden? kysyi Edith.
Hän hymyili päätään pudistaen kuin sanoakseen: mitä te siitä
välittäisitte?
— Isäni näki sen jo, sanoi Edith melkein kainosti, mutta tyynenä. Silla
pani kirjan pöydälle, kumarsi syvään, johon Edith tuskin vastasi, ja
astui ulos.
Jäätyään yksin Edith meni takaisin tuolilleen ikkunan ääreen ja tarttui
nenäliinaan, jota päärmäsi isälleen. Neula oli pudonnut lattialle ja
rihma haihtunut pois silmästä. Hän koetti panna sitä siihen uudelleen,
mutta hänen kätensä vapisivat niin, että se oli mahdotonta. Silloin hän
painoi päänsä alas kuin olisi ommellut ja kaksi suurta kyyneltä vieri
kankaalle. Hän nousi, pani pois nenäliinan, meni ottamaan _Erään Unen_
ja aukaisi sen seisoen pöydän vieressä, mutta nähtyään käsinkirjoitetun
omistuslauseen, käänsi sen lukematta muutamia sivuja. Sitten hitaasti
selaillen sivu sivulta hän palasi takaisin omistuslauseeseen ja
pysähtyi siihen... pitkäksi aikaa.
Vihdoin hän sulki kirjan kiivaasti ja pani sen kirjahyllylle Schillerin
rintakuvan taakse. Mutta samassa hän katui, otti sen takaisin, pani
sen rintakuvan viereen, johon hänen isänsä oli sen asettanut, ja meni
avaamaan ulkoparvekkeen oven nojaten sen reunaa vastaan.
Satoi yhä ja tuuli; puiden vihertävät latvat, jotka kohoilivat siellä
täällä talojen välissä, heiluivat haikean näköisinä. Kuin hämärän
valkea vaate peitti sade taivaanrannan joka puolelta, ja sen alimmasta
nurkasta näki jonkin verran synkeää maisemaa. Kaikki oli kuin suuri,
intohimoisen surullinen taulu. Mutta Edith ei katsonut eikä nähnyt
mitään. Hän etsi viileää, vapaata ilmaa ja pieniä, kylmiä pisaroita,
jotka virkistivät kaikkea. Oltuaan siinä pitkän aikaa hän palasi sitten
takaisin ja kirjoitti seuraavan kirjeen don Innocenzolle:
»Milanossa huhtikuun 30 p:nä 1865.
Korkeastikunnioitettu herra ja ystävä.
Otamme vastaan ystävällisen kutsunne tulla viettämään muutaman päivän
talossanne ja olemme teille siitä kiitollisia! Arvelen, ettei herra
kreivi voi loukkaantua, jollemme menekään palatsiin; hänkin tarvinnee
lepoa kaiken sen hälinän jälkeen, joka heillä on ollut häiden vuoksi.
Ja samoin isäni ja minä tarvitsemme myöskin heti lepoa ja vihreyttä.
Suokaa anteeksi huono italiankielen taitoni, en tiedä kuinka ilmaista
ajatuksiani. Tahdon sanoa, että tarvitsemme sitä hiljaisuutta ja
lepoa, jota löytää vihreillä kedoilla ja joka on omiaan tyynnyttämään
eräitä, ei aivan terveitä ajatuksia ja synnyttämään toisia, tuoreita
ja yksinkertaisia; näin tarvitsemme mekin puhdasta ilmaa niinkuin
puiden lehdet ja nurmi. On melkein varma, että lähdemme ylihuomenna.
Jo jonkin aikaa ei isäni ole tehnyt edistysaskeleita niinkuin toivoin,
ja epäilen katkerasti itseäni. Pelkään, etten ole valinnut oikeata
tietä ja etten ole osannut käyttää hyväkseni isäni suurta rakkautta
minuun; tulee mieleeni, että olisi ehkä ollut parempi jo heti alussa
päättäväisesti pyytää, rukoilla, vaatia, enkä varmastikaan olisi
kadottanut silloin osaa vaikutusvallastani, niinkuin epäilen nyt
kadottaneeni kaikkine varovaisuuksineni, ehkäpä liian turhamaisine
varovaisuuksineni, antaessani hänen uskoa, että olen rauhallinen ja
tyytyväinen, aivan kuin mikään pilvi ei pimittäisi sieluani.
Katsoin parhaaksi, kunnioitettava ja rakas herra, pyytää neuvoa
eräältä vanhalta papilta, jonka luona kävin pääsiäisenä. Hän kehoitti
minua kääntymään erikoisesti hartausharjoituksineni Neitsyt Maarian
ja monien muiden pyhien puoleen. Uskon nöyrästi, että tämä on hyvää,
mutta minun on tarpeen saada tietää, kuinka toimia, kuinka puhua isäni
kanssa eri tilaisuuksissa; ja on tärkeätä, etten tee erehdyksiä.
Minusta tuntuu, etten voi saada korkeampaa apua, ellen käytä myöskin
omaa järkeäni parhaimman kykyni mukaan.
Jumala on suonut minulle jo paljon, koska isäni käy kirkossa
ja rukoilee, mutta tämän saavutin jo hyvin pian, aivan alussa.
Hän kuuntelee mielellään puhuttavan uskonnollisista asioista,
kun väliin yritän, ja näyttää taipuvaiselta uskomaan, mutta jos
koskettelen jotakin hartausharjoitusta, johon välttämättä pappikin
kuuluu, niin näen, kuinka hän kärsii, kun ei voi ilmaista ankaraa
vastenmielisyyttään. Ehkä ensimmäisinä aikoina, ehkäpä vielä nytkin
hän voisi voittaa tuon vastenmielisyyden, jos minä pyytäisin, mutta
onko minun pyydettävä? Voinko minä saattaa henkeäni kidutukseen?
Voisiko tämä todella olla minun tyttärenvelvollisuuteni? Ja tulisiko
siitä hyvä, Jumalalle suotuisa hedelmä? Kun ajattelen niitä äärettömiä
vääryyksiä ja suuria onnettomuuksia, joita isäni on saanut kärsiä,
ja hänen pitkää elämäänsä ihmisten keskuudessa, jotka eivät harrasta
sielun kehittämistä, ajattelen hänen rautaista rehellisyyttään, hänen
yhä vielä mitä hellintä rakkauttaan äitiäni samoinkuin minua kohtaan
ja hänen taas uudestaan herännyttä uskoaan Jumalaan, niin näen hänessä
suorastaan pyhän olennon, vaikkakaan hän ei harjoita uskonnollisia
menoja niinkuin minä ja monet muut pikkusielut; ja minusta on väärin
pakottaa hänet sellaiseen, mitä hänen sydämensä ei vielä kaipaa. Kas
tässä sisäiset taisteluni.
Tunnen, kunnioitettava herra, tarvitsevani suuresti teidän elävää
sanaanne, jossa on suuri valo ja voima. Ja ennen kaikkea toivon, että
isäni viipyisi jonkin aikaa seurassanne. Isäni tuntee todellakin
suurta myötätuntoa teitä kohtaan, jota tunnetta on mahdoton selittää
hänen toisten mielipiteidensä takia. Tämä on minulle kuin mykkä
viittaus erään tien lähtökohdasta.
Pitäisin rehellisyyden puutteena itsessäni, ellen nyt sanoisi Teille,
että tarvitsen apuanne oman itsenikin vuoksi.
Te tiedätte millä tavalla ymmärrän velvollisuuteni isääni kohtaan.
Ja olen vakuutettu siitä, että niinkuin sen ymmärrän, niin se on.
Minun on kuuluttava kokonaan isälleni, jolla ei ole maailmassa ketään
muuta ihmistä. Monet vuodet hän on kiertänyt yksin pitkin maailmaa
kärsien rasituksia, häväistyksiä ja nälkää, sill'aikaa kuin minä elin
Nassaussa rikkaana neitinä lähettämättä hänelle edes tervehdystäkään.
Ja korvaukseksi tästä on hänelle kaikki inhimillinen rakkaus
sydämessäni liian vähäistä. En osaa nyt ilmaista ajatustani niinkuin
tahtoisin, selitän sen Teille paremmin ääneen pienessä, yksinäisessä
talossanne viattomien ketojen keskellä.
Sanon vain, että hetkisen on sydämeni ollut heikko ja hauras ja
antanut yllättää itsensä, ja henkeni, ponnistellen pakosta ylöspäin,
on vieläkin tuskan huumaama, tuskan ja pelon ja jonkinlaisen onnen ja
mielihyvän tunteen vallassa saadessani kärsiä edes tuonkaan verran
isä-parkani puolesta. Tämä on kaikkea muuta kuin uskonnollinen
synnintunnustus, jonka teen Teille, kunnioitettava herra, löytääkseni
siinä mieluisen nöyryytyksen ja lohdutuksen, uskoen varmasti, että
jumalallisia välähdyksiä on inhimillisissäkin tunnustuksissa, ja
myöskin vapautuakseni salaisuuden polttavasta runollisuudesta.
Suokaa minulle anteeksi tämä pitkä kirje. Minusta tuntuu kuin teille
kirjoittaessani luottamukseni ja toivoni kasvaisivat. Se, mitä näen
ja tunnen täällä Italiassa uskonnon alalla, ei ole useinkaan sydämeni
mukaista ehkä siksi, että olen kylmä saksalainen luonne. Jos tässä
on ylpeyden varjoakaan, niin sanokaa se minulle, se on huonoin
taipumukseni. Varmasti olen löytävä sanoistanne sisäisen hopean
harvinaisen soinnun, jolle koko sieluni avautuu.
Rukoilkaa Jumalaa puolestamme ja rakastakaa meitä.