— Oh, hyvä Jumala, Silla, mikä kauhistus! sanoi rouva de Bella astuen
sisään kuin silkkipilvi, josta pari pientä hermostunutta jalkaa polki
kumeasti lattiaa. — Hyvää iltaa. Oletteko odottanut minua jo kauankin?
Mitä kuuluu? Hän heitti nojatuolin selkänojalle valkean turkkinsa ja
ojensi Sillalle pienen, paljaan käden, jossa sormukset välkkyivät
niinkuin hänen naurava suunsa ja siniset silmänsä. Hän oli puettu
mustaan tylliin, jonka alla oli taivaansininen silkkipuku. Olkapäät
ja erittäin kauniit käsivarret olivat paljaat, ilman ainoatakaan
rannerengasta tai medaljonkia, vain kaksi suurta turkoosia sormessa,
pari helmeä korvissa ja taivaansininen kukka rinnalla ja toinen
vaaleissa, runsaasti puuteroiduissa hiuksissa, jotka oli koottu niskaan
kuin joukko suuria, kiemurtelevia käärmeitä. Hänestä lehahti lauhkea
puuterin tuoksu, joka kertoi pehmeästä ihosta.
Silla kumarsi.
— Mitä kuuluu? Oikein, Silla! Ette ole katuva, että tulitte,
tiedättekö! Minulla on paljon somia asioita kerrottava teille. Istukaa!
Mutta mikä kauhistus! Mitä, ettekö ollut teatterissa? Ah, ette!
Kuulkaahan! Kas, nyt tulee joku. Teatterin jälkeen tulee muutamia
hyviä ystäviä luokseni teelle. Tänä iltana tulee myöskin M., joka
tavallisesti pieksää hiukan pianoani. Tunnetteko hänet? Hän ei ole
ollenkaan pianistin tyyppi, mutta soittaa hyvin. Teidän pitää etsiä
paikka minun vierelläni; lähellä, lähellä. — Oh, rakas! Muistakaa, että
meillä on puhumista!
Hän nousi ja meni juuri tällä hetkellä ilmoitettua rouvaa vastaan, joka
tullessaan heitti kylmän silmäyksen Sillaan ja kääntyi sitten hymyillen
tervehtimään talon emäntää.
— Mikä kauhistus, eikö totta? sanoi donna Giulia.
Hän esitteli Sillan ja toisti:
— Mikä kauhistus, rakkaani!
— Tiesin sen jo edeltäpäin. Oletteko nähnyt Mirellinaa?
— Uh, uh! Hänen piti tulla tänne tänä iltana. Mutta kuinka sinä sen
tiesit?
Kamaripalvelija ilmoitti taas uusia vieraita. Melkein peräkkäin
astui sisään muutamia naisia ja herroja. Naiset ympäröivät Giulian
siroine lörpöttelyineen, tervehdyksineen, naurahduksineen ja pehmeästi
haihtuvine pikku sanoineen. Nuo valkeat, kaareutuva olkapäät
keskellä vaaleansiniseen silkkiin verhottua salia kullanhohtavan,
himmeän valon alla, joka tulvi kruunun palloista, näyttivät jostakin
suuresta, näkymättömästä magnoliasta pudonneilta terälehdiltä.
Uteliaita silmäyksiä, mustia, onnettomia hihoja, jotka ojentautuivat
ryhmään etsien Giulialta hymyilyä ja kädenpuristusta. Ja tämän
pieni, vaaleakutrinen pää heilahteli oikealle ja vasemmalle kevyesti
naurahdellen kuin nokkelan, pienen linnun pää. Ryhmä liikahti ja
hajaantui ympäri salia.
Silla oli tavannut nämä samat henkilöt jo ennen toisissa taloissa
ottaessaan seuraelämään enemmän osaa kuin nyt. Naiset kuuluivat
toisen luokan aateliin tai ylempään porvaristoon. Useimmilla näistä
nuorista ja kauniista naisista oli niin menneiden kuin nykyistenkin
rakkausseikkailujen sädekehä; heistä toiset tiesivät juuri sen,
mikä riitti kiihoittamaan mielikuvitusta ja saattoi näkemään jonkun
silmissä ehkä siinä olematonta kaihoa tai hehkua. Kolmea tai neljää
noista samoista nuorukaisista, jotka ensin olivat piirittäneet nämä
naiset ja sitten ryhmittyivät toisen tai toisen ympärille, pidettiin
eräiden läsnäolevien onnellisina rakastajina. Kukaan ei olisi voinut
arvata sitä heidän käytöksestään, lukuunottamatta ehkä muutamaa nopeaa
mustasukkaisen epäilevää silmäystä, joka välähti salin toisesta päästä
toiseen. Vähemmän varovainen oli eräs neljänkymmenen seuduilla oleva
loisteliaan hienosti puettu aatelisrouva, selkä aina puoliväliin
paljaana. Hän oli saapunut yksin toisten jälkeen hiukan ennen
rakastajaansa, erästä nuorta tykkiväen upseeria. Kun tuo onneton puhui
jonkun naisen kanssa, söivät tämän silmät hänet suorastaan.
Oli hyvin kuuma, vaikkakin oli avattu kaksi leveää ovea, jotka veivät
kahteen valaistuun saliin: toinen niistä oli suurten vastaanottojen
sali, keltainen, suuren suuri ja täpötäynnä koruesineitä ja antiikkisia
tauluja, toinen musiikkisali, tummanpunainen, hekumallisine
bajadeereineen Carraran marmorista. Mutta vaaleansinisessä salissa oli
elävän kauneuden lauhkea tuoksu, joka kutsui salaisesti rakkauteen. Ja
nuo tuoksuvat höyryt kohosivat Sillan päähän? hämmentäen hänen aivojaan
niin monien pitkien kuukausien yksinäisen ja työteliään elämän jälkeen,
sanoen hänelle, että ainoa todellinen, voimakas, vaikkakin haihtuva,
vaikkakin alhainen onni, jota miehelle tarjottiin, oli olla jonkun
tuollaisen ylpeän naisen mielettömästi rakastama kaikkine loiston ja
synnin ihanine sivumakuineen.
— Mirellinaa ei kuulu? sanoi joku.
Jo kolmatta kertaa kerrattiin tätä samaa lausetta, mutta viimeksitullut
ylhäinen rouva ei sitä kuullut.
— Kauheata, eikö totta, Laura? sanoi hänelle talon emäntä.
— Rakas... vastasi donna Laura, jonka huomio oli kiintynyt muualle. —
Giboyer, eikö totta?
— Oo, mainiota! vastasi Giulia nauraen. — Enhän minä
näytelmäkappaleesta puhu!
— Laura ei tietysti voinut huomata sitä, huomautti eräs toinen nainen.
— Ah, luonnollisesti!
— Nyt ymmärrän! huudahti donna Laura. — Todellakin kauheata! Mieheni
sanoi sen minulle. Näin teidän kaikkien katsovan enkä ymmärtänyt miksi.
Näin toisella puolella don Pippon punaisen hiustöyhdön ja erään valkean
käsivarren.
— Minun mielestäni kuitenkin, sanoi eräs toinen nainen annettuaan ensin
viuhkallaan pienen iskun naapurilleen, joka kuiskasi jotakin hänen
korvaansa, — minun mielestäni Mirellina oli väärässä, kun lähti pois.
— Hän ilmaisi itse itsensä, lisäsi eräs nuori keikari, joka tarttui
aina tilaisuuteen kääntääkseen toisten lauseita jotakin sanoakseen.
Seurasi vilkas keskustelu kaikkien kesken. Kuka moitti, kuka puolusti
tätä Mirellinaa, joka oli lähtenyt pois teatterista, koska hänen
rakastajansa oli hävinnyt sieltä erään seikkailijattaren kanssa.
Puhuttiin paljon, mutta vältettiin jokaista liian voimakasta sanaa,
käytettiin verhottuja ja hillittyjä ilmaisumuotoja peläten loukata
tahtomattaan joitakuita läsnäolevista, jotka punoivat samanlaisia
juonia.
— Se oli vain oikku Pippon puolelta, sanoi eräs nuori mies. — Hänhän on
antanut miehelleen anteeksi niin monet kerrat, miks'ei sitten...
Seurasi lyhyt hiljaisuus, aivan kuin joku olisi sanonut jonkin verran
sopimattomia sanoja.
— Ja tuo nainen, kuka hän oikeastaan on? kysyi rouva, joka ei ollut
nähnyt selvästi.
Useat äänet vastasivat hänelle; nyt ei enää noudatettu minkäänlaista
varovaisuutta. Hän oli venäläinen, englantilainen, amerikkalainen.
Herroista oli jokainen tietävinään sen parhaiten. Hänen nimensä
oli Sacha Ferline, tietysti väärä nimi. Hän oli tullut Milanoon
lauluopintoja harjoittamaan ja asui Hotel de Villessä tuhlaten
tavattomasti; tästä olivat kaikki yhtä mieltä. Oliko don Pippo
rakastunut häneen? Kaikkea vielä! Muutamat puhuivat salaperäisesti
hymyillen hänen suloistaan. Naiset kävivät muka vakaviksi ja alkoivat
puhella keskenään purevan leikillisin silmäyksin.
Kamaripalvelija ilmoitti rouva Mirellin.
Kuin jäinen henkäys kävi läpi salin. Giulia, joka oli juuri teetä
valmistamassa, juoksi tulipunaisena donna Mina Mirelliä vastaan, joka
oli kaunis, pienenläntä, pyöreähkö, kalpea nainen mustine silmineen.
— Oo, rakas, rakas! sanoi hän. — En sinua odottanutkaan enää!
— Mitä tehdä? Mieheni lähetti kutsumaan minua teatterista Maxin vuoksi.
Kyllähän hyvin tiedät, millainen mieheni on. Max oli yskinyt kerran,
siinä kaikki, Mutta minut se sai aivan sekaisin... hyvää iltaa,
Laura... ja tulin korvaukseksi sinun luoksesi... hyvää iltaa, Emilia.
Teinkö hyvin? Hyvää iltaa. Hyvää iltaa.
Toisetkin olivat jo tyyntyneet ja ympäröivät donna Minan tervehtien
häntä harvinaisen innokkaasti. Giulia palasi teensä ääreen. Naiset ja
herrat jäivät seisomaan keskustellen äskeisestä näytelmäkappaleesta,
Piemontin prinssistä, joka myöskin oli ollut läsnä, neiti Descléesta
jota naiset arvostelivat ja josta lausuttuihin arvosteluihin herrat
kohteliaisuudesta yhtyivät, vaikkakin sydämessään olivat kaikki
hullaantuneita häneen. Silla, joka oli kuullut häntä vain yhden kerran
rupesi häntä puolustamaan, puhuen hänen tenhoavasta katseestaan,
hymystään ja älykkäästä äänestään, hänen lausuessaan suloisen vakavasti
_je t'aime_, joka sai ajattelemaan kuningatar Iseultin ääntä Ranskan
Marinan runossa:
La vois douce et bas li tons.
Tuossa seurapiirissä hänen puheensa into ei ollut aivan moitteetonta.
Useat hymyilivät, kuitenkin useaa naista miellytti tuo nuorukainen,
joka puhui sulosta ja kauneudesta sellaisella innolla. Häntä pisteltiin
jollakin komparunolla pintapuolisesti, pilkallisen kylmäkiskoisesti,
mutta sitten yksi ja toinen puhutteli häntä kysyen ilman muuta
tungettelevasti hänen mielipiteitään ja makuaan. Kreivitär Antonietta
V..., eräs hentomielinen ja ruma nainen, Heinen ja Schumannin
ihailijatar, veti hänet luokseen sanoakseen kaikessa salaisuudessa
hyväksyvänsä hänen puheensa ja että Desclée oli hänen mielestään
kadehdittavin nainen maan päällä ja että nuo toiset eivät ymmärtäneet
mitään. Hän sanoi haluavansa tietää, sopisivatko heidän mielipiteensä
yhteen muissakin asioissa, kutsui hänet maanantai-vastaanottoihinsa ja
tarjosi hänelle lopuksi tyhjän teekuppinsa.
Katsopa Antoniettaa! sanoi eräs rouva donna Minalle. — Nyt hän alkaa
puhua ystävyydestä, etkö usko?
Mutta kuka hän oikein on? kysyi donna Mina hajamielisesti.
— Eräs Silla, silkkitehtailijoiden sukulainen, joka puolestaan
tehtailee luvattomia kirjoja.
Giulia kuiskasi pari sanaa erään nuorukaisen korvaan, joka meni sitten
levittelemään niitä puoliääneen sinne tänne, lähestyen hymyillen teetä
hörppivää maestroa. Nuorukainen näytti pyytävän jotakin ja maestro
torjuvan. Useat muutkin piirittivät nyt hänet pyytäen puhein ja elein.
Donna Giulia lähetti vaikuttavan pienen pyyntönsä liikahtamatta
paikaltaan. Silloin maestro antautui ja lähti, toisten huutaessa
puoliääneen: bravo, musiikkisalia kohti, huoaten:
— Mutta... en todellakaan tiedä... Giulia kuiskasi vielä pari sanaa
ensimmäisen ministerinsä korvaan ja kulkien Sillan ohitse sanoi tälle
hiljaa ja nopeasti, häneen katsomatta:
— Te, jääkää tänne minun kanssani.
Kaikki lähtivät musiikkisaliin.
— Mitä soittaisin? sanoi maestro istuen muhkean Erard-pianon edessä
kädet polvillaan ja katsellen vasemmanpuolista kynttilää.
— Soittakaa _Frühlingsnacht_, kuiskasi kreivitär Antonietta kainolla
äänellään, ollen itsekin erinomainen pianisti.
—Oo, liian vähän, sanoi donna Giulian salainen lähetti. — Jokin suuri
konserttikappale!
Siihen aikaan oli vielä Thalberg muodissa. Joku ehdotti hänen
fantasiaansa _Unissakävijästä_.
— Kas siinä myrsky, joka pieksää pianoa! sanoi donna Giulia Sillalle,
maestron notkistellessa sormiaan soittimilla kuin joku vanhentunut
Jupiter.
Giulia heittäytyi nojatuoliin, josta häntä ei voitu nähdä saliin. Hänen
vaaleat hiuksensa ja paljaat hartiansa tekivät ihastuttavan vaikutuksen
vaaleansinistä silkkiä vastaan. Hän löi pitseillä koristetulla
helmiviuhkallaan läheistä tuolia. Silla totteli.
— On olemassa eräs neiti, joka osoittaa suurta mielenkiintoa teitä
kohtaan.
— Minua?
— Juuri teitä. Olkaa hyvä, Silla, älkääkä tekeytykö liian
vaatimattomaksi. Vaatimattomat miehet eivät miellytä minua. Juuri teitä
kohtaan. Hyvin kaunis neiti, hyvin ylhäinen, hyvin hieno ja hyvin
henkevä, minun hyvä ystävättäreni lyhyesti sanoen. Tehkää kumarrus.
Tämä neiti on lukenut teidän nimettömän _Unenne_ ja se näyttää
miellyttäneen häntä kovin, niinkuin se miellytti minuakin.
Silla kumarsi uudelleen.
— Ja tämän neidin nimi?... sanoi hän hymyillen.
— Oo, kuinka te riennätte! vastasi donna Giulia hiljaa naurahtaen. —
Ei voi tietää, mikä tämän neidin nimi on. Tämä neiti ei tunne teitä.
Hän tietää vain nimenne, jonka minä ilmoitin hänelle sen jälkeen kuin
olin tavannut teidät S. Giuseppe-kadulla. Muutamia päiviä ennen hän
oli kysynyt sitä minulta, mutta ellei berliiniläistä ystäväämme olisi
ollut ja sitten hiukan niin ja näin... Donna Giulia antoi siroin
kädenliikkein sormustensa välähdellä otsallaan, — niin en varmastikaan
olisi tietänyt. Täytyy sanoa, että tuo nimi oli hyvin hänen makuunsa,
sillä se herätti hänessä hirveän uteliaisuuden ja mielenkiinnon.
Tiedättekö? Hän tahtoi tuntea teidän elämänne, teidän tapanne, teidän
tuttavuutenne ynnä kaikki ne pikkuseikat, joille me naiset panemme
arvoa. Minä olin luvannut hänelle vaikka kuinka paljon tiedonantoja,
toivoen, että te viime talvena olisitte näyttäytynyt hiukan useammin.
Mutta te pysyitte poissa kuin mikäkin karhu. Hyvä jumala, Silla, mikä
karhu te olettekin! Siis, kuulkaa, nyt teidän on tultava usein, hyvin,
hyvin, hyvin usein ja annettava tutkia hiukan itseänne.
Ja hän ojensi kätensä hymyillen Sillalle, pitäen hänen kättään kauan
omassaan.
Donna Giulialla oli suuri keimailijan maine. Kuitenkin hänen sanottiin
olevan tulenkestävä perhonen. Tämän määritelmän oli muka antanut hänen
miehensä, jota ei koskaan nähty hänen lähellään, ei ulkona eikä kotona,
ja joka tällä tavoin muka eräässä tuttavallisessa keskustelussa oli
puolustanut luottavaista välinpitämättömyyttään. Silla tiesi sen,
ja hänen mieleensä välähti, että tuo tuntematon neiti olikin ehkä
runollinen keksintö, mutta hän oli liian vähän itserakas tarttuakseen
päättäväisesti tähän ajatukseen.
— Tulen varmastikin, sanoi hän, — mutta en jonkun hämärän X:n vuoksi.
— Ei, ei, ei, keskeytti hänet Giulia. — Ei mitään kohteliaisuuksia!
Jumala, niitähän saan kuulla niin tavattomasti! Sanokaa, että tulette
hyvin paljon tuon X:n vuoksi ja hiukan myös minunkin vuokseni, eikö
totta? Tai serkkuni Antoniettan vuoksi, lisäsi hän kujeellisesti
hymyillen. — Tunnetteko hänet?
-— Tapasin hänet kerran B:n perheessä.
— Ah, käyttekö te B:llä? Kuulkaa, älkää etsikökään tuota X:ää
ystävättärieni keskuudesta, hän ei asu Milanossa.
— Eikö hän asu Milanossa? kysyi Silla säpsähtäen.
— Ei. Hiljaa nyt. Kuinka kaunis tämä kohta on! Piano soi kuin laulaen:
Ah, non credea mirarti.
Hidas sävel kohosi surullisen tuskaisena, vaipui nääntyneenä, syöksähti
taas ylös ja vaipui uudelleen suloisen ihanin soinnuin.
— Hyvä jumala, kuinka hän pieksää! sanoi Giulia.
— En ymmärrä mitään, lisäsi hän Milanon murteella, huoaten: — Kuulkaa
nyt, eikö se ole aivan kuin napolilainen laulu:
Piangeva sempre ca doriniva sola.
Liikutus valtasi hänet, hänen rintansa ja hartiansa kohosivat ilmaisten
sisäistä myrskyä. Säveleen toistuessa hän kuiskasi:
— Tämän hän soittaa hyvin.
Todellakin M. esitti lirityksen toisinnot erinomaisesti. Se oli kuin
kahden vangitun, tuskasta mielettömän suven sointuva väristys.
— Hän ei asu Milanossa, jatkoi Giulia aivan tyynenä, kun akordien
myrsky alkoi taas entistäkin hurjempana.
— Oo, hän asuu hyvin romanttisissa oloissa. Kuvitelkaa mielessänne
pientä järveä vuorten välissä, mustan mustaa linnaa vihreällä rannalla
ja vielä mustempaa linnanhaltijaa, lyhyesti: kuin silmäys Skotlantiin.
Minä en ole siellä ollut, mutta kuvittelen sen tällaiseksi. Siellä
pitäisi myöskin olla suuria sypressejä. Ja ääretön yksinäisyys! Järvi
on aivan mahdoton, rannoilla ei muita huviloita kuin tämä. Ellei se
juttele hiukan tuulen käydessä, niin vallitsee aina syvä hiljaisuus.
Ystävättärelläni on pieni venhe, ja hän kuleksii öisinkin ympäri
kuin joku villi jumalatar. Tiedättekö, se olisi mainio paikka, missä
viettää pari viikkoa hyvässä seurassa, _dormant peu, revant beaucoup_,
lukien jotakin miellyttävää, suloista ja rauhallista kirjaa, tutkien
kasveja vuorilla, soittaen illalla järvellä, mutta ei kuitenkaan
tätä musiikkia! _Unissakävijä-parka_, mikä verilöyly! Mutta hänet,
ystävättäreni, suljettiin sinne yksin hirmuvaltiaan enon kanssa...
Giulia hypähti pystyyn keskeyttäen puheensa ja juoksi toiseen saliin,
M:n lyödessä vielä tulipunaisena, hiostaneena ja tukka silmillä
viimeisiä akordeja. Hän taputti hiljaa käsiään, sanoen:
— Erinomaista!
Kuului myös jokin toinen tukahdutettu taputus ja monta hyvä-,
hyvä-huutoa, kovemmin tai hiljemmin sen mukaan kuinka pätevä
arvostelija oli. Ne, jotka eivät ymmärtäneet mitään, kuiskailivat
toisilleen:
— Mainiota vai mitä?
— Erinomaista!
Kreivitär Antonietta etsi Sillaa silmillään. Tämä näyttäytyi
muutaman hetken perästä kalpeana ja uneksien mennen katselemaan
marmori-bajadeeria.
— Mitä pidätte tästä musiikista? kuiskasi hänen vierellään donna
Antoniettan pehmeä ääni.
Hän kääntyi äkkiä kuin hämmästyen ja luullen hänen puhuneen
kuvanveistoksesta, vastasi hän umpimähkään:
— Erinomaisen kaunis.
— Oh, tekin! Ei, se on kauheata! Minä tahdon parantaa teidän
musikaalisen kasvatuksenne.
— Antonietta! sanoi donna Giulia. — Säestätkö hiukan Schumannia minulle?
— Tietysti, rakkaani. Olkaa nyt tarkkaavainen, sanoi donna Antonietta
hiljaa Sillalle ja meni pianon ääreen riisuen hansikkaansa innokkaiden
kohteliaisuuksien risteillessä salissa.
Silloin tykkiväen upseeri, pieni, solakka piemontilainen säihkyvine
silmineen ja pahuksen huumorineen, tuli puristamaan Sillan kättä.
— Sinä täällä! sanoi hän.
He olivat yliopistotovereita, mutta olivat sitten tavanneet toisensa
ani harvoin.
— Istukaamme tähän nurkkaan, lisäsi upseeri, — ja jutelkaamme hiukan,
sill'aikaa kuin nuo hölmöt vaivaavat päätään Schumannillaan. Miten
hitossa tapaan sinut seuraelämässä? Näiden kolmen kuukauden aikana,
jotka olen ollut Milanossa, en ole nähnyt sinua kertaakaan. Kuka on
sinun?...
— Minun?
— Ehei, pahus, sinun rakastajattaresi. Tiedätkö, kuka minun on? Tuo
tuolla, valkeaan ja malvanväriin puettu, hartiat kuin Monte Rosa.
Tunnetko hänet? Hän on kreivitär, paronitar, markiisitar, en tiedä edes
itsekään, pahus hänet vieköön! Vaihdan pian, liian mustasukkainen!
Neljäkymmentä täyttänyt. Mutta vielä kaunis nainen! Ja tunteikas! Ei
suinkaan sinun liene tuo krapu, joka soittaa?
— Oletko hullu, pysy hiljaa, vastasi Silla.
— Ehkä tuo... tuo... mahdotonta, minä unohdan kaikki nimet; tuo tumma
vaaleanpunaisessa? Ah, ei, ei! Hän on B:n. Talon emäntä, sinä vekkuli!
— Mutta ei, ole hulluttelematta ja vaikene.
— Hyvä, häntä tahdon alkaa hakkailla. _Toujours de l'audace!_ Mutta
sehän on mahdotonta, ettei sinullakin olisi omaasi. Mitä varten tänne
tulisi, ellei rakastelemaan? Katso, mikä joukko kauniita naisia! Ne
voivat muodoillaan kilpailla tuon marmoriveistoksen kanssa, lyön vaikka
vetoa; ainakin minun, siitä olen varma; ja ne ovat lämmintä marmoria!
Näetkö tuota tummaa; mitä loistavia silmäyksiä B:lle! Hän katsoo
kolmen askeleen päähän oikealle, kääntää sitten hitaasti, kunnes tapaa
hänen katseensa, heittää siihen suudelman ja lopettaa hiljaa, hiljaa
neljänneskierroksensa.
Sill'aikaa donna Giulia lauloi pienellä äänellään, mutta suurella ja
intohimoisella taiteellisuudella Schumannin sävellystä Heinen sanoihin.
Hän käytti vähemmin loistavaa italialaista käännöstä, jonka eräs nuori
runoilijapahanen oli tehnyt häntä varten. Tuo nuori mies värisi nyt
pianon vierellä katsellen suloista suuta, josta hänen sanansa rakkauden
huumassa tulvivat:
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du lagest im Grab.
Ich wachte auf, und die Thräne
Floss noch von der Wange herab.
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du verliessest mich,
Ich wachte auf, und ich weinte
Noch lange bitterlich.
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du bliebest mir gut.
Ich wachte auf, und noch immer
Strömt meine Thränenflut.
— Anna minun kuunnella, sanoi Silla ja meni salin vastakkaiseen
nurkkaan. Täällä hän huomasi rouva Mirellin, joka oli hyvin kalpea,
kyyneleet silmissä. Donna Giulia lauloi:
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du verliessest mich.
Tuo musiikki ensimmäisine kiihkeine ja tuskallisine sävelineen tuntui
sisältävän jonkin surullisen unen. Se sanoi Sillalle samaa kuin sade
Edithin luona: Itke, unelmasi on lopussa! Mutta hän luuli ihmeissään
uneksivansa toista, yhtä katkeraa unelmaa. Donna Giulian ystävätär oli
Marina. Marina oli ajatellut näin paljon häntä! Ah, tuo katse, jonka
hän oli yllättänyt salamain valossa! Ehkä Marina oli rakastanut häntä.
Tietää se nyt, kun hänen olisi tarvinnut unohtaa maailma ja sielunsa
naisen syleilyssä! Ja Marina matkusti vastavihittynä vaimona, kuka ties
minne! Mikä pilkka, kohtalon pilkka! Toiset olivat onnellisia! Toisilla
oli hekumallinen rakkaus, jonka tuoksua he hengittivät, intohimoinen
rakkaus, jonka tulta kuuli musiikin taivasta kohden nousevassa,
väsyneessä huudossa:
Ich wachte auf, und noch immer
Strömt meine Thränenflut.
Toiset, sellaiset kuin tuo upseeri!
Tällä kertaa hyvin lämpimät kättentaputukset herättivät Sillan. Hän
lähestyi kuumeisena pianoa.
Kaikki kehuivat musiikkia sekä esittäjättäriä, jotka pyysivät myöskin
kiitoksen sanaa punastuneelle runoilijalle. Hän sai donna Giulialta
erikoisen hymyilyn, jolle hän näytti antavan suuren arvon.
— No niin, sanoi donna Antonietta Sillalle vetäen hansikkaita pitkiin,
hienoihin sormiinsa. — Oletteko itkenyt?
— En, sillä en itke koskaan; mutta uneksin itkeneeni.
— _Malheur à qui n'est pas emu_, sanoi hän. — Maanantaina annamme
teidän kuulla jotakin muuta.
Sitten hän meni syleilemään Giuliaa.
— Hyvästi, rakas, sanoi hän.
— Joko nyt?
Se oli yleisen hajaantumisen merkki. Kaikkien vaunujen oli jo
ilmoitettu odottavan. Suudelmia, hymyilyjä, herttaisia sanoja,
kiitoksia. Silla oli viimeisten joukossa, jotka tulivat puristamaan
donna Giulian kättä. Tämä pidätti Sillaa.
— Odottakaa, sanoi hän. — Minä takavarikoin teidät vielä pariksi
minuutiksi.
Ja hän tervehti toisia.
Sitten hän kääntyi vankiinsa päin: — Ajatelkaa, sanoi hän, — että
tein teille pienen kepposen, ennenkuin tunsinkaan teitä. Älkää kysykö
minulta mitään, en tahdo olla varomaton. Sanokaapa, Silla, eivätkö
tämäniltaiset paljastukseni saa teitä tuleen? Lisään vielä jotakin:
viime talvena tuo neiti tahtoi valokuvaanne Mutta minä sanoin: ei,
kaunokaiseni, se menee jo liian pitkälle. Ja nyt, jos olette syttynyt
tuleen, niin sammutan sen. Tuo neiti vihittiin eilen illalla ja on
onnellinen. Tuokaa minulle kuvanne. Aina perjantaina, tiedättehän,
neljän ja kuuden välillä.
— Mutta...
— Ei mitään muttaa. Menkää, menkää, ettei synny juoruja. Perjantaina
siis.
Hän laskeutui portaita Mirellin jälkeen, joka oli donna Lauran
seurassa. Näytti kuin he olisivat jättäneet saliin rakastettavat
kasvonsa ja ottaneet eteisestä toiset tylyt kasvot. Mirelli puhui
hiljaa ja kiireesti katsoen alas. Silla ei kuullut muuta kuin nämä
sanat:
— Ymmärsin erittäin hyvin.
Porttikäytävässä oli hevosia, jotka nousivat pystyyn, tömistivät maata
ja pitivät elämää kuin kokonainen eskadroona. Vaunupalvelijat huusivat
esiin vaunuja. Silla pujahti keskelle tuota sekasortoa ja lähti
kävelemään yksin.
Hän oli juuri panemassa avainta ovensa lukkoon, kun sähkösanomain
kantaja lähestyi häntä.
— Olkaa hyvä, sanoi tämä, — asuuko herra Corrado Silla tässä?
— Minä olen Silla.
— Sitä parempi. Kiireinen sähkösanoma. Tahdotteko lyijykynän?
Silla kirjoitti kuitin erään läheisen lyhdyn alla. Poika meni
matkaansa. Silla avasi sähkösanoman ja luki:
»Kreivi Cesare vaikeasti sairas, toivoo teidän tulevan palatsiin.
M:lle di Malombra pyytää myöskin. Huomenna kello 10 ap. odottavat
kiesit asemalla.